Huoltaja meni huokailemaan ääneen, että "aattele, sä meet tänä vuonna jo kouluun!", johon lapsi, että "nii, niin meenki, mitä sitte?" No niin.Onhan se. Koko ajan tuon esikoiseni kanssa olen kamppaillut sillä asenteella, että teen itseni tarpeettomaksi, annan sille kaikki eväät, jotta se ja minä tiedämme, että se pärjää, tapahtuu mitä tahansa. Kipuilen, kun se on niin pikkuvanha ja niin samanlainen temperamentiltaan kuin toisaalta äitinsä ja toisaalta isänsä - ärsyttää ja pakahduttaa ja toisinpäin - ja ihailen sen itsevarmuutta ja herkkyyttä ja luovuutta ja sinnikkyyttä ja sosiaalista älyä.
Jouduin päästämään / päästin siitä irti jo niin aikaisin palatessani töihin sen ollessa viiden kuukauden ikäinen, etten enää kuuteen vuoteen ole kuvitellut olevani absoluuttisesti puikoissa tyttäreni elämän suhteen - miten voisinkaan olla, kun se on viettänyt niin suuren osan elämästään muidenkin ihmisten seurassa! Se raastaa, varmasti aina jonkun verran. Toisaalta sama kipu olisi edessä kenties paljon pahempana ehkä koulun alkaessa, ehkä yläkouluun siirtyessä, ehkä sitten, kun se alkaisi viettää aikaansa sellaisten kaverien kanssa, joiden vanhempia en tuntisi tai tietäisi. Nyt siihen on jo vähän niin kuin tottunut.
Kerran, nelisen vuotta sitten, havahduin, kun oli niin hiljaista. Yläkerrasta kuului jotain ääniä. Kiipesin rappuset ja seisahduin rakkaudesta ja onnesta lamaantuneena katsomaan, kun meidän sängyllä pomppi omasta itsestään hullaantunut pieni tyttö, joka lauleskeli itsekseen: "Minä olen ihana plinsessa Veela!"
Nykyään se sanoo että: "Kyllä mä äiti tiedän, että sä rakastat mua."
Jossain on onnistuttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti