Veera oli syyslomalla srk:n tyttöleirillä. Leiri oli tarkoitettu alakouluikäisille ja se kesti hippasen reilun kaksi vuorokautta. Tyttö toi mainoksen kotiin ja esitti tahtovansa leirille. Minä kysyin, onko joku kaveri tulossa mukaan. Tytär oli aavistuksen ihmeissään, mutta vastasi kuitenkin, että no ei. Kohautin olkapäitäni ja ilmoitin kastamattoman lapseni jonotuslistalle, pohtien samalla, eikö voisi olla jotain vastaavaa katsomuksellisesti sitoutumatonta toimintaa. Ainakaan ei yhtä hyvin markkinoitua osunut silmiin. Protuleirikin on sitten vasta vajaan vuosikymmenen päästä ajankohtainen. Joka tapauksessa: tämä leiri oli omassa katsomuksellisuudessaan upea, aikuiset ja isoset olivat hyviä ihmisiä, lasten tarpeista huolehdittiin kaikin puolin ja kesto oli juuri sopiva. Tyttö parka ei olisi kotona ollut taaperorytmissä läheskään yhtä innoissaan ja onnellinen kuin puheluiden välityksellä ja jälkikäteisjutuista sain ymmärtää. Kiitos!
No niin. Käveltiin leiribussia odottamaan, ja heti törmättiin yhteen, kahteen ja kolmanteen tuttuun. Malttoi se sentään antaa meille läksiäispusut ja -halaukset, mutta heti pörräsi siellä kavereidensa keskellä. Myöhemmin se soitti ja kertoi asuvansa samassa huoneessa kolmen itselleen ennestään tuntemattoman tytön kanssa, ja tietenkin olivat jo kavereita keskenään. Sitten piti jo mennä, moikka äiti!
Miehelle sitä sitten tilitin. Ei mene kauan, kun se haluaa lähteä ilman meitä kaupungille, naapurikaupunkiin, maan toiselle laidalle, toiseen maahan... Ja se on ihanaa (minusta), vaikka myös hurjaa (meistä), koska on ihan selvää, ettei sille tule mieleenkään, etteikö se löytäisi kaveria tai ettei sillä olisi etupäässä kivaa! Se haluaa nähdä ja kokea asioita ja tutustua ihmisiin ja tietää mitä jutut tarkoittaa.
Ja sitten mietin kasvatuksen ja luonteen osuutta. Ajattelin, että johtuukohan tämä siitä, että lapsirassu meni niin aikaisin tarhaan, että se luulee, että sen pitää reippaasti mennä riskejä päin... Tai että kun se on niin tottunut olemaan ihmispaljoudessa, niin se ei osaa olla varovainen... Kun eihän me noin ulospäinsuuntautuneita olla kumpikaan! Paitsi että kun oikein raaputan aikuista pintaani, niin ollaanpas, olen minä ollut juuri tuommoinen. Minä kyllä menin hoitoon paljon nuorempana vielä, enkä silti tai siksi tai muuten vaan ole ollut noin luottavainen sen suhteen, että tuosta vaan solahtaisin mihin vaan porukkaan mukaan. Mutta silloin, kun on hyvä mieli ja paljon virtaa, pystyn vielä aikuisenakin hyvinkin kyllä samaistumaan tyttäreni touhotukseen.
Huh. Kaikki on siis juuri niinkuin pitää.
Hui. Nuori nainen maailmalla rajattomalla itseluottamuksella varustettuna. Täytyy muodostaa sopiva kasvatusstrategia ja ilmoittaa se itsepuolustusharrastukseen.
Mitähän pienimmästä tulee?
PS. Näköjään pimenevät illat saavat pohtimaan tämmöisiä juttuja: viime vuonna samoihin aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti