Sitten tulee se toinen vaihe. Lapsi on jo tiettyyn pisteeseen asti tottunut siihen, että asioista voidaan olla eri mieltä. Siksi se ei mitenkään edes yritä vältellä konflikteja, koska niitä nyt tulee kuitenkin.
Äiti sen sijaan haluaisi vältellä konflikteja, ja huomaa yrittävänsä manipuloida myös isosiskoa samaan touhuun ("Saanksmä äiti piparin?" "Hyss! Älä sano sitä ääneen!!"). Tämä ei nimittäin enää ole mitään juupas-eipäs sanaleikkiä, vaan muuttumassa fyysiseksi. Kerttu juoksee karkuun, jolloin se on otettava reippaasti kiinni, jos meinaa säilyttää ohjeistuksessaan edes jonkun uskottavuuden. Kerttu rimpuilee ja jännittää itseään jouseksi. Jos Kerttu ei saa tahtoaan läpi, se heittäytyy klassikkoasentoon mahalleen lattialle, ja puhkeaa, ei nyyhkytyksiin, vaan korviaraastavaan kurkkuhuutoitkuun, jossa se happea ottaessaan pystyy muodostamaan vain yhden ymmärrettävän sanan: äiti. Minä reagoin kyllä: "Ei hätää." "Tuletko syliin?" "Kylläpäs harmittaa." Ja sisäpuolella kuplii kirosanat ja kiukku ja epätoivo: mitä tommoselle nyt tekee?! Edellisestä kierroksesta viisastuneena apua tarjottuani, mahdolliset vaarat tsekattuani poistun toiseen huoneeseen hengittämään.
Kymmenen minuuttia raivottuaan puuska laantuu ja Kerttu hyppelee luokseni kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut. Tunteenpurkauksen syy ei välttämättä selviä. Sillä ei ole väliä, koska nyt voidaan taas rauhallisesti jatkaa aamupalaa tai pukemista ja ehkä jopa päästä ulos talosta.
Ja minulla on käsissäni kuitenkin vain yksi alle kouluikäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti