Muutto: tiivistys

Viihdytysjoukko

Viikon tapahtumat tiivistäen:

1. maanantaina rempparytinät alkoivat toden teolla, kun timpuri ja kumppani aloittivat hommat vintissä, joten palaverointiin ja katselmuksiin meni jonkun verran aikaa; piharivissä sähköt saatiin vihdoin kuntoon; Kotona oli pakattu suunnilleen kaikki mahdollinen muttei ehkä ihan
2. tiistaina rempparytinät saivat Mummun astman riemastumaan, mistä seurasi hänelle neljän päivän pakkolepo sekä meille oletuslapsenvahdin menetys ja illan mittainen viive Mummun muuttoon
3. keskiviikkona keskityin paketoimaan viimeisimpiä tavaroita, pyörittämään pyykkikonetta ja panikoimaan hetkeksi, koska tovin vaikutti siltä, ettei Mummua saada sittenkään muutettua meidän tieltä suunnilleen ikinä
4. torstaina Mummu muutettiin, samoin meidän pihakalusteet ja ulkolelut, ja kaikenlaista tavaraa siirtyi vielä varastoon
5. perjantaina Veera oli vikaa päivää eskarissa, Miehellä oli vapaapäivä, minulla kokous Kertun päikkäreiden aikaan, eli juuri silloin, kun olisi ollut optimaalinen aika esimerkiksi purkaa parvisänky, mihin olimme henkisesti valmistautuneet jo viikkoja, mutta onneksi kuitenkin Patricia ehti vahtia Kertun päiväunia, jotta edes Mies sai lastattua rauhassa peräkärryä; muuttoväki saapui iltapäivän kuluessa paikalle, olohuoneen kadun puoleinen ikkuna avattiin selälleen, kaksi henkeä viskeli tavaraa ulos, kaksi lastasi kärryä ja toisessa osoitteessa kaksi purkasi kärryä uudelleen ja uudelleen; toiminnan välissä minä viihdytin vanhassa Kodissa Kerttua ja toisinpäin; kuuden tienoilla vietiin illan viimeinen kuorma, jota sitten purettiin ja valmistettiin uutta Kotia yöpymiskuntoon mukaan ehtineen Leenan avustuksella - kiitos! - kunnes yhdeksän aikaan tajuttiin, että nyt on pakko alkaa laittaa lapsia nukkumaan, ja kamelin selkä oli lopulta katketa, kun matkasänky ei kasautunutkaan käden käänteessä, mutta selvisimme sittenkin
6. lauantaina heräsin nauttimaan Mummun uudessa kodissaan keittämää aamukahvia (koska meidän keitin oli jäänyt vanhaan Kotiin) siinä uskossa, että käymme äkkiä siivoamassa vanhan Kodin ja voimme sitten keskittyä yhdessä osoitteessa vaikuttamiseen, mutta paljastuikin, että ainakin yhdessä kerroksessa kolmesta oli edelleen kaikenlaista sälää, jota piti asetella laatikoihin ja pussukoihin, ja vasta sen jälkeen siivoamisen pystyi aloittamaan, mutta sitten piti myös valmistaa ja ennen kaikkea syödä ruokaa, jottei koko homma leviäisi käsiin, ja tehdä yhtä sun toista uudessakin Kodissa, niin ja huolehtia lapsista myös
7. sunnuntaina nautin itse omalla keittimelläni valmistamaani kahvia, ennen kuin lähdin korvaamattomaksi siivousavuksi tarjoutuneen ja osoittautuneen Eijan kanssa oikeasti pelkästään loppusiivoamaan; koko perhe tuli hyvästelemään vanhan Kodin, avaimet jätettiin keittiön sivupöydälle, eikä tunteille niiden oikealla nimellä ollut tilaa, koska oli mentävä Kotiin syömään ja hoitamaan asioita, ja siinä välissä ne tunteet sitten tiuskiutuivat ulos eri puolilta, kunnes tässä iltaan mennessä tyyntyivät, ja pintaan nousi aika hyvä ja rauhallinen olo.

Tämä on hyvä.

Perjantaiaamuna purettiin kirjahylly.

Tässä kohtaa oli ekan kerran voittajafiilis.

Perjantai-iltana rentouduttiin vähän.

Sunnuntain aamiainen uudessa Kodissa.

Huomenna alkaa uusi viikko, kesäkuu ja kesäloma, paitsi Miehellä, vintissä alkaa lattia tekeytymään, rakennuslupakin on myönnetty, ja vaikka kaikki on edelleen hyrskyn myrskyn, nyt ollaan sentään kaikki samalla tontilla ja neljän kuukauden mittainen myynti-, piharivin remontointi- ja muuttoprojekti on saatu päätökseen. Nyt vaan järjestellään ja katsellaan ja ollaan ja annetaan ammattilaisten hoitaa hikiset hommat.

Keinun takana pressun alla vintin lattia.

 Follow my blog with Bloglovin

Muutto: suunnitelma vs. todellisuus

Aargh!!!

Sitä pyörittää päässään näitä muuttojuttuja kaikessa rauhassa vielä pari kuukautta ennen deadlinea, ja ajattelee, että kun fiksusti ajattelee asiat, niin ne on sitten helppo toteuttaa. Varmasti niin onkin, mutta sitten tulee mukaan ne odottamattomat ja ennakoinnin suhteen mahdottomat tekijät, joiden vuoksi esimerkiksi rakennus- ja remonttibudjetteja ja -aikatauluja laativille suositellaan 10-20% marginaalia erinäisten yllättävien ylitysten vuoksi.

Kertauksen vuoksi taustafaktat. 1) Muutamme Mummulaan. 2) Mummu muuttaa pihariviin. 3) Ennen Mummun muuttoa piharivi on lisäeristettävä, ikkunat vaihdettava, pinnat uusittava, vessa muutettava kylpyhuoneeksi ja keittiö rakennettava uudelleen. 4) Ennen meidän muuttoa Mummun on muutettava asuinvalmiiseen pihariviin. 5) Meidän tarpeitamme ajatellen päätaloa on laajennettava ja muuteltava mahdollisimman pian = mielellään vuoden kuluessa. 6) Tämänhetkinen Koti on oltava tyhjä viikon päästä.

Suunnitelma:

• heti lumien sulettua kaivetaan pihariviin uusi viemäri ja tehdään hulevesiliitäntä, jotta pihaa ei tarvitse enää kaivella (2 päivää) (tuli kauppoja tai ei)
• huhtikuun puolivälissä asennetaan päätaloon uusi keittiö (sähköineen, putkineen ja kaappeineen 3 päivää) (tuli kauppoja tai ei)
• piharivin remontti valmistuu muuttokuntoon huhtikuun aikana
• pakkaaminen aloitetaan toden teolla kauppojen teon jälkeen huhtikuun lopussa
• Mummu pääsee muuttamaan toukokuun alussa
• rakennuslupa (hakemus jätetty maaliskuun puolivälissä, käsittelyaikaarvio 6-7 viikkoa) saadaan toukokuun alussa
• vintti tyhjennetään ja pohjatyöt aloitetaan toukokuun alussa (rakennuslupaa tai ei) (timpuri varattu)
• tavaraa kannetaan päätaloon hissun kissun toukokuun aikana, mutta vasta Mummun muuton jälkeen, jotta stressin määrä minimoituu, ja mahdollisimman moni huonekalu saadaan suoraan omalle paikalleen ja laatikoita tyhjennettyä kaappeihin ja hyllyihin
• turha tavara myydään pihakirppiksessä siivouspäivänä toukokuun tokavikana viikonloppuna ja loput viedään hyväntekeväisyyteen tai heitetään pois
• sänkyjä, olohuonetta ja tarpeellista irtaimistoa lukuunottamatta Koti on tyhjä toukokuun viimeisen viikon, jolloin talo saadaan siivottua kiireettömästi ja kaikessa rauhassa
• vikan eskaripäivän, eli toukokuun viimeisen perjantain iltana talo on tyhjä ja elämä siirtyy Kymppäriin

Toteutunut todellisuus:

• heti lumien sulettua kaivetaan pihariviin uusi viemäri ja tehdään hulevesiliitäntä, jotta pihaa ei tarvitse enää kaivella (6 päivää)
• huhtikuun puolivälissä asennetaan päätaloon uusi keittiö (4 päivää + yhden kaapin saranat 27 päivää)
• piharivin remontti valmistuu muuttokuntoon toukokuun viimeisellä viikolla, kiitos sähkömiesten ja putkimiesten jännittävän aika- ja asiakaspalvelukäsityksen, jonka vuoksi viimeisten seinien ja muun viimeistelyn tekeminen lykkääntyy pari päivää kerrallaan
• pakkaaminen aloitetaan toden teolla kauppojen teon jälkeen huhtikuun lopussa
• Mummu pääsee muuttamaan toukokuun viimeisellä viikolla
• rakennuslupaa ei ole toukokuun viimeiseen viikkoon mennessä saatu (hakemus jätetty maaliskuun puolivälissä, käsittelyaikaarvio 6-7 viikkoa)
• vintti tyhjennetään ja pohjatyöt aloitetaan toukokuun viimeisellä viikolla (rakennuslupaa tai ei) (timpuri tekee ensin yhden terassin loppuun)
• tavaraa kannetaan päätaloon hissun kissun toukokuun aikana, jo ennen kuin Mummu on muuttanut, ja kaikki on suloisessa sekamelskassa, eikä laatikoita päästä tyhjentämään
• turha tavara myydään pihakirppiksessä siivouspäivänä toukokuun tokavikana viikonloppuna ja loput viedään hyväntekeväisyyteen tai heitetään pois

Näillä näkymin sänkyjä, olohuonetta ja tarpeellista irtaimistoa lukuunottamatta Koti on tyhjä vikana eskaripäivänä, eli toukokuun viimeisen viikon perjantaina, jonka jälkeen talo saadaan siivottua tehokkaasti toukokuun kahden viimeisen päivän aikana, ja vielä sunnuntai-iltana mietitään kuumeisesti, onko kaikki asiat hoidettu, ja missä ne hammasharjat ja eväsrasiat nyt sitten oikeasti ovat.

Follow my blog with Bloglovin

Herra Ylppö ja maalaisjärki

En minä tiedä miten tämä muuttoa edeltävä ja kahden remonttikohteen sävyttämä aika oikein asettuu, mutta toisaalta on kauheasti tekemistä ja toisaalta turhauttavaa luppoaikaa. Eniten minulla henkilökohtaisesti on kontollani kaikenlaista irrallisen tuntuista muistettavaa ja soitettavaa ja järkeiltävää, mikä täyttää mieltä paljon ja aiheuttaa tarvetta tarkistamisiin ja muistilappujen kirjoittamiseen ja sen pohtimiseen, onko kaikki tärkeät asiat oikeasti kirjoitettu niihin lappuihin, ja missä ne laput oikein ovat.

Tänään sain ruksittua yhdeltä listalta yhden jutun, kun käytiin viemässä eläkkeelle jäävälle neuvolan täti Heiskaselle kiitoskortti. En olisi ehkä reilu seitsemän vuotta sitten arvannut, miten kovasti tunteikas hetki siitä tuli, tippa linssissä yritin olla sanomatta mitään, etten olisi alkanut nyyhkimään oikein kunnolla... Nyt kun muistelen itseäni silloin ensimmäisillä kerroilla äitiysneuvolassa tehokkaana uranaisena ja päällisin puolin rauhallisena mutta pääni sisältä ja sydämen keskeltä ihan mykkyrässä ja solmussa, niin eipä voi kuin todeta, että rankka mutta erittäin tarpeellinen matka on lapsia kanniskellessa ja taluttaessa tullut kuljettua, ja se ihana nainen on omalta osaltaan ollut siinä taluttelemassa ja tukemassa. Voih.

No niin no mutta siis tässä kaiken keskellä olen ehtinyt selailla jostain hyllystä nyt löytämäni, aikanaan jostakin mukaani nappaamani MLL:n vuonna 1997 julkaiseman, Toivo Röngän kirjoittaman vihkosen Vihjeitä vanhemmille. Ohjaavan kasvatuksen pelisäännöt. 20 sivuun on kiteytetty paljon sellaista asiaa, jonka voin allekirjoittaa, mutta varsinainen aarre löytyi vihkon lopusta, sivuilta 17-18. Alla on suora lainaus tekstistä.

* * * * *

ARKKIATRI ARVO YLPÖN KASVATUSVIHJE

Tässä on arkkiatri Arvo Ylpön, Mannerheimin Lastensuojeluliiton perustajan ajatuksia kasvatuksesta. Hänen, jonka elämäntyö liittyi Suomen lapseen yhtä kiinteästi kuin Satusetä Topeliuksen kirjoitukset hänen omalla sarallaan.

• Lapselle pitää sanoa jämptisti, täytyyhän elää säännösten mukaan, perheen periaatteita kunnioittaen, sanoi arkkiatri Arvo Ylppö, kun häneltä pyydettiin kasvatusvihjeitä vanhemmille.
• Kotirauhan vuoksi tämä on tarpeen. Mitään yleispätevää ei kuitenkaan voi sanoa, perheethän saattavat olla hyvinkin erilaisia. Ei tämä maailma niin yksioikoinen ole. Jokainen ihminen on yksilö, mutta se tahdotaan unohtaa tällä tasa-arvon aikakaudella.
• Me teemme ihmisiä 600-700 grammaa painavasta vastasyntyneestä, jonka lähtökohta on aivan toinen kuin 4-5 kiloa painavan. Ja hengen puolella on vielä suurempia yksilöllisiä eroja. Sisarukset perheessä opettavat, että me olemme erilaisia, mutta yhteisymmärrykseen on päästävä jo kodin piirissä - muuten ei päästä yhteiskunnassakaan. Saattaa olla, että tuolla Kallella on aivan hulluja ajatuksia, mutta... kun ei niistä ole vahinkoa kodille eikä yhteiskunnalle, niin antaa Kallen pitää ajatuksensa!
• Koulutukseni aikana minä en saanut kuulla yhtään kasvatusopin luentoa, olen tällainen self-made-man. Sen olen saanut huomatakin lääketieteen kandidaatteja opettaessani: olen hyvin avuton, kasvatuskysymyksiin ja -teorioihin nähden. Täytyisi pitää suunsa kiinni, mutta puhunpahan vaan.
• Ei ole olemassa yhtä yleispätevää kasvatuskaavaa niin kuin ei ole ravintokaavaakaan. Nykyisin sanotaan, että pitää syödä vain kasviksia, lehtiä ja ruohoja, mutta samojedit ovat melkeinpä yksinomaan syöneet valaan lihaa ja rasvaa. Ihminen on kummallinen kone, suurenmoinen kone. Se valitsee itse tarvitsemansa ravinnon.
• Minä en puhu kasvatus-spesialistina, vaan perheenisänä, jolla on jo seitsemän lastenlasta. "Hoida asiasi", on tapanani ollut sanoa, mutta jos mielipidettäni on kysytty, silloin olen sen myös sanonut.

Jos lapsi elää ympäristössä,

jossa hän saa osakseen ystävällisyyttä ja rakkautta,

hän oppii rakastamaan elämää.

Ragnar Russell

Follow my blog with Bloglovin

Päivän impulssi

Kui hianoo! Aamun eskaripysähdyksen jälkeen pyörälenkki jatkui Hyvelänviikissä (ruots. Hjulböleviken) sijaitsevaan rautakauppaan raksatiliä avaamaan. Kerttu olisi halunnut päästä ajelemaan autokärryllä, jota ei ollut, koska on tottunut rautakaupassa vieraillessaan sellaisessa istumaan, ja jouduin hänet voimakeinoin poistamaan automaattisesti avautuvien ja sulkeutuvien ovien välistä ennen kuin harmitushuuto olisi muuttunut loukkaantumisesta johtuvaksi. Taivaalta tipahteli pienen pieniä pisaroita, mikä sinetöi suunnitelmani pysähtyä Kokemäenjoen pohjoisrannan kauppakeskukseen etsimään Miehen syntymäpäiväkseen toivomaa juttua, vaikka nyt vähän myöhässä, mutta kuitenkin, koska hän on sen arvoinen - il le vaut bien. Kerttukin tykkäsi pysäkistä.

Jokin sisälläni on sitä mieltä, että tietynlainen ketjuuntuminen on huono homma verrattuna yksityisyrittäjyyteen, mutta toisaalta ketjuliiketoiminta tarjoaa usealle työntekijälle säännöllistä palkkaa ja mahdollisuuden keskittyä oman ammattitaidon hyväksikäyttöön tukitoimintojen suorittamisen sijaan. Lisäksi on ihan kätevää, että kauppakeskuksessa sijaitsevassa Hairlekiinissa on aamuisin ihminen päivystämässä, joten kun siinä ohi kulkiessa tajuaa, että en varmasti saa parturiaikaa varattua koskaan ikinä milloinkaan, kun päässä surraa pari muutakin juttua, niin istutanpa lapsen nyt tuohon vierestä irtoavaan ostoskärryyn ja työnnän sen kanssani liikkeeseen sisään, niin saadaan tukka-asiat kerralla kuntoon.

Olen tosi laiska parturissakävijä ja/koska varovaisista kokeiluista huolimatta taidan kuitenkin olla ikuisesti pitkätukkainen henkilö. Kärsimätön luonne estää kotivärjäyksen, eikä ammattilaisvärjäyksen jälkeinen juurikasvukaan houkuttele (ks. edellä: laiska parturissakävijä). Vaihtoehdot parturikäynnillä ovat siis otsatukka tai ei otsatukkaa ja maltillisesti tai reilusti pituutta pois. Siihen nähden Heidi onnistui minusta ihan mielettömän upeasti: tuntui ihan siltä, että olisi saanut uuden kampauksen!

Kerttu tykkäsi istua ostoskärryssä parturiliikkeen auton ja kirjan kanssa, mutta kun erehdyin puolen tunnin (...) jälkeen kysäisemään siltä, miten menee, se muisti äitinsä ja huomasi haluavansa pois kärrystä ja venytti suupielensä suunnilleen polvitaipeisiinsa asti. Nostin sen pois kärrystä, minkä jälkeen seurasi kaksi yllättävää ja salamannopeaa reviirinvenytystä tapahtuma-aukiolle silmän välttäessä, mutta muuten meni ihan hyvin, Kertunkin omasta mielestä.

Follow my blog with Bloglovin

Sitruunaa kolmella tavalla

En halua pakata muuttokuormiin mitään, mitä en tarvitse uudessa kodissa. En edes turhia lehtileikkeitä, jos mahdollista. Jotenkin onnistuin selaamaan läpi reseptikokoelman loput (jos ohjetta ei kokeile heti sen talletettuaan, ei sitä tule testattua ikinä - paitsi kun muutto painaa päälle), ja löysin yllättävän monta katkarapuohjetta, joista yhtä laitettiin heti, sekä sitruunalikööriohjeen. Se oli tervetullut apu kaapintyhjennysongelmaan: kirkkaat ei ole maistuneet, vaikka perjantaipulloarvonnoissa on viinapuolella onnistanut. No niin, likööriin tarvittiin viiden sitruunan kuori, joten sitten oli mietittävä, mihin laitetaan viiden suht ison sitruunan mehu. Et voilà:

Tässä se maustuu.

Limoncello (1,2l)

5 sitruunan ohueksi raastettu kuori * 50cl vodkaa tai tässä tapauksessa jalopeuran nimistä viinaa * 5dl vettä * 4,5dl sokeria

1) Ota isompi astia kuin meidän litran vetoinen kannumme. 2) Kaada sitruunankuoret kannuun ja viinat päälle. 3) Sulje kannu ja anna maustua suunnilleen pari vuorokautta. 4) Kiehauta vesi ja liuota sokeri siihen. 5) Kaada sekaan kannun sisältö ja keittele pari minuuttia. 6) Varo kuumaa kattilaa ja kaada likööri takaisin kannuun. 7) Nauti jäähtyneenä vastuullisesti.

Mikrocurdin ohje löytyi maku.fi-sivustolta Heikin vinkistä.

Sitruunatahna (4dl)

2,25dl sokeria * 3 munaa * 2dl sitruunamehua * 100g voita

1) Sulata voi. 2) Vatkaa munat ja sokeri hyvin sekaisin isommassa muovikulhossa. 3) Mehu ja voi vielä mukaan ja sekaisin. 4) Laita kulho mikroon (täydelle teholle, sanoo ohje - käyttääkö joku oikeasti mikrossa muita tehoja kuin täyttä tai sulatusta?!) minuutiksi kerrallaan ja sekoita aina välissä. 5) Ihmettele joka kerralla, onko koostumus oikea, kunnes n:nnellä kerralla saat ahaa-elämyksen: seos on niin kuumaa, että se kuplii, ja sekoittaessasi se jäähtyy työkalun varteen. Meidän mikro työsti tätä kai 13 minuuttia.

Tämä on ärsyttävän koukuttavan hapanta ja kuivaa kakkua, jonka kanssa hyvin mieluusti tarjoaisin mielummin ison kupin kahvia kuin espresson, koska pieni pala ei ole ihan tarpeeksi, ja ilman kostuketta tätä ei voi syödä. Kyllä varmaan teenkin kanssa sopii. Ja maidon. Ja veden.

Sitruunainen hiekkakakku (1,5l)

200g voita * 2dl sokeria * 2 keskikokoista munaa * 2dl perunajauhoja * 1dl vehnä- (tai gluteenittomia!) jauhoja * 2tl leivinjauhetta * 2tl vaniljasokeria * 1dl sitruunamehua

1) Vaahdota rasva ja sokeri. 2) Lisää munat yksitellen hyvin sekoittaen. 3) Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilän läpi rasvaseokseen. 4) Lorauta vielä sekaan sitruunamehu. 5) Paista uunin keskiosassa 175 asteessa suunnilleen 45 minuuttia. 6) Paranee vanhetessaan, jos ehtii.

Follow my blog with Bloglovin

Ei-niin-arkiruokaa: katkarapu-kookoscurry

Tämä ei kai kyllä ole mitään terveysruokaa, mutta minä ja Kerttu tykättiin kovasti (Mies toivoi lisää makua ja Veera suhtautui katkarapuihin epäilevästi)! Mukavasti lämmittää sateisena kevätpäivänä. Valmistusaika on melko lyhyt, mutta kun 180g halpoja katkarapuja maksaa 3,99, niin kannattaa harkita, kenelle arvohenkilöille tätä tarjoilee.

tilkka öljyä * 1 rkl tikkamaustetahnaa * 1 iiiso sipuli tai 2 pienempää * 4 dl (kookosmaitoa eli yksi purkillinen) * 3x180g (=460g) pakastekatkarapuja

lisäkkeeksi 1,5 dl (keittämätöntä) hyvää riisiä

1) Laita riisivesi kiehumaan ja riisi kypsymään sopivassa kohtaa. 2) Laita isoon kasariin lämpiämään öljy ja mausteet. 3) Pilko sipuli sopivan rouheiksi paloiksi, ehkä 2cm x 2 cm, ja heitä ne pannuun kuullottumaan. 4) Sekoita kookosmaitopurkkia kätösessäsi, avaa se ja kaada sisältö kasariin. 5) Anna lämmetä ja hämmentele vähän muutama minuutti. 6) Katkaravut kehiin: lämmitä pannussa vielä hetki. 7) Kaavi riisit samaan kasariin. Jos haluat pitää lisäkkeen erillään, älä kaada sitä kasariin, vaan kauhaise lautaselle ja peittele hyvin curryllä.

Follow my blog with Bloglovin

Muutto: tiiviimpi paketti

Ärsyttävintä omakotitalosta lapsiperheenä muuttamisessa verrattuna kerrostaloyksiöstä yksin muuttamiseen on tavara, ihmiset ja koko ajan pyörivä elämä. Kun muutat yksin, voit suhtautua hommaan ikään kuin matkalle lähtemisenä: valitset keskenäsi ne jutut, mitä tarvitset muuttopäivänä sekä suunnilleen kahtena päivänä sen molemmin puolin, pakkaat muut kamat pakettiautoon (jos kamaa on paljon) ja ne tarpeelliset vaikka matkalaukkuun, ja siirrät itsesi uuteen osoitteeseen. Stressaat jos stressaat, mutta periaatteessa touhu on tosi jees, koska siinä tulee samalla hengailtua kavereiden kanssa ja viimeistään muuton valmistuttua päästään viihteelle.

No sitten tulee tämä elämä, mukanaan ihmisiä ja tavaraa. Prosessi on vähän niinkuin rusetin mallinen: ensin on enemmän tavaraa, sitä pakkaillaan pikku hiljaa, sitten kiihtyvällä tahdilla, ja lopulta on tosi vähän tavaraa, jolla selvitään muutaman päivän mittainen putki, ja niin käänteisesti edelleen.

Tavaran vähentäminen aloitetaan sellaisesta, jota ei tarvita tai jota ei tarvita pitkään aikaan. Se on normaalisti säilöttynä jonkinlaiseen varastoon, kaappiin tai muuhun säilytysratkaisuun, mielellään ovien taakse. Kaappeja on kiva tyhjennellä ajan kanssa, pyöritellä omaisuutta kaikessa rauhassa, ja pohtia, onko juuri tämä esine tarpeeksi tarpeellinen, toimiva ja kaunis, jotta se kannattaa säilyttää, ja jos kannattaa, mihin ja minkä kanssa se loogisesti pakataan ja edelleen varastoidaan. Tämä tietenkin edellyttää sitä, että pohdinnan saa tehdä rauhassa, mikä on vähän haastavaa, kun rauhallista aikaa on vuorokaudessa hyvässä lykyssä yksien päikkäreiden ajan. No, omapa oli toive ja valinta lähteä lisääntymään.

Kun varastoja, kaappeja ja muita säilytysratkaisuja on tyhjennellyt jo muutaman viikon ajan, työ ei tietenkään näy missään, sillä säilyttimet ovat edelleen paikoillaan. Lisäksi sitä yrittää ylläpitää normaalia elinympäristöä majoineen ja muine leikkeineen, jottei tavallisesta poikkeava asumistilanne hermostuttaisi lapsia, mikä hermostuttaisi aikuisia. Pahimmassa tapauksessa säilytetyt ja nyt pakatut tavarat ovat laatikoissaan, jotka odottavat kulkeutumistaan varastoon jossakin säilyttimien liepeillä. Kun laatikot siirtyvät, et tiedä, mihin ne tarkkaan ottaen menevät, koska tässä vaiheessa elämää hommat ovat vahvasti sukupuolittuneita: kantaminen ja siirtäminen ovat miehisiä tehtäviä, lasten vahtiminen ja hoitaminen naisisia. Jos huvittaa, voi alkaa jo valmiiksi miettimään, että löytyvätköhän ne muutamat jutut, joiden sijaintia olet tullut pohtineeksi, silloin, kun niitä seuraavan kerran tarvitaan, vai kenties vahingossa joskus vuoden päästä. Tuskin kannattaa siihen malliin huvitella.

Olin aika optimistinen, kun toivoin Mummulle tupareita vapuksi, mutta jos putki- ja sähkömiehet suvaitsevat saapua paikalle pian, ajoitus saadaan kohdilleen. Mummu siis ehtii muuttaa uuteen, remontoituun piharivikotiinsa ennen kuin me roudaamme sen tarpeellisen omaisuutemme päätaloon ennen tämän kuun loppua.

Tänään se jotenkin kirkastui: kaksi viikkoa. Sen jälkeen ollaan oikeasti seuraavassa osoitteessa.

Follow my blog with Bloglovin

Fanitus

Kovasti tykkäämäni Asikaisen vastine Hesarin nu lad -muodin esittelyyn soitteli heti kelloja päässäni. En nyt lähde esittelemään Miehen vaatekaappia, joka on noudatanut tiettyä linjaa jo pienen ikuisuuden, mutta heitänpä kehiin kodinsisustuksellista materiaalia. Kodin ostajat olivat kuulemma osanneet päätellä lajin ja joukkueen; kukas tarkkasilmäisistä lukijoista pystyisi samaan..? (Vitsi kun ois hirveen laaja lukijapohja, niin hankkisin tähän kohtaan sponsorilahjoja palkinnoiksi!!!)

Pihalaatat.

Sähkömittarikaappi.

Symbolifunktioseinä.

Entinen peliluola (en nyt jaksanut erikseen lähteä kuvaamaan fanialttaria, huivi- ja viirikokoelmia).

Kellarin portaat.

Follow my blog with Bloglovin

PS. Yksi nu lad -muotikuva sentään. Like father, like son - ei omena kauas puusta putoa:

Näin minusta tuli taaperoimettäjä

Prologi: viisi vuotta aiemmin esikoisen imetys tuntui vaikealta, vaikka ekojen päivien jälkeen onnistuikin muuten ihan hyvin, paitsi että päässäni kuvittelin, ettei, ja sitten olin niin niin niin haikea, kun töihin mentyäni imetys hiipui, ja vieläkin muistan sen kysyvän ilmeen, jonka puolivuotias minuun loi, kun viimeisen kerran eräänä iltana yritin hänelle rintamaitoa tarjota. Ei enää ottanut.

Luku 1: Kerttu syntyy lokakuun lopulla edellisvuonna. Halusin onnistuneen imetyskokemuksen enkä aikonut antaa stressihormonien estää prolaktiinin eritystä, vaan heittäydyin hommaan täysillä ja nautin lapsen loistavasta imuotteesta ja pitkästä pinnasta, jotka saavat jopa minun hitaasti avautuvat maitohanani roiskimaan.

Luku 2: Kynsivallintulehdus tai siihen avuksi tarjottu antibioottitarjoilu saa kymmenpäiväisen vauvani lopettamaan kaiken syömisen. Pullon tuttia ei väsyneen lapsen tarvitse imeä yhtä paljon kuin tissiä, joten pulloon on turvauduttava. Minä huudan tuskaani sisäisesti: miksi en saa imettää tätä lasta?

Luku 3: Päätän imettää tätä lasta, ja annan Imetyksen tuki ry:n sivujen luoda minuun uskoa siihen, ettei kaikki toivo ole menetetty, vaikka välissä olisikin jo pelkkiä pullo- ja korvikepäiviä. Heittäydyn hommaan täysillä, jälleen. Tämä on minulle tärkeää, ja siksi kestän jatkuvan tisseilyn, opin istumaan rauhassa paikallani mitään tekemättä ja nautin siitä, miltä tuntuu pitää sylissä turvassa pientä ihmisen alkua, joka vaatii saada mahansa täyteen, ja jonka kanssa olemme vieläkin melkein yhtä, vaikka napanuora jo katkesikin.

Luku 4: Korviketta ei enää osteta, kun Kerttu on nelisen kuukautta vanha. Periaatteessa pääsin täysimetykseen asti, mutta käytännössä kiinteiden ruokien maistelu ja syömisen opettelu alkoi samoihin aikoihin. Alan arvailla, kuinka nopeasti mielenkiinto ruokailua kohtaan syrjäyttää tisseilyn.

Luku 5: Olin siinä uskossa, että lapsi unohtaisi imetyshommat, kun taidot karttuvat ja itsenäisyys lisääntyy, ja varsinkin, kun äiti/tissi alkaa viettää tunti- ja päivätolkulla aikaa erossa lapsesta. Lähdemme aikuisten kesken ekan kerran humputtelemaan pitkän kaavan mukaan, kun lapsi on 9kk, ja nousuhumalan seassa ja myöhemmin ylimäärämaitoa bajamajassa tyhjennellen haikeilen, että voi olla, ettei tämän jälkeen enää sitten tisseillä. Humputteluja seuraa, ja lopulta en enää kuvittele, että edes parin päivän erossaolo saisi lasta unohtamaan imetyshommia.

Luku 6: Yöimetykset haittaavat nukkumistani. Kuvittelin, ettei niitä tarvitsisi lopettaa, koska jossain vaiheessa tämäkin lapsi vaan unohtaisi tissin, niin kuin isosiskonsa, mutta näköjään ohjat on otettava itse käsiin. Lopetan yöimetykset. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Luku 7: Kun yöimetykset ovat lopullisesti historiaa, käytännön syistä aamut alkavat imetyssessiolla. Ennen päikkäreitä tissitellään myös, ja illalla suostun vielä puuronkin jälkeen tarjoamaan yömyssyt. Selvästi kuitenkin alan kärsiä huvituttiolosta, ruokintaa touhu ei ole ollut enää aikoihin, huikan ottoa ehkä, mutta sitäkin jo harvemmin. Puolitoistavuotiaan kääpiön vanhempien kahden keskisestä hotelliyöstä havahdun kuitenkin aamulla kummallisen hikiseen oloon, joka paljastuu yli tulvineesta maidosta johtuvaksi.

Luku 8: Nyt alkaa mittani jo olla täysi. Aikaisemmin on tuntunut siltä, ettei nyt vielä raaski lopettaa, kun sille tulee hampaita / sillä on nuha / on tiistai - ikinä ei ole hyvä hetki tuottaa lapselle kauhea pettymys. Vauvasta on kuitenkin tällä välin kasvanut niin iso tyttö, että se melkein osaa itse kaivaa tissin esiin, kun tulee fiilis, että hörppy olisi paikallaan, mutta ei sillä vielä ole sellaista sosiaalista silmää, että se osaisi vähän katsoa, kenen edessä paitaani kaivaa. Ja jos kerran minusta tuntuu, ettei paidan kaivuu enää ole soveliasta, taitaa olla aika lopettaa touhu. Etikkaa? Pahanmakuista rasvaa? Toimiva harhautus, jota en vielä ole keksinyt? Ehkä tätä menoa onnistutaan ennen toista syntymäpäivää...

Follow my blog with Bloglovin

Aikuisten pako arjesta

On ollut vähän kaikenlaista tässä viime aikoina, niin että hyvään saumaan tuli tämä tauko perussäädöstä. Sattumalta osui äitienpäivän ja toisen synttärien tienoille, mutta oikeasti ajankohdan määritti pelkästään se, että teatterilippuja oli eräänä tammikuisena iltana saatavilla enää erään toukokuisen perjantain näytökseen.

Mun on nyt kauhean vaikea kirjoittaa tästä, tuntuu niin intiimiltä monella tapaa, mutta samaan aikaan olen niin kovin tohkeissani, että luulen, että kuitenkin leveilen kaikille ystäville, sukulaisille ja tuttaville tästä kliseisestä parisuhdelaatuajasta, joten tulkoon nyt sitten julki jo tässä...

Mies ehdotti, että mentäisiin katsomaan Tampereen Komediateatterissa pyörivä Kyllä isä osaa -näytelmä, ja minä ajattelin ensin, että miksei, ja pikku hiljaa innostuinkin oikein. Koska näytäntö oli illalla eikä olisi kiva ajaa iltamyöhällä kotiin, ja tiesimme voivamme luottaa Mummun lapsenvahtiapuun, varasimme hotellihuoneen, hotelli Tammerista, tietenkin. Koska se nyt vaan on niin tyylikäs. Ja sitä paitsi samaa aikakautta tulevan Kodin kanssa (1929 vs. 1925), joten jotain interiööri-ideoitakin voisi vaikka leikisti sieltä kopioida. Ja kun kerran töistä suoraan lähdetään ja teatterissa pari tuntia istutaan, niin sitten on tietysti jo nälkä, joten mennään sitten johonkin erityiseen paikkaan syömään. Olkoon se nyt sitten vihdoinkin Hella & Huone.

Ja hei. Kylläpä olikin sitten niin onnistunut setti, ettei tässä nyt sanat ihan riitä kuvaamaan kaikkea, ja ne sanat, joita on käytettävä, muodostavat herkästi ihan hirveitä kliseitä. Tampere on henkilöhistoriallisesti meidän huushollissa tärkeä kaupunki, ja paluu sinne kahden kesken sykähdyttää aina. Käytiin pussaamassa yhdessä tietyssä paikassa (Sari tietää sen, mutta muiden ei ehkä tarvitsekaan) ja muutenkin pyörittiin juuri niillä kulmilla, joilla on ennenkin pyöritty. Oli hassua, että näytelmässäkin oli sukupolvenvaihdosmuutto käsillä, ja oli pakko ostaa väliajalla suklaapatukka, koska se oli niinkun meidän. En nyt ehkä normaalisti lähtisi nostamaan Kyllä isä osaata muiden klassisten tamperelaissarjojen, niin kuin vaikka Reinikaisen tai Tankki täyteennen (sori :) ), kanssa, mutta kylä se nyvvaannonniiet niitäkin jaksoja on hörötetty, ja sovitus näyttämölle toimi mainiosti.

Ja sitten se ruoka. Ikinä en kenellekään paljasta, miten suuret kiksit voi saada (ammattilaisten työn ihailusta ja) jostain makuyhdistelmästä ja miten tarkkaan sitä voi oman ihmisen kanssa yhdessä yrittää sanoiksi pukea, koska me ei olla semmosia ihmisiä, jotka lähtis kertomaan muille, miten taivaallisen hyvältä joku viini tai olut tai ruoka voi maistua, vaan nautitaan niistä ihan vaan hiljaa keskenämme. Hys. Hym. Sen sanon silti tässäkin ääneen, että en olisi ollut vaikka viisitoista vuotta sitten vielä valmis ruokailemaan tuommoisessa paikassa. Vaikea sanoa miksi. Ehkä siksi, että nyt - tässä kypsässä keski-ikää lähestyvässä olotilassa - sitä jo osaa anteeksipyytelemättä keskittyä olennaiseen, ja tykätä siitä, mistä tykkää, eikä mustavalkoisesti miettiä, että pitäisikö tästä nyt tykätä. Kanan sydän tuntui hurjalta, mutta sopi kuvioon.

Tsekattiin myös erikseen, että mikä sänky hotellihuoneessa oli, koska se oli niinku hyvä. Että jos semmoinen samanlainen sitten löydettäisiin uuteen Kotiin.

Oli myös hienoa nukkua kenenkään herättämättä yhdeksään asti.

Follow my blog with Bloglovin

Jäähyväisten aloitus

Koska Koti valitsee asukkaansa itse, ja pitää mukavista, aidoista ja välittömistä ihmisistä, en tuntenut minkäänlaista kynnystä kutsua talomme nykyisiä omistajia tekemään kiinteistöönsä katselmusten sarjaa. Ensimmäinen kierros tehtiin eilen.

Ajatus oli katsoa paikkoja nyt uusin silmin, antaa kysymysten ja kertomusten nousta pintaan pakottamatta, niin, että se pakollinen myymiselementti, joka tässä asukkaiden vaihtumisen yhteydessä oli käsiteltävä, jäisi taka-alalle, ja viihtymis- ja kotiutumisnäkökulmat vihdoin jäisivät päällimmäisiksi. Missään tapauksessa kaikkea ei vielä muistettu tai osattu käydä läpi, ja siksi treffaamme vielä uudestaan, muuttoja ennen, samoja juttuja pyöritellen.

Veeran kanssa ehdittiin jo aikaisemmin pohtia sitä, ettei Kerttu tule muistamaan tätä Kotiaan isona enää ollenkaan, ja isosisko suunnitteli, että sitten, kun ovat tarpeeksi isoja käymään kaksistaan lähikaupassa jätskiostoksilla, hän voi johdattaa pikkusiskonsa tätä kautta takaisin, ja esitellä entistä kotitaloa. Nyt jotenkin juttu lähti kahvipöydässä ruohonleikkuuseen, ja siihen, miten Veera tykkää leikata ruohoa, ja että kenties saattaisi olla mahdollista käydä avustamassa tämän pihan hommissa tulevaisuudessakin. Voi miten hienoa! Kerttu saisi tulla tarkastajaksi. Että ei sitten tarvitsisi pelkästään portin raosta tirkistellä. Äiti liikuttuu suuresti sisällään siitä, miten ihanasti uudet asujat ottivat nuoren henkilön lähestymisen vastaan. Oi.

Fiilistelykäynti tartutti hyvän hyrinän taas minuunkin, kaapit alkavat olla tyhjät - vaikka niiden päälliset onkin kuorrutettu sisällöillään täytetyillä laatikoilla - ja suunnitelmat huonekalujen siirtämiseksi ovat päässä. Tuntuu hyvältä tietää, että ilo ei katoa talosta mihinkään, se vaan pyörii sitten uusien ihmisten ympärillä.

Silläkin tavalla Koti on ovela, että se myi itsensä juuri siihen aikaan, kun pihassa pukkaa sateiden ja lämpimien päivien yhteistyönä kaikenlaista kaunista. Voisin olla haikea, mutta kai minäkin voin joskus lyöttäytyä tyttöjen seuraan ruohonleikkuuryhmään...

 Follow my blog with Bloglovin

Kouluun tutustuminen

Veera ja minä käytiin eilen tutustumassa kouluun. Ei tullut minulle tippa silmään tai lapselle jännitysjumitus, vaan oltiin vissiin molemmat yhtä lailla innoissamme.

Kouluun ilmoittautuminen oli suuri juttu tunnepuolella: minusta tulee nyt vuorostani yksi niistä, jotka lukevat Wilmaviestejä! Siirryn systeemissä uuteen asemaan! Osaanko opettajana suhtautua lapseni opettajaan ihmisiksi, opinko vihdoin itse olemaan kiinnittämättä tietynlaista huomiota opiskelijoihin, joiden kotijoukoista paljastuu opettajia, osaanko olla koululaisen vanhempi? Niin ja sitten se, kun tunsin todella ensimmäistä kertaa ruksimalla tekeväni mullistavan päätöksen lapseni elämässä, ja ilmoitin hänet elämänkatsomustiedon opetukseen (ja osallistumaan koulussa järjestettäviin uskonnollisiin tapahtumiin, ekumeenisessä hengessä). Mutta siis olihan tämä odotettavissa, yhtenä päivänä se menee kouluun; aika kuluu nopeasti, kun mittatikkuna on ihminen, jonka maailmaan ilmestymistä on itse todistanut.

Tässä ne menee välkälle. Menevät ihan koululaisista jo.

Vuosi sitten pohdiskelin sitä, kärsiikö tytär jotenkin siitä, että joutuu jättämään päiväkotiryhmänsä, jossa oli kavereita monen vuoden ajalta. Uuteen puolipäiväryhmään siirtyminen sinänsä ei jännittänyt. Veera on aina kaverustunut nopeasti ja pärjää kenen kanssa ja missä tahansa, ja sitä paitsi eskarin sijainti koulurakennuksessa oli ihanteellinen: koulun piha, ruokala ja muut tilat ja systeemit tulivat tutuksi jo eskarin aikana, samoin vanhemmat koululaiset, joihin tutustuminen tuntui olevan tytölle jonkunlainen jännä peli jossain vaiheessa talvea. Mutta erkaantuminen siitä vanhasta jengistä! Katkesiko joku tärkeä suhde iäksi? Millainen sosiaalipsykologinen vaikutus tällä on lapsen tulevaisuuteen?

Niinpä niin. Marssimme käsi kädessä koulun pihaan viittä vaille kahdeksan, ja joudumme irrottamaan otteen, koska tuttuja on piha täynnä. Meidän kaupunginosan oma koulu! Niin kuin paremmillakin kokkareilla olisi ollut, siirrytään ryhmästä toiseen ja vaihdetaan pari sanaa lasten tai vanhempien kanssa (joita muuten oli todella paljon liikkeellä pariskunnittain - silloin, kun minä tutustuin kouluun, menin eskariryhmän kanssa, eikä vanhemmille olisi tullut edes mieleen ottaa töistä vapaata tämmöisen jutun takia), kunnes rehtori kehottaa kaikkia siirtymään lähemmäs ovia. 

Ensimmäistä porukkaa aletaan huudella jonoon, ja minä tunnistan paristakymmenestä lapsesta kolmea lukuun ottamatta jokaisen! Samalle luokalle Veeran kanssa tulevat sekä ne kaverit vanhasta tarhasta että nämä välivuoden aikana kertyneet uudet tyypit. Minun esikoiseni, hän, joka jo on koulun tontilla ja tiloissa muutenkin kuin kala vedessä, rakastaa tehtäviä ja pohtimista ja temppujen tekemistä kiipeilytelineessä, tuntee jo tutustumistunnin jälkeen koko luokkansa ja on sitä mieltä, että opettaja on ihana. Aika jees.

Mutta luuleeko ne nyt, että koulussa syödään vaan jäätelöä?

 Follow my blog with Bloglovin

Forwards and backwards and forwards again

On 1 March I was having a great adrenaline rush because we would be moving in two months - out of our house but not knowing where to. There were a few question marks and scheduling issues hanging in the air. We would have to empty our Home of nine years in eight weeks, and before that find a place to live in for somewhere between three and twelve months until our new Home-to-be would be ready enough, and not only live in but also store our stuff in, preferably for an affordable rent that would not completely break our renovation budget. And the location would have to be close enough to where we live now so that taking Veera to preschool wouldn't become a huge everyday challenge.

It all worked out quite nicely, in retrospect, but it didn't seem that way on 12 March, when the couple who had offered to buy our house came in to hear what the house condition inspector would have to say about the building. Which was built in the mid 1950s, represents a certain building type with certain widely-known structural problems concerning the angle of the tin roof and the moisture that condenses under the roof in the winter time. And which has three storeys, of which two are original and above the ground and one has been dug underground in the 1980s. Of which facts none were hidden or kept secret at the time of the first showing. Neither did anyone try to claim that the conditions under the ground would be absolutely free of moisture, albeit precautions, like using only stone constructions below the ground and installing a heating system under the floor, had been taken at the time of the extension project. Yet these features did surprise the buyers, who at the time of the inspection realised they should never have come to even see the house, let alone make an offer. For the fear that moisture would automatically turn into mould.

This is where you enter the basement.

These matters are not to be played with and have to be taken seriously, but I hold the view that in a country with a climate like ours it is very difficult to completely remove moisture from buildings, and much easier to accept it's there to some extent and to do your best to keep it at a healthy minimum. So for people with no previous exposure to mould buying a 60-year-old house with a basement and a tin roof should cause no problems. It hasn't for us anyway.

But the sale was off. The showings were on again - not fun, because to let you in on a secret, we don't always put everything immediately back to its place and won't even hoover daily. The emotional roller coaster ride was immense.

A good two weeks on we got an offer again. This time the pace was slower and the timing quite near perfect. The deal was closed last Monday, and we have until 31 May to empty this house.

This is where the new sewage system was dug.

When we anticipated the move the first time around we had to take immediate action in order to minimise the time we would have to rent. Before we would be able to move in the new house, which at the present is my mother-in-law's house, we would have to fix the little house at the back of the garden for her. For a variety of reasons, some of which have to do with scheduling difficulties and professional house builders, Husband has taken main responsibility of the progress of the project. I am in awe. And jealous. I'd love to get my hands dirty and physically do something and see myself contributing to things, but as there are only a limited amount of things to be measured, cut or painted - which are the things I'm most capable of doing without continuous need to be supervised - am more useful taking care of the children and the household routines. Where you rarely see any advancement but very much just repeat the same moves again and again.

Oh, and we bought a new kitchen, that could only be fitted in April or in late June. We choose April so we could have something ready when we move in. Of course we had to take down Granny's old kitchen first, and leave her kitchenless for a few days while the new stuff was delivered and fitted and the electrician and plumber had finished their bits. I didn't feel overjoyed about that, but hey. The new kitchen is n-i-c-e.

This is Husband getting his hands dirty.

Granny will hopefully be able to move into her pretty little house in a week or two. We have rented a garage close by to store stuff in temporarily (we'll see about that), but it's only the things we won't need before the winter. Whatever we need to get our hands on during the summer will have to wait to be moved until Granny has moved. So in a week or two things will get quite hysterical, I presume.

Also in a week or two we'll get our building permit, at which we'll fire the starting pistol for the renovation project at our new house. In which we'll live during all the construction work. Four slash six people in 90 square metres with one bathroom.

 Follow my blog with Bloglovin

The boxes where the Finnish babies sleep in also make wonderful moving boxes, as well as general storage boxes. Thank you, Kela - The Social Insurance Institution of Finland!

18kk pukeutuu itse

Alko ahistaa noi äitin valitsemat vaatteet. Otin sitten sukkahousut ja neuleen pois, oisin ottanu tän aluspaidankin, mut kun se on body niin en saa noita neppareita auki. Ni jäi sit vaippaki jalkaan, tykkään yleensä senkin ottaa pois. Ohan se jo melkein kesä!

Ni sit kaivoin laatikosta tän vaaleenvihreen vaatteen. Äiti tuli tähän jotain sössöttämään, että pään kautta, mut en kyllä usko.

Siis tämä puoli ylöspäin...

...ja jalka tästä...

...eiku ei. Otan pois. Yritän kyl uudestaan niin monta kertaa ku tarvitaan. Tai kunnes kyllästyn.

 Follow my blog with Bloglovin

Maailman arvokkain työ ja valtava turhautuminen

Argh.

NYT on lupa pakata. Asuntokaupat on tehty ja välivarasto vuokrattu (nyt sitten heti sovitaan, että pidetään se vaan kolme tai neljä kuukautta, ettei käy niin, että meillä on kiva ja näppärä varasto tossa vielä kymmenenkin vuoden päästä), ja vaikkei vappubileitä ehdittykään vielä viettämään Uudessa Mummulassa, niin tavaraa voi jo latoa laatikoihin jaotellen niitä toisaalta niihin, joita ilman pärjätään lokakuuhun saakka, sekä niihin, jotka täytyy pystyä ottamaan käyttöön kesä-heinäkuussa.

Mies on ollut näppärästi pari päivää viikossa lomautettuna viimeiset kaksi kuukautta. Kunnioituksenosoitukseni työnantajalle, joka pystyy näinä aikoina miettimään tuotantoprosessiaan sen verran pitkälle, että välttää irtisanomisia ja pyrkii järjestämään lomautuksetkin ikään kuin pitkinä viikonloppuina, jolloin ne a) tuntuvat melkein juhlalta, b) eivät irrota työntekijöitä työpaikan rutiineista ja mahdollistavat tilausten jatkuvan hoitamisen, vaikka sitten normaalia pienemmällä volyymillä ja c) sitouttavat talon tavoille oppineet työntekijät työpaikkaansa. Näiden hyvien puolien lisäksi ajoitus on nyt ollut aivan loistava, koska lomautuspäivinä pihariviremppaa on pystynyt tekemään lähes täysipäiväisesti.

Jotain on sentään kasassa.

Mies siis huhkii joko töissä tai rempparaksalla, sen verran, ettei kotona halua ihan hirveästi enää keskustella jännistä ideoistani koskien mahdollisesti loppuvuodesta materialisoituvia vessoja tai ylipäätään mistään muustakaan, mistä minä haluaisin keskustella, kun lapset lopultakin ovat nukkumassa, ja pystyn pitämään ajatukseni keskeytyksettä yhdessä asiassa pidempään kuin kolme minuuttia.

Kaipaan konkreettista tekemistä! Pakata voi vain Kertun nukkuessa, ja raksalla on vain tietty määrä mitattavaa, katkaistavaa tai maalattavaa, ja muutenkin tytöt ovat Mummun hoivissa sen verran paljon, etten ihan jatkuvasti kehtaa mennä kärkkymään hommia.

Yritän järkeillä itselleni, että lasteni kanssa viettämäni aika on arvokasta sinänsä ja lisäksi vielä remontin edistymisen kannalta. On vaan ihan kamalan vaikeaa irrottaa ajatukset työmaalta ja keskittyä siihen käsillä olevaan onneen, joka löytyy ympäri taloa ripoteltujen vaatteiden ja lelujen ja avainten sekä esiesiteini-ikää elävän tyttären salamannopeiden tunteenpurkausten väliltä!

 Follow my blog with Bloglovin