Imetyskertomukseni, lapsi yksi

Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. En ollut sitä koskaan ajatelut sen enempää, niin vain olisi. Minuakin on imetetty, erityisesti 1980-luvun alun mittapuun mukaan hyvinkin pitkään. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa.

Veera oli nostettu mun vatsan päälle synnytyssalissa, ja siinä se alle tunnin navan tällä puolella ollut pieni oma ihmisensä haistoi maidon minun tississäni, ja päättäväisesti hinasi itsensä apajille ja maiskutteli niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään (no, oikeastaan, eipä ollutkaan...). Uskomatonta! Miten se voi olla mahdollista? Ihanaa! Oi onnea! Me tässä lukemattomien sukupolvien ketjun jatkeena! Minä ja tytär!

Päästään osastolle, oksitosiinitasot alkavat laskea sen verran, että pystyn jo itse kuljettelemaan ajatuksiani. Haluan hoitaa homman hyvin. Oikein. Luulen, että vauva imee kuten pitää. Tulee hoitaja ja sanoo, että hyvin menee. Tulee toinen ja sanoo, että ote on huono. Tulee seuraava ja opiskelija ja joku muu, eikä kukaan sano samaa asiaa kahteen kertaan. Joku kysyy, että tuleeko maitoa. Minä luulin, ettei vielä pitänytkään, eikös se nouse vasta myöhemmin? Joku tarkastaa nänninpäät, on matalat, ota rintakumi. Voi voi, ei sitä maitoa taida tulla. Mitä se vauva itkee? Onko sillä nälkä? Joku tuo lisämaitopullon. Olen vähän hädissäni kun en ymmärrä eikä asiat olekaan luonnollisen helppoja. Itkettää. Joku tarjoutuu viemään vauvan hetkeksi pois että saan levätä. Suostun. Kadun. On ikävä vauvaa, kuulen kun se itkee. Itkettää. Pakarassa on hermo jumissa, sattuu. Ei löydy hyvää asentoa seisten, istuen eikä maaten. Kun vauva tuodaan takaisin, vedän henkeä ja haluan, että se imee. Menee säätämiseksi, en osaa. Pyydän apua. En silti oikein osaa. Kai se syö.

Kotiinlähtötarkastuksessa todetaan, että vauvan paino on laskenut melkein kriittiselle rajalle, mutta pääsen pois kamalasta sairaalaympäristöstä, jossa mulla on paniikki päällä koko ajan, kun lupaan varata heti neuvolaan punnitusajan. Mies on ostanut kotiin korviketta, eikö sekään uskonut, että osaisin imettää? Tiesikö se, että en pysty pitämään vauvasta huolta? Miksei se anna mulle mahdollisuutta yrittää? Itkettää. Luulin, ettei vauvan maha vielä tämän ikäisenä edes vedä paljon mitään. Maito nousee, itken ilosta ja itken epävarmuudesta ja lopulta itken ja nauran samaan aikaan, kun näytän niin hassulta. Pakara on jumissa, sattuu. Onneksi ollaan edes kotona. En silti uskalla edes kantaa vauvaa, kun pelkään, että jalka pettää alta kun hermo juilii niin. Itkettää. Olen huono äiti. En saa vaihdettua vaippaa, en pärjää yksin, tuleekohan sitä maitoakaan tarpeeksi ja miksi se huutaa.

Vauva imee silti, ja paino nousee. Saa se välillä korvikettakin, mutta enimmäkseen tissimaitoa. Se huutaa, kun sillä on joku vinossa, mutta selkeästi ei kuitenkaan ainakaan aina nälkäänsä. Kuukautta ennen töiden alkua aletaan siirtää ruokintavastuuta iskälle antamalla vauvalle useammin pullomaitoa. Vauva on 5kk kun menen töihin, nukkuu aamulla kun minä herään, pääsee tissille kun tulen kotiin, ehkä toisenkin kerran, ja sitten vielä illalla. Ennen kuin puoli vuotta tulee täyteen, se on jo menettänyt kiinnostuksensa koko juttuun. Yhtenä iltana istun vauva sylissä nojatuolissa pinnasängyn vieressä ja yritän tarjota sille tissiä, se katsoo mua vähän ihmetellen, meinaa lipaista, muttei sittenkään. Itkettää. Tässä se taisi sitten olla. Nyt minun vauvani ei enää ole minun, se on itse. Se pärjää tästä lähtien kenen hoivissa tahansa.

Ja siitä kasvaa hieno ja terve tyttö, vaikkei sitä täysimetetty, eikä imetetty edes täyttä puolta vuotta.

Follow my blog with Bloglovin