Töihin paluu - miten selvisin siitä?

Tässä opeduunissa näin joulun alla on jotenkin kovin luontevaa alkaa arvioida kuluneita kuukausia... Haluan huomauttaa maallikoille, ettei arviointi tarkoita itsetarkoituksellista yksilön paikkaansa asettamista, vaan varsinkin tässä suomalais-humanistisessa, opettajan asiantuntija-aseman tunnustavassa ja opettajuuden sisältä käsin uudistuvaa ja kehittävää ammatillista luonnetta alleviivaavassa järjestelmässä kyse on prosessista, jossa on ensin toimittu, sitten toimintaa arvioidaan, ja arvioinnin jälkeen toimija pohtii, millä linjalla jatketaan, jotta jatko ja päämäärä olisi tavoitteiden mukainen.

Sori.

Elokuussa tavoite oli varmaan, että pysyisin töissäkäynnistä ja lapsiperhearjesta huolimatta selväjärkisenä. Tämä sisälsi pienen jäytävän pelon siitä, että toiveeni ja mielipiteeni tallottaisiin työpaikalla jälleen, ja asiakkaan eli opiskelijan edun nimissä päätyisin taas hulluun väsymyskierteeseen. Tiesin jo, että työhön ja lapsiin mitenkään liittymättömiin asioihin ei tulisi riittämään virtaa. Onneksi tosi ystävät säilyvät, ja neljä-viisi vuotta menee nopeasti, kyllä sitten ehtii taas vaikka harrastaa jotain.

Olen jo pitkin syksyä tässä kiitellyt moneen otteeseen sitä, että toiveeni myöhemmistä aamuista otettiin vakavasti ja toteutettiin. Toinen todellisuus olisi tarkoittanut mutkia tarhamatkaan, vanhempien ja nuorimman lapsen herätystä ennen kuutta, yleistä väsyneen kiireistä aamusäätöä ja kotoa poistumista puoli seitsemän tienoilla, ja sitä, että ekaluokkalainen olisi joutunut heräämään ja lähtemään yksin kouluun joka ikinen aamu. Unelmani lyhyemmästä työmatkasta ei vielä ole toteutunut, mutta kai siihenkin vielä päästään.

Valmistauduin henkisesti siihen, etten tänä lukuvuonna tekisi mitään omaehtoisia uudistuksia vaan vetäisin vanhoilla kaavoilla mahdollisimman pitkälle. Pitäisi vähän pidätellä kehittelyintoa, mutta kestäisin sen. Tämä suunnitelma ei toteutunut, koska uuden opetussuunnitelman myötä vähentyneet lähiopetustunnit - tottahan toki tarjoilua tai talonrakennustekniikoita voi teini-ikäinenkin reippaasti omaksua itsenäisten verkkokurssien kautta! - ja perhevapaalla ollessani yleisöltä unohtuneet huimat valinnaiskurssit pakottivat täyttämään työaikaani myös kehityshanketyöllä ja uudella opetettavalla aineella. Se on ollut hyödyllistä ja antoisaa, mutta kovin työlästä verrattuna siihen liukuhihnatavoitteeseen, johon olin mielessäni jo ollut tyytymässä.

Korkeamman riman yli yrittäminen on kostautunut pari kertaa, kun en ole työn suorittamisen lisäksi muistanut aina ajoissa viestiä aikeistani niille kollegoille, joiden työhön omani vaikuttaa. Välillä on sivullisen silmään saattanut näyttää siltä, että säädän päämäärättömästi, mutta voin vakuuttaa, että maali on ollut kirkkaana silmien edessä koko ajan. Vauhdissa vaan ei muista aina kaikkea selostaa. Eikä yhtäkään eläintä tai nuorison edustajaa ole tohinassa traumautettu.

Kaiken kaikkiaan antaisin itselleni tästä syksystä ihan mukauttamattoman H2-arvosanan. Hommat on hoidettu, työpöytä alkaa olla tyhjä, eikä lomalla ole pakko tehdä töitä. Duuni on kuitenkin vain duunia, mutta pitkällä tähtäimellä katsottuna tärkeämpi seikka on se, että kotona on ihan onnellista ja tyytyväistä väkeä. Yöunet ovat välillä (esim. viime yönä: "Äitii, mulla on läkää!") olleet katkonaisia, mutta silti en ole tuntenut itseäni zombiksi.

Ja kohtahan on jo kesä!