torstai 31. joulukuuta 2015

Päikkärit kärryissä

Kyl nyssaa alkaa ol viimisii päivii ku mää näis kärryis enää päikkäreit verä.


Sitä itkuhäläriikää ei sit ikin tullu, et tällai vaa laps parkkeerataa ikkuna al. Mitä jos mää täst lähtisinki joku kerta Mummuu moikkaa ku niide silmä välttäis? Sit ku ne tulis kurkkaa ni näkyis vaa tyhjät vaunut!


Enkä mää ees oikein enää kunnol mahu tänne.


Kyl asia o tällai.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Remppahommia: suunnitelmat todeksi

Aika tarkkaan kaksi vuotta, kaksi kuukautta ja viikko sitten tehtiin suullinen ja pitävä sopimus siitä, että me muuttaisimme ajan tullen Mummulaan. Ensin piti kuitenkin synnyttää yksi lapsi ja laittaa piharivi asumiskuntoon Mummua varten ja laittaa meidän Koti myyntiin, ties kauanko siinäkin sitten menisi, ja ennen muuttoa olisi pakko tehdä remontti Mummulassa.

Lapsi syntyi ja joutui reilun viikon ikäisenä sairaalaan potemaan kynsivallin tulehdusta. Kun lapsi nukkui, äidin päässä suhisi tulevaisuus.


Leppoisa lomapäivä mahdollisti eilen paperipinon järjestelyn. Asensin kesällä kirjahyllyyn kaapin, johon olen voinut sulloa kaikki mahdollisesti tärkeät, lähinnä remppaprojektiin liittyvät asiakirjat, laskut ja esitteet. Nyt, kun elämä on rauhallisempaa, nostin pinon kaapista ulos ja löysin sieltä toivelistan, jonka suolsin vihkoon nyt jo käytöstä poistetun lastenosaston huoneessa pikkuisen vauvan tuhistessa verkkomyssy päässään.

Toteutumattomiksi jääviä toiveita ovat pyykkikuilu (mulla on iso kantokahvallinen kori), eteisen vaatekaappi (mutta ehkä kuistille?), keittiön superkaapisto (korvautui minun Mummoni lipastolla), jääkaappi-pakastin, posliininen tiskiallas, vessanpytty kellarissa, valkoiset kylpytilat, aikuisten alkovi ja olohuoneen vuodesohva. Kaikki muu on joko toteutunut sellaisenaan tai samaa taustaideaa toteuttaen, tai on vielä mahdollista toteuttaa.

Ei huono.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Valaisinantispesialisti

Poissaollessamme nousseen pakkasen talonsisäiseen atmosfääriin aiheuttaman muutoksen minimoimiseksi Mummu oli tervetuliaisiksi käynyt laittamassa hellaan valkean. Ihanaa.


Vaikka vanha uuni on kaunis ja toimiva, siinä on yksi vika. 90 vuotta sitten ei huuvan sisään ole tajuttu asentaa valaistusta, jota se ehdottomasti kaipaa. Mummulla oli siinä pieni nipistimellinen kohdevalaisin, meillä ei tähän mennessä mitään. Päivien pimetessä asia alkoi vaivata.


Talvipäivänseisauksen jälkeiseen keittiömaailmaan saapui valo!


Asentaja tosin on enemmän innokas kuin tarpeeksi keskittymiskykyinen suunnitellakseen esteettisen johdotuksen viimeisen päälle.


Työvälineenä käytetty kaksipuolinen teippikin saattaa sanoa itsensä irti, mutta toistaiseksi ledit ovat vielä muurissa kiinni.

Kanske blir det inte en strömsölösning.

Joulu kuvina


Aatonaattona oli vähän odottava olo. Sopivasti laatikoita ja muita juttuja oli tehty, monsieur le chef hoiteli kinkkupuolen, rauha oli laskeutunut ja lapsilla sopivasti tylsää.


Aattona syötiin ja käytiin hautausmaiden kynttilämeriä ihastelemassa, ja kotimatkalla bongattiin Petteri Punakuonon punaisena loistava nenä, mikä tarkoitti sitä, että missattiin joulupukki, mutta ei se kuulemma haitannut. Tontut olivat silti nostaneet lahjasäkin sisälle, ja paketit olivat mieluisia.


Sukulaisiakin nähtiin, ja Uusi Koti toimi hyvin toiskymmenpäisen lauman juhlatilana. Kaikki serkukset mahtuivat sohvalle yhteiskuvaan, ja tilaakin jäi.


Tapaninpäivän sukuloinnin jälkeen lähdettiin muihin maisemiin. Kerttu simahti lopulta ehkä kymmeneltä. Äiti sai lukea rauhassa.


Todellakin. Suosittelen.


Nuoriso pääsi tanssiesiintymään esiintymisvaatteissaan ja diskoilemaan karvaisen ötökän johdolla.


Myöhemmin samalle lavalle nousi viimeisten puolentoista vuoden päänsisäisestä soundtrackistä vastannut bändi. Auvoova soitti monta biisii. Väsynyt pienin fani ei jaksanut tanssia itse. Veera haki keikan jälkeen ihan itse nimmarin. (Muistiinpano itselle: parvella lavan vieressä näkyvyys on loistava ja äänen volyymi pienen lapsen korville parempi kuin lavan tasolla!)

perjantai 25. joulukuuta 2015

Tytöt ja naiset ja maailma

Mulla on ollut onni saada viettää elokuusta asti suuri osa perjantaipäivistäni ihanan ja fiksun nuorista naisista koostuvan porukan kanssa. Pitkäaikainen tuttavuus on ollut hienoa siinäkin mielessä, että auktoriteettiasiat ja nokkimisjärjestys saatiin hoidettua alta pois silloin menneisyydessä, ja sen jälkeen on voitu keskittyä olennaiseen, eli maailman pohtimiseen.

Yhtenä päivänä naiset olivat keskenään jo alustaneet keskustelua, ja tulivat sitten multa kysymään, että "mitä feminismi niinkun oikeesti on?" Lyhyesti ja ytimekkäästi määrittelin, että tasa-arvon ajamista, sitä, että naisilla ja miehillä olisi samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Seuraavaksi - sanoinhan, että ovat fiksuja! - ne kysyivät, että  "no joo, mutta mikä feminismin vastakohta on?" Minäkin olin aika näppärä, ja vastasin, että "typeryys".

Sitä täytyi sitten perustella. Seitsemäntoistavuotias (ja moni muunkin ikäinen!) on elänyt elämänsä jo niin monen itsestään selvältä tuntuvan toteutuneen varhaisfeministisen unelman keskellä, ettei osaa yhdistää feminismiin esimerkiksi ääni- tai perimisoikeuttaan, päivähoitojärjestelmää tai mahdollisuutta valita ammattinsa ja kouluttautua siihen, vaan on siinä uskossa, että feministit ovat naisia, jotka pitävät suurimpina oikeuksinaan vihata ketä vain ja erityisesti miehiä ja näyttää siinä sivussa juuri niin rumilta kuin haluavat.

Harmi.

Olen joskus opettajaroolissa lähtenyt tekemään henkilökohtaisia paljastuksia ja kertonut olevani seksuaaliselta suuntautumiseltani hetero. Tunnen vetoa miehiin, mutta vaikka sen julkisesti kerronkin, se on ihan oma yksityisasiani. Sen lisäksi vielä olen niin suuresti kiintynyt yhteen tiettyyn ihmiseen, joka on mies, että sen kanssa olen toteuttanut biologisia edellytyksiäni ja suureksi onneksemme saaneet vielä aikaan kaksi ihmislasta lisää. Naisena olen heidät synnyttänyt ja aluksi imettänyt ja näiden ruumiillisten toimintojen johdosta ollut kotona sillä aikaa, kun Mies lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa oli heti paremmin täysipäiväisessä työkunnossa.


Tästä alkaa aikuisen naisen feminismi. Opettajaroolissa jouduin tekemään myös henkilökohtaisen poliittisen paljastuksen ja kertomaan, että olen feministi. Minusta on hienoa, että olen nainen, ja on ihanaa, että maailmassa on naisia ja miehiä. Hormonit ja lisääntymiselimet tuovat paljon jännitystä ja iloa ihmisen elämään (joskin myös joskus vähemmän riemukkaita hetkiä). Minusta on kuitenkin myös tärkeää se, että nykyisten ehkäisymenetelmien aikana saan itse päättää, pyöriikö elämäni kohtuni ympärillä vai ei.


Luin äsken marraskuisesta Kotiliedestä Riitta Lehtimäen kirjoittamaa 86-vuotiaan rouva Tellervo Koiviston haastattelua (Kotiliesi 25; 18.11.2015). On pakko laittaa tähän pari lainausta.

"Jo lapsena Tellervo Koivisto oli kiinnittänyt huomiota naisten asemaan. Kun tehtiin yhdessä maataloustöitä, miehet lepäsivät ruokailun ajan, mutta naiset laittoivat silloinkin ruokaa pöytään ja hoitivat lapsia. Nuorena piiaksi joutunut tyttö saattoi tuoda lapsuuskotiinsa isännän aikaansaaman lapsen hoidettavaksi - tai teki laittoman abortin. 'Yksi lapsuudenystäväni kuoli tällaiseen itse yrittämäänsä aborttiin.' Tällaisten lapsuudenmuistojen jälkeen Tellervo Koivisto oli innolla kannattamassa päivähoitolakia ja isyyslakia, hän oli vaatimassa enemmän naisia eduskuntaan ja toivottamassa naispapit tervetulleiksi."

"Vasta 60-70-luvuilla asiat nostettiin esiin, ja niistä puhuttiin. On hämmästyttävää, miten paljon oli vastustusta, ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä."

Koivisto muistelee haastattelussa, miten miehensä pääministeriaikana oli joutunut naisten keskiseen "kuka hoitaa kotinsa ja perheensä parhaiten" -nokittelutilanteeseen. "Elämään jäi legenda pääministerin itsenäisestä vaimosta, joka ei parsi sukkia. Ja vallan miehestä, joka ei sellaista vaimolta edellytä."

Tätä on pakko avata vielä vähän: 50 vuotta sitten sukkia ei ollut tapana heittää roskiin, kun niihin tuli reikä, vaan ne parsittiin, koska uusi sukkapari oli tosiasiallisesti rahassakin paljon arvokkaampi kuin se hetki, joka kului muutamaan neulan ja langan pistoon. Pääministeri olisi varmasti itsekin sen osannut tehdä, tai hänellä olisi ollut ehkä mahdollisuus hankkia uudetkin sukat. Tietyssä tilanteessa oli sitten kuitenkin lähtiessä osunut ensimmäiseksi käsiin vääränlaiset mutta kuitenkin ehjät sukat.

Pointti on se, että silloin oletettiin, että vaimon tehtävä on katsoa miehensä perään, ruokkia se ja pukea se ja katsoa, ettei se nolaa perhettä muun kansan edessä. Ihan niinkuin mies ei muka siihen itse pystyisi, tai sitä ei muka kiinnostaisi. Ihan niinkuin naisella ei pitäisi olla muuta tekemistä ja kiinnostuksen kohdetta, kuin hoitaa miestä ja lapsia ja kotia.

Ja miten niin silloin?

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulukuusi

Meillä on joulukuuseen liittyvä jouluperinne. Olemme etsineet nukkavieruimman ja vaatimattomimman kuusen, joka myyntipaikalta (näin kaupungissa kun ollaan) löytyy, ja kutsuneet sen meille juhlantuntua ja -tuoksua tuomaan. Koristelu on joka tapauksessa kivaa, ja valot ja kimallus yhtä kaunista, mutta lisänä on tullut vaikeasti selitettävä tunne joulupuuta kohtaan. Se ei ole vain esteettinen lisä, vaan kantaa itsessään joulua, ihan sellaisenaan.

(Yritän tässä välttää sanomasta asioita, jotka kuulostaisivat tekopyhiltä latteuksilta. Tosiasiassa niillekin kyllä on paikkansa, koska ainakin jouluna voi olla, että ihmiset ehtivät hiljentyä pohtimaan, ja latteudetkin paljastuvat aidosti pyhiksi ja tärkeiksi totuuksiksi.)

Perinne katkesi. Nyt olisi ollut ensimmäistä kertaa mahkut pystyttää 2,5-metrinen kuusi, mutta sen sijaan olohuoneessa levittelee tuuheita helmojaan ihan keskimittainen tapaus. Äärettömän kaunis! Mutta kyllä meille sellainenkin kelpaa.


Kun isot olivat poistuneet huoneesta, Kerttu järjesteli koristeet omalla korkeudellaan vähän paremmin.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Klassikkokeksit ja -karkit

Kuten sanottu, joulukuu on keittiössätouhuamiskuu.


Tässä Nostalgia by Patricia de Oliveira -patakintaan vieressä ovat välijäähtymässä ja paloittelua odottamassa jokavuotiset suklaabiskotit, jotka tosin tänä vuonna leivottiin gluteenittomista jauhoista, jotta kaikki joulupöytäläiset saavat osansa.


Tässä paloitellut, erottelua vailla olevat lopulliset tuotokset - tai ne, joita ei vielä pussitettu lahjaksi.


Toinen perinne - epävarmemmin onnistumisen iloa tuottava - on kermakarkkien tekeminen. Vuodesta toiseen kaadan kattilaan

250g sokeria * 2,5dl kermaa * 30g voita * vaniljatanko

ja päätän sisukkaasti keitellä seosta tarpeeksi pitkään.


Tässä kohtaa panikoin joka kerta. "Se kiehuu yli!" Ei kiehu. Täytyy vaan malttaa sekoitella. Ja unohtaa se vesilasitesti, jossa veteen tipautettu pisara muuttuu kiinteäksi palloksi, kun massa on valmista. Ikinä en vielä ole jaksanut uskoa, ettei pisara ole kiinteä pallo, jos se hennosti hajoaa veteen.


Meillähän on nimittäin myös tämä digitaalinen lämpömittari, joka asteen tarkkuudella kertoo, milloin kattilan voi nostaa levyltä. Jos nimittäin saa päätettyä, mikä on tänään oikea lämpötila. Se oli 120 astetta Celsiusta. Lopputulos on hyvä: kiinteä, mutta venyvä.


Kaadettuani kattilan sisällön siihen kuvitteelliseen 15cm x 15cm -kokoiseen vuokaan, jonka kaikki reseptintekijät omistaa, mutta minä en, mutta sovellan, annoin mössön jäähtyä. Sitten leikkasin sen karkinkokoisiksi paloiksi, kääräisin kunkin palasen leivinpaperisuikaleeseen ja kiinnitin tanskalaisen tilpehöörikaupan koristeteipillä. Jonka jälkeen pussitin ne Eskimon eväspusseihin, jotka ovat minusta koko ajan enemmän ihania kauniissa yksinkertaisuudessaan ja monikäyttöisyydessään.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Minimutakakut ja muruks-män-trifle

Joulukuu on keittiössätouhuamiskuu.

Seitsemänvuotias ei enää halunnut vain auttaa, vaan tehdä ihan itte (déja entendu...). Lapsi etsi netistä reseptin, jota äiti ei saanut vilkaistakaan, mittasi ja sekoitti ja itse pyysi äitiä sekoittamaan lisää ja laittamaan kakun uuniin. (Tässä vaiheessa äiti vahingossa näki osoitteen.)

Ihanan tuoksuinen leipomus tuli uunista ulos. Äiti unohti kumota kakun vuoasta ajoissa. Kakku jumahti vuokaan. Äiti kaivoi kakkua ulos vuoasta toivoen, ettei pilaisi tyttärensä ylpeyden aihetta, mutta turhaan: muruiksi meni. Hyvässä seurassa kuitenkin todettiin, että pelkät murut olivat sellaisenaankin törkeän hyviä glögin kyytipoikana tai -tyttönä. Hyvä Veera! Samalla ideoitiin jatkojalostus, joka toteutettiin tämän päivän kahvipöydässä ja äidin huonon omantunnon sovittelutekona:


Muruks-män-trifle
kakkumuruja * kermavaahtoa (sokeria ei tarvinnut lisätä) * säilykehedelmiä

Keittiössä on käytetty myös toista sovellettua reseptiä sidosryhmien kiittämistarkoituksessa. Alkuperäisessä Kotivinkin ohjeessa oli hasselpähkinää ja ihan eri nimi, mutta minä nimesin nämä näin:

Minimutakakut

100g voita * 2 munaa * 2dl sokeria * puolikas putkilo saksalaisen kaupan appelsiiniesanssia * 1,5dl vehnäjauhoja * 0,5dl kaakaojauhetta * 1tl leivinjauhetta * 1dl kookoshiutaleita 

1) Sulatin voin. 2) Yritin muistaa vatkata munan ja sokerin vaahdoksi ennen kuin lisäisin sulaneen voin, mutta vaikka en muistanut, hyvä tuli silti. 3) Lisäsin esanssi. 4) Sekoitin loput aineet ensin keskenään ja sitten tasaisesti muna-sokeri-rasva-esanssi-seoksen kanssa. 5) Kaadoin taikinan ehkä suunnilleen 20cm x 15cm -kokoiseen vuokaan suunnilleen sentin paksuiseksi kerrokseksi. 6) Laitoin vuoan 150-asteiseen uuniin, katsoin paistosta suositellun 15 minuutin jälkeen ja totesin, että annan olla vielä puolisen tuntia. 7) Annoin taikinan jäähtyä ja leikkasin sen sitten suunnilleen 2cm x 2cm -kokoisiksi palasiksi - ja sisus oli pitkästä paistoajasta huolimatta ihanan pehmeän tahmaista! 8) Sijoitin palasia paperipusseihin, kaadoin päälle tomusokeria, suljin pussin ja ravistin.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Lapset ja tulevaisuus

Mikä otsikko...

Äsken päiväkodin ovella vaihdettiin rouva L:n kanssa sananen siitä, miten luonto on hoitanut asiat näppärästi: kun äiti ei kuitenkaan ehdi kuntoilemaan, niin taaperoiden kanniskelu/työntely/raahaus kuitenkin aika hyvin kompensoi maksullisten kuntokeskusten tarjoamat hyödyt.

Vanhan talon vintistä löytyi paljon hyviä kirjoja. Tänä syksynä olen esimerkiksi lukenut ekaa kertaa (sattumalta syksyn teemaan niin hyvin sopivan) Nuoren tytön päiväkirjan ja Matkan maapallon keskipisteeseen. Nyt on menossa ainakin lähes satavuotias lääketieteellinen opus, jossa keskitytään täydelliseen avioliittoon ja perhesuunnitteluun. Sitä lukiessa olen vasta oikeasti ymmärtänyt, miten valtava merkitys ehkäisypillereillä on ollut maailman menoon!

Kun tässä lähipiirissä on vähän korvat auki, niin voi vetää johtopäätöksen, että syntyvistä lapsista aika suuri osa on kovasti ja pitkään toivottuja, ja näistä enemmistö vielä asiantuntijoiden avulla työstettyjä. Lapset, ja niiden mukanaan tuomana tämä yhteiskunnan kannalta vähän epäilyttävä elämä, joka johtaa perhevapaiden hillittömään käyttöön ja vanhempien alle 10-vuotiaan lapsen hoitamispäiviin, jolloin veronmaksajien rahoja tuhlataan moiseen vetelehtimiseen, eivät todellakaan ole enää mikään välttämätön paha, vaan ehtyvä luonnonvara.

Minusta nuoret aikuiset eivät pidä ajatusta vanhemmuudesta kovin trendikkäänä ja tavoittelun arvoisena. Ei teinin kuulukaan haluta elämäänsä vauvoja, mutta hormonien tasaannuttua parinkympin jälkeen ajatus niistä saisi kyllä alkaa jollain tavalla kutkuttamaan. Veronmaksajientekotalkoot! Älä totuttaudu leveään elämään liian nuorena, ettet ala pelkäämään, että lapset vievät mahdollisuutesi! Lapset ovat mahdollisuutesi!

Vaikka nyt Marja Hintikka ja kumppanit ovat antaneet kasvot ruuhkavuosille ja pikkulapsiperheiden kieltämättä monella tapaa masokistiselta vaikuttavalle elämälle, ja tekemällä numeron siitä, mitä tavallinen arki on, antavat vanhemmille kautta maan kaivattua vertaistukea, niin täytyy epäillä, etteivät aiheet kohderyhmän ulkopuolisia katsojia houkuttele.

Tätä ajatusta kun jatkaa sillä, että niin kunnianhimoisia ja fiksuja valintoja kuin esimerkiksi huumekoukkuun vieviä valintoja tekevilläkin äideillä on mahdollisuus käyttää tai olla käyttämättä ehkäisyä ja onnistua tai epäonnistua elämänhallinnassaan, niin auh. Tilanteeseen puuttuminen on vähän arveluttavaa: ylhäältä käsin sen määrääminen, kuka saa tehdä ja kuka kasvattaa lapsia vie nopeasti rotuhygienian alalle.

Sitä tässä vaan, että kyllä kakkavaipat ja univelka ovat täysin normaali ja kestettävissä oleva osa elämää. Ne edustaa sitä, mikä on tulevaisuus.


tiistai 15. joulukuuta 2015

Töihin paluu - miten selvisin siitä?

Tässä opeduunissa näin joulun alla on jotenkin kovin luontevaa alkaa arvioida kuluneita kuukausia... Haluan huomauttaa maallikoille, ettei arviointi tarkoita itsetarkoituksellista yksilön paikkaansa asettamista, vaan varsinkin tässä suomalais-humanistisessa, opettajan asiantuntija-aseman tunnustavassa ja opettajuuden sisältä käsin uudistuvaa ja kehittävää ammatillista luonnetta alleviivaavassa järjestelmässä kyse on prosessista, jossa on ensin toimittu, sitten toimintaa arvioidaan, ja arvioinnin jälkeen toimija pohtii, millä linjalla jatketaan, jotta jatko ja päämäärä olisi tavoitteiden mukainen.

Sori.

Elokuussa tavoite oli varmaan, että pysyisin töissäkäynnistä ja lapsiperhearjesta huolimatta selväjärkisenä. Tämä sisälsi pienen jäytävän pelon siitä, että toiveeni ja mielipiteeni tallottaisiin työpaikalla jälleen, ja asiakkaan eli opiskelijan edun nimissä päätyisin taas hulluun väsymyskierteeseen. Tiesin jo, että työhön ja lapsiin mitenkään liittymättömiin asioihin ei tulisi riittämään virtaa. Onneksi tosi ystävät säilyvät, ja neljä-viisi vuotta menee nopeasti, kyllä sitten ehtii taas vaikka harrastaa jotain.

Olen jo pitkin syksyä tässä kiitellyt moneen otteeseen sitä, että toiveeni myöhemmistä aamuista otettiin vakavasti ja toteutettiin. Toinen todellisuus olisi tarkoittanut mutkia tarhamatkaan, vanhempien ja nuorimman lapsen herätystä ennen kuutta, yleistä väsyneen kiireistä aamusäätöä ja kotoa poistumista puoli seitsemän tienoilla, ja sitä, että ekaluokkalainen olisi joutunut heräämään ja lähtemään yksin kouluun joka ikinen aamu. Unelmani lyhyemmästä työmatkasta ei vielä ole toteutunut, mutta kai siihenkin vielä päästään.

Valmistauduin henkisesti siihen, etten tänä lukuvuonna tekisi mitään omaehtoisia uudistuksia vaan vetäisin vanhoilla kaavoilla mahdollisimman pitkälle. Pitäisi vähän pidätellä kehittelyintoa, mutta kestäisin sen. Tämä suunnitelma ei toteutunut, koska uuden opetussuunnitelman myötä vähentyneet lähiopetustunnit - tottahan toki tarjoilua tai talonrakennustekniikoita voi teini-ikäinenkin reippaasti omaksua itsenäisten verkkokurssien kautta! - ja perhevapaalla ollessani yleisöltä unohtuneet huimat valinnaiskurssit pakottivat täyttämään työaikaani myös kehityshanketyöllä ja uudella opetettavalla aineella. Se on ollut hyödyllistä ja antoisaa, mutta kovin työlästä verrattuna siihen liukuhihnatavoitteeseen, johon olin mielessäni jo ollut tyytymässä.

Korkeamman riman yli yrittäminen on kostautunut pari kertaa, kun en ole työn suorittamisen lisäksi muistanut aina ajoissa viestiä aikeistani niille kollegoille, joiden työhön omani vaikuttaa. Välillä on sivullisen silmään saattanut näyttää siltä, että säädän päämäärättömästi, mutta voin vakuuttaa, että maali on ollut kirkkaana silmien edessä koko ajan. Vauhdissa vaan ei muista aina kaikkea selostaa. Eikä yhtäkään eläintä tai nuorison edustajaa ole tohinassa traumautettu.

Kaiken kaikkiaan antaisin itselleni tästä syksystä ihan mukauttamattoman H2-arvosanan. Hommat on hoidettu, työpöytä alkaa olla tyhjä, eikä lomalla ole pakko tehdä töitä. Duuni on kuitenkin vain duunia, mutta pitkällä tähtäimellä katsottuna tärkeämpi seikka on se, että kotona on ihan onnellista ja tyytyväistä väkeä. Yöunet ovat välillä (esim. viime yönä: "Äitii, mulla on läkää!") olleet katkonaisia, mutta silti en ole tuntenut itseäni zombiksi.

Ja kohtahan on jo kesä!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Pieni perässä

On tullut selväksi, ettei viiden vuoden ikäero haittaa siskosten saumatonta henkistä yhteyttä. Voisi luulla, ettei välissä olisi vuotta tai paria enempää, kun ollaan ilmaisussa päästy tietylle tasolle.

"Äi-tii! Kerttu lyö mua!"

"Äi-tii! Veeva ei anna mulle tota puhelinta!"

Tai sitten ne räkättää keskenään. "Reikä!" "Peba!" "Kakka!" Leikit ja puuhat ja läpät on välillä niin sisäpiirijuttuja, ettei niiden huvittavuuden syy selviä edes pissakakkatutkalla, mutta sivusta seuratessa ei voi kuin tyrskähdellä mukana.

Mutta sitten tulee näitä tahattomasti hymyilyttäviä hetkiä.

Isompi löytää virkkuukoukun ja tulee alakertaan kyselemään äidiltä ketjusilmukoista. Äiti kaivelee muistilokeroitaan niin keskittyneesti, että tajuaa vasta hetken päästä pienemmän olevan jossain hyvin hiljaa. Isä menee huutelemaan tytön perään, jolloin tämä laskeutuu rappusia kahden pelottavan pitkän sukkapuikon ja puolimetrisen villalanganpätkän kanssa. "Minä teen tätä lankajuttuu."


Se on ihan tosissaan ja kopioi isomman äänensävyjä ja selostaa käsityönsä edistymistä. "Eli." "Tämä kääntyy tästä ja..." Sukkapuikon ympärille kiertyy näppärästi myös kuusenkoristeen naru. "Kato äiti, kato. Kato tällee."

torstai 10. joulukuuta 2015

Oliko pakko?

"Äiti. Kaveri sano koulussa jostain pakettiautosta."

Eih.

"Mitä se sano?"

"No että siellä oli joku mies, joka yrittää ottaa lapsia kiinni. - - - Mitä se sitten tekis?"

"Mä en tiedä. Mitä sä luulet?"

"No emmä tiiä!"

"No juu. Sepäs se. Ehkä se veis johonkin paikkaan mistä ei löytäis heti kotiin. Mäkin kuulin siitä pakettiautomiehestä, tai näin facebookissa että joku kerto siitä. Se on vähän hölmö juttu kyllä."

"Ai miten nii?"

"No kun siitä ei tiedä, mitä oikeesti tapahtu, ja se juttu niinkun oli jo. Sitten kun sitä jaettiin, niin ihmiset pelästy ja kun lapset kuulee että aikuiset pelästyy, niin sitten niille tulee paha mieli. Vähän niinkun turhan takia."

"Mä kyllä haluisin että Mummu saattais mut."

"Niin. Mut mä kyllä haluan uskoa, että täällä on turvallista. Enkä mä halua että sä pelkäät tässä tutuilla kulmilla. Tuskin tuolla kukaan kököttää nyt odottamassa neljättä päivää samassa paikassa että pääsee pelottelemaan lapsia. Varmasti on ihan turvallista mennä kouluun ja kaverien luo. --- Mutta kyllähän maailmassa on tyhmiä ja pahoja ihmisiä, tiedäthän sä sen."

"Joo."

"Niin mitä sä teet jos sulle tulee sellanen olo että kaikki ei oo niinkun pitää? Jos vaikka joku ihan vieras ihminen tulee juttelemaan ja tarjoo tai pyytää jotain?"

"Mä kerron tutulle aikuiselle."

"No joo, aina pitää kertoa aikuiselle. Ja jos aikuinen näkee jotain outoa, niin sen kuuluu kertoa poliisille, eikä hälytellä ihmisiä facebookissa, niin sitten poliisit osaa tulla vähän vahtimaan. Mutta jos joku tulee juttelemaan ja tulee outo olo siitä, niin mitä sä teet sillä hetkellä?"

"Meen pois."

"Mitä jos se tulee sun perään?"

"En tiiä. Juoksen?"

"Joo ja huudat kovaa. Sulla on niin kova ja kirkas ääni ettei sulla oo mitään hätää, kaikki pelästyy varmasti! Sitten tulet kotiin ja kerrot aikuiselle. Ja se on ihan sama onko se mies vai nainen vai jotain koululaisia jotka sanoo tai tekee jotain outoa, samalla tavalla tehdään aina, eiks niin?"

"Joo."


Jos joku kaveri sanoo tai tekee jotain, mikä ei pikku-Veeran mielestä ole oikein, niin Veera sanoo ei. Jos tarvitsee, niin voi sanoa melkein tai kokonaan vihaisesti, että "mulle ei saa tehdä noin." Tämä opeteltiin niihin aikoihin, kun puhe alkoi luistaa.

Vuosia sitten, kun ollaan ekoja kertoja reissattu yhdessä niin, että Veera ei ole enää istunut oletusarvoisesti rattaissa vaan ollut jo itsenäinen liikkuja, on käyty läpi se, että äidin vierestä ei saa lähteä, koska voi käydä niin, että lapsi menee hukkaan, eikä se, joka lapsen sitten löytää, ehkä löydäkään äitiä - ja voi olla, ettei se edes halua etsiä äitiä. Silloin on ekan kerran - ja sitten joka reissulla kotimaassa ja ulkomailla - käyty läpi se, että vaikka maailma on hyvä paikka ja täynnä kivoja ihmisiä, niin joukossa on myös pahoja ihmisiä.

Tavaroista pitää pitää huolta, koska vaikka kaikki tietää, ettei toisten omia tavaroita saa ottaa, niin joskus joku ei sitä muista. Ja joku saattaa ottaa toisen tavaraa tahallaankin. Tämä käytiin läpi, kun koulu alkoi.

Mutta minä en suostu opettamaan lapselleni varmuuden vuoksi, että omat kulmat on vaaralliset - kun ne ei ole. Maailmassa tapahtuu pahaa, mutta jos ei sen takia uskalla lähteä ulos kodista, ei kyllä kohtaa paljon hyvääkään.

Jos naapurissa vedetään suonensisäisiä huumeita, katsotaan, miltä neula näyttää, ja kerrotaan, ettei niihin kosketa IKINÄ, ja kerrotaan, että ihmiset, jotka käyttää huumeita tai juo paljon alkoholia voi käyttäytyä oudosti. Niitä kannattaa väistää. Jos jossain on paljon kovaäänisiä nuoria miehiä, voi olla hyvä idea väistä niitä. Jos vieras ihminen tulee kadulla kyselemään tai tarjoamaan jotain, kun oma aikuinen ei ole mukana, sen kanssa ei jäädä juttelemaan. Varmuuden vuoksi voi juosta pois ja huutaa mennessään.

Maalaisjärki ja toimintatavat pitää opettaa lapselle. Sen sijaan ei pidä valehdella, että maailma olisi pelkästään hyvä tai pelkästään paha. Näin minä ajattelen.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Jaksuetappi

Äh. Tietenkin olin unohtanut. On yksi asia, kun uhmaikä alkaa, ja lapsi haluaa itse tehdä, päättää ja määrätä, ja silloin aikuinen pyrkii tyyneen rauhallisuuteen ja määrätietoisesti asettaa rajoja.

Sitten tulee se toinen vaihe. Lapsi on jo tiettyyn pisteeseen asti tottunut siihen, että asioista voidaan olla eri mieltä. Siksi se ei mitenkään edes yritä vältellä konflikteja, koska niitä nyt tulee kuitenkin.


Äiti sen sijaan haluaisi vältellä konflikteja, ja huomaa yrittävänsä manipuloida myös isosiskoa samaan touhuun ("Saanksmä äiti piparin?" "Hyss! Älä sano sitä ääneen!!"). Tämä ei nimittäin enää ole mitään juupas-eipäs sanaleikkiä, vaan muuttumassa fyysiseksi. Kerttu juoksee karkuun, jolloin se on otettava reippaasti kiinni, jos meinaa säilyttää ohjeistuksessaan edes jonkun uskottavuuden. Kerttu rimpuilee ja jännittää itseään jouseksi. Jos Kerttu ei saa tahtoaan läpi, se heittäytyy klassikkoasentoon mahalleen lattialle, ja puhkeaa, ei nyyhkytyksiin, vaan korviaraastavaan kurkkuhuutoitkuun, jossa se happea ottaessaan pystyy muodostamaan vain yhden ymmärrettävän sanan: äiti. Minä reagoin kyllä: "Ei hätää." "Tuletko syliin?" "Kylläpäs harmittaa." Ja sisäpuolella kuplii kirosanat ja kiukku ja epätoivo: mitä tommoselle nyt tekee?! Edellisestä kierroksesta viisastuneena apua tarjottuani, mahdolliset vaarat tsekattuani poistun toiseen huoneeseen hengittämään.

Kymmenen minuuttia raivottuaan puuska laantuu ja Kerttu hyppelee luokseni kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut. Tunteenpurkauksen syy ei välttämättä selviä. Sillä ei ole väliä, koska nyt voidaan taas rauhallisesti jatkaa aamupalaa tai pukemista ja ehkä jopa päästä ulos talosta.

Ja minulla on käsissäni kuitenkin vain yksi alle kouluikäinen.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Iltaisia tonttupuhteita

Mies tekee pitkää työpäivää, minä siis haen Kertun ja jatkan ennalta suurin piirtein sovittuun kohtaamispaikkaan Veeran kotimatkan varrelle. Tyttö on pörrännyt koulussa kahdeksasta kahteentoista ja sitten iltiksessä erikseen kerjättyään kolmen sijasta neljään, koska ma 15-16 on iltiksen salivuoro, ja ensimmäiseksi se kysyy minulta, eikö voisi hakea jotain kaveria tai enkö minä voisi keksiä jotain tekemistä.

Huokaan pääni sisällä syvään mutta yritän välttää keskustelua aiheesta äännähtämällä empaattisesti ja vaihtamalla kevyesti puheenaihetta (no okei, sorruin nenäkkyyteen ja sanoin etten muutu kaveriksi enkä tekemiseksi, vaan itse on ohjelmaa keksittävä tai sitten kestettävä tylsyys, mutta tosi nopeasti eikä se tarttunut siihen onneksi), samalla laskeskellen, missä välissä kävisin pyörällä kaupassa lievässä myrskyssä mieluiten ilman lapsia.

Ei ole järkeä riisua tihkuuntuneita ulkovaatteita vain jotta voisin pukea ne kauppareissua varten hetken päästä uudelleen, joten kiittelen jälleen tuhannennen kerran Mummua, jolle sysään tytöt, otan kauppakassin ja jatkan matkaani kiiltävän mustassa talvisäässä perhemarkettiin poimimaan maidon, leivän ja muut täydennykset.

Lisäksi ostan kilon valmista piparitaikinaa ja kolme kuorrutustuubia. Ilta on pelastettu!


Piparimuotit löytyvät juuri siitä laatikosta, johon kuvittelinkin ne puoli vuotta sitten purkaneeni. Seitsemän- ja kaksivuotiaat pystyvät lähes saumattomaan yhteistyöhön, kun toinen kaulii ja toinen sovittelee muotteja taikinan päälle; toinen koristelee valmiita pipareita ja toinen nuolee kuorrutukset piparien päältä pois. Äiti laittaa jouluradion soimaan, ja kuin tilauksesta sieltä tulee ekana Veeran lemppari Joulumaa (upposi - harmi kyllä - paremmin kuin eilinen, modernimpi itsenäisyyspäivän konsertti: "ihme vinkunaa!" valitti seitsemänvuotias, "koska täältä pääsee pois?!"), ja kuuntelee toisella korvalla tyttöjen rakastettavaa kinaamista: "Veeva otti minulta tommosen!" "Kerttu älä syö koko taikinaa!" "Äi-ti!" Mutta sitten ne on sovussa taas. Vetävät yhteisestä sopimuksesta tonttulakit päähän ja käyvät lyhty kädessä toimittamassa piparilähetyksen.

Muutuinpas tekemiseksi!

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Viikonlopputunnelmia

Joku tässä huushollissa painostaa vaimoaan otsatukkahenkilöksi, vaikka vaimo vastustelee, koska on a) huono parturiajanvaraaja, b) ylipäätään vastahakoinen käymään läpi monimutkaista prosessia mahdollisten aikojen kartoitus - ajan varaus - paikalle vaivautuminen - aloillaan istuminen - palvelun korvaaminen rahalla, kun periaatteessa käsityötaitoinen henkilö voisi tasoitella otsiksensa itse ilmaiseksi muutamassa minuutissa, c) kokeillut vaihtoehtoa b) ja käytännössä epäonnistunut ja hankkinut määräaikaisen lempinimen merja. Vaimo onnistui perjantaina varaamaan ajan seuraavaksi aamuksi. Vaimo saapui kotiin, esitteli miehelleen kampauksen, Mies silitti otsatukan suoraksi varmistaakseen sen riittävän pituuden, mitä kaksivuotias parahiksi pöllähti todistamaan, katsoi sen jälkeen äitiään vakavan osaaottavasti ja totesi: "Isi laittoi sun tukan tollee humasti. Kui?"


Sama pariskunta oli yrittänyt ensin järjestää joulua ulkomailla, sitten edes merellä ja tullut lopulta siihen tulokseen, ettei kumpikaan saa itseään motivoitua päätösten saati järjestelyjen tekemiseen. Eli kotijoulu ilman kommervenkkejä. Sen sijaan lähdettäisiin aikuisten kesken johonkin muuten vaan. Mahdollisia viikonloppuja on enintään joka toinen, koska kaikkien lasten läsnäollessä ei ole mieltä lähteä aikuisten kesken mihinkään. Lisäksi on kaikenlaista muutakin. Joulukuun ensimmäinen viikonloppu voisi olla hyvä, mitään ei ole buukattuna. Lähdetään eksoottiseen Turkuun! Pitäisi sitten varata varmuuden vuoksi pöytä hyvästä ravintolasta ja hotellikin. "Sano mulle, mikä ravintola, niin mä varaan." Vaihtoehtoja on, hyvää sisäpiiritietoa myös, vahvat mieltymykset löytyy, mutta vasta viikkoa ennen saadaan päätettyä ja aletaan varailemaan. Jokainen niistä kelpuuttamistamme ravintoloista on täyteen varattu. Eipä tullut mieleen, että on pikkujouluaika ja itsenäisyyspäivän aatto. Ei lähdetä Turkuun sitten. Mennään Buccoon ja päästetään tytöt silti yökylään Mummulaan. Tähän vanhempi tytät: "Ei! Mä haluan että te menette kauas pois! Ettekste vois mennä porilaiseen hotelliin? Sitä paitsi hotellista sais parempaa aamupalaakin."


Kun ei lähdetty Turkuun, saatiin joulukoristeet lopulta paikalleen ja askartelupaja levitettyä salongin pöydälle. Kerttukaan ei alkuhämmennyksen jälkeen enää oudoksunut otsatukkaa. Veera kesti ajatuksen siitä, että vietämme yön samalla tontilla. Oli kiva, ettei tarvinut matkustaa yli sataa kilometriä saadakseen ihan säällistä snobisteluruokaa ja ihanan ammattimaista palvelua - Buccon keittiömestarin menu oli hyvä, ja viiniäkin kuvailtiin vähän tarkemmin kuin määreillä "semmonen italialainen punaviini", mihin myös olen lähimenneisyydessä törmännyt. Seura oli hyvää, paitsi että vieraskoreampia oltaisiin voitu leikkiä, ettei harvinaista kahdenkeskistä iltaa olisi kruunattu typerällä riitelyllä. Lisäksi kolautin yöllä otsani vessan ovenkarmiin, mutta se nyt oli tietysti vaan karman tasapainotusta... Ja aamulla, kun ovi kävi puoli kymmeneltä, ja jähmetyimme esittämään nukkuvia siltä varalta, että lapset harhautuisivat yläkertaan, ne kävivätkin vain hakemassa joulukalenterit ja painuivat sitten samantien takaisin Mummulaan. Jiihaa!

perjantai 4. joulukuuta 2015

Katkeraa suloa.


Rouva P., miltä äitiys tuntuu tänä aamuna? Saatte käyttää kolmea adjektiivia.

Väsyttävältä, katkeransuloiselta ja rakkaudentäyteiseltä.

Perustelunne!

Nuorimmaiseni heräsi puoli kuudelta, loukkaantui, kun käännytin hänet takaisin sänkyyn, huusi pettymystään... Joten minun oli rauhoiteltava ja peiteltävä hänet, eikä hän päästänyt minua pois sängyn laidalta, vaan aina lähtöaikeisiini havahtuessaan tarttui sormeeni, ja kysyi dramaattisesti: Maman, pourquoi tu me quittes? - suomeksi, tietenkin - mikä läikäytti sydäntäni, mutta sai samalla katkerasti kaipaamaan Mieheni viereen, raskaan ja turvallisen hengityksen ja lämpöisen peiton painon tuuditettavaksi, paikkaan, josta nyt olin niin kaukana.

Oh, ymmärrän. Entä minkä kuvan äitiydestänne tänä aamuna haluaisitte maalata klassikkoteokseksi taidemuseoon säilyttäväksi ja kansalaisia valistamaan?

Se hetki, kun edes hiukan lisää lepoa saadakseni olin luvannut molemmille tyttärilleni, heidän herättyään isänsä herätyskellon ääneen, että voisivat tulla viereeni nukkumaan - kunhan myös nukkuisivat! Kun lopulta sekä vanhempi tytär, joka kaivautui vasempaan kylkeeni, pehmeä poski otsaani vasten, vielä hetken pieni käsi omassani, että nuorempi, oikeassa kyljessäni, kädet tiukasti ympärilläni, tuhisivat jälleen vastasataneen lumen keveydellä, pysähdyin tuntemaan sellaista määrää rauhaa, rakkautta ja äidillistä täyttymystä, minkä toivoisin jokaisen osaksi edes joskus.

Miten kaunista! Mitä seuraavaksi?

Parin minuutin päästä kello soi, ja perusarkiaamusäätö lähti käyntiin.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Naisten ja miesten tasa-arvo

Kun olin pieni, paras kaverini oli poika. Misa oli minulle tosi tärkeä, ja pohdin usein, olisiko kivempi, että hän olisi veljeni, vai onko sittenkin hienompaa, että ollaan ystäviä. Ei ollut sukupuolella väliä, leikittiin hiekkalaatikossa, rakennettiin teitä ja taloja. Protestoin mielessäni vähän, kun metsäleikissä Misa ja Matti lähtivät väijymään ja minun piti tyttönä tehdä majassa jotain ruokaa. Sujuvasti sitten Päivin kanssa leikittiin barbeilla, ja Maijun kanssa rakennettiin uusia todellisuuksia.

Teini-iässä pidin itsestäänselvänä, että pystyminen on pokasta kiinni, ei jalkovälistä. Menin, tulin, tein ja näin.

19-vuotiaana olin töissä pariisilaishotellissa, jossa vanhempi yöportieerimies oli huolissaan siitä, kun joudun lähtemään kotiin metrolla iltakymmenen jälkeen. Ystävällisesti tuhahtelin, että hei, kyllä minä osaan itsestäni huolen pitää. Ja osasin.

Saman papparaisen kanssa kuitenkin kävin ensimmäisen kerran elämässäni keskustelun siitä, mitä nainen saa tai voi elämällään tehdä. Kerroin, että minusta tulee arkkitehti, että tykkään suunnitella isoja juttuja ja sitten myös nykertää yksityiskohtia. Mies kertoi minulle, että minun pitää tehdä ja hoitaa lapsia, että jos en sitä tee, niin kukas sitten. Olimme syvästi eri mieltä, emmekä oikein ymmärtäneet, miten toinen pystyi pitämään niin kummallisesta ajatuksesta kiinni, mutta jatkoimme työtoveruutta ihan normaalisti ja toisiamme kunnioittaen.

Suomeen palattuani huomasin, että vaikka pikkuveljeni ajokortti oli yhtä tuore kuin omani aikanaan, isäni ei ollenkaan vastustellut sitä, että veljeni tankkaa auton itse. Minun ei ollut tarvinnut tehdä sitä. Kohautin olkapäitäni ja ajattelin, että no, eipä tarvitse bensaa haistella sitten. Mutta kun ensimmäisen kerran minun sitten täytyi tankata, eikä veli ollut mailla halmeilla, oli kauheat paineet ja jännitys: osaanko, pystynkö? Herranjestas. Osaan kasata huonekaluja ja ommella vaatteita. Miksen osaisi painaa bensapistoolin liipaisinta?! Mutta kun ei ollut tarvinnut liata käsiä.

Se eka papparainen oli muuten marokkolainen, muslimi. Isäni on suomalainen, kirkosta eronnut mutta henkinen henkilö.

Olen vähän jääräpäinen ja paljon idealisti ja uskon siihen, että maailma on sellainen kuin minä minä sen haluan nähdä. Ei minua muutenkaan kauheasti kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat. Se on tärkeää, että saan itse valita, mihin energiani suuntaan. Oikeudenmukaisuus on tärkeää. Olen tosi huono ottamaan vastaan ohjeita muilta, jos huomaan, ettei niissä ole järkeä. Jos ne kuitenkin perustellaan, voin niitä noudattaa, mutta luultavasti kehittelen samaan aikaan jotain parempaa versiota.

Tässä 35 vuoden kypsässä iässä olen joutunut nyt miettimään, että olisinko sittenkin päässyt helpommalla, jos vaan olisin tehnyt niin kuin tytön kuuluu tehdä ja ollut ärsyttämättä kenenkään mielenrauhaa. Olisin jo nuorempana ottanut opikseni niin ei enää tarvitsisi kapinoida. Ei olisi tarvinut ihmetellä, miksi olen joskus näkymätön, eikä olisi tarvinut ihmetellä yhtäkkisiä hiljaisuuksia. Olisin voinut nieleskellä tyhmyyksiä vieläkin useammin ja ajatella, että no, kai tämä kuuluu elämään. Olisin ehkä antanut tehdä itselleni asioita, joita en olisi halunnut, jos olisin kuvitellut sen kuuluvan asiaan, kun fiksummat niin sanovat.

Mutta kuulkaa ei. Eihän se voi niin olla. MINÄ olen se, joka päättää minusta. Omista elimistäni ja omasta elämästäni. MINÄ tiedän, mihin minä pystyn; ulkopuolinen ei voi sitä ulkomuotoni perusteella määrittää. Ja MINÄ ihan oikeasti uskon, että tämän pitäisi olla tässä maailmassa itsestäänselvyys jokaiselle.




tiistai 1. joulukuuta 2015

Keski-ikäinen vihainen nainen

Etninen:
  1. kansallinen, myös kansatieteellinenkansaaheimoa tai rotua koskeva
  2. muiden kuin länsimaiden kulttuuriin liittyvä
    etninen musiikkietninen ravintola
    (https://fi.wiktionary.org/wiki/etninen)
Osallistuin äsken, vuonna 2015, koulutukseen, jonka aiheena oli uhkaavan henkilön kohtaaminen. Melkein alkoi pelottaa, koska opiskelijan erilaiseen toimintaan ja siihen reagointiin kulutettiin suuri osa ajasta. Ymmärrän toki, että joukkoon mahtuu monenlaista. Minua on luokkahuoneessa heitetty nitojalla (tästä on niin monta vuotta, ettei mitään turvallisuuspoikkeama-käsitettäkään varmaan ollut vielä keksitty, joten ei, en täyttänyt lomaketta) ja yritetty laittaa käsirautoihin (olisi kuulemma ollut taikatemppu), mutta en silti halua asennoitua niin, että teini-ikäisen kohtaaminen sinänsä olisi uhkaava tilanne. Olisi töihin lähtö aamuisin aika tahmeaa. Mielummin pidän myös luokkahuoneen oven auki sille mahdollisuudelle, että nuorten ihmisten kanssa voi jopa olla hauskaa, sen sijaan, että varautuisin tietoisesti koko ajan pahimpaan.


Olen muuten ihan ammattini eettisten periaatteidenkin vuoksi totuttautunut ottamaan jokaisen yksilön vastaan ihmisenä, en juppihippipunkkarina, punaniskamaalaisena tai uusiutumisen unohtaneena turvallisuusalan kouluttajana. Oho. Välillä jälkikäteen saatan lipsauttaa jotain. Mutta että. Ihmisenä kun kohtaa vihaisen tai turhautuneen opiskelijan, niin se harvoin uhkaa, näin sanoo kokemus.

Koulutuksissa kaipaan aina konkretiaa. Kalvot osaan lukea itsekin, vaikken aina viitsi. On hyvä, että kouluttaja antaa konkreettisia esimerkkejä ja käy tärkeimmät asiat yhdessä läpi yleisön kanssa. Silloin niihin kiinnittää huomiota.

Kalvoon oli listattu asioita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun vuorovaikuttaa uhkailijan kanssa. Ihan siinä taparikollisuuden perässä oli listattuna

  • etninen tausta.

Kohta elävöitettiin kertomalla vilkkain elein esimerkki siitä, miten "ääri-islamilaistaustaisella henkilöllä voi aggression vallassa nousta esiin" sellaiset toimintatavat, jotka eivät meidän yhteiskunnassa päde, esimerkiksi naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen.

Kehtasin sanoa ääneen, ettei sellaista kohtaa voi pitää näkyvillä kalvossa, jossa opetetaan oppilaitoksen työntekijöitä, joiden pitäisi kohdata jokainen opiskelija yksilönä eikä etnisen taustansa vuoksi silmätikkuna ja potentiaalisena uhkana.

Kyllä muuten maalla kasvaneet ja joskus kaupungissakin käyneet valkoiset tapakristityt miehet nopeasti hyssyttelivät typerän tytönheitukan hiljaiseksi. Ei se ymmärrä tosiasioita. Pysyköön lestissään hiljaa kun ei mistään mitään tajua; laulakoon ja leikkiköön siellä luokassaan kun kunnon ihmiset opettaa nuorisolle oikeita asioita. Saatana.