Veera päästeli suunnilleen saman ikäisenä hiekkalaatikolta: Äiti. Menee sisälle päin!!, kun naapurin neiti O. oli ilmiantanut hänet hiekan syönnistä, joka selvästi ei Veeran mielestä ollut äitien silmille sopivaa katsottavaa.
Tätä tämä nyt on, uhmaikää, eikä taistelut ja erimielisyydet mitenkään välttämättä johdu siitä, että kaksivuotias jääräpäisyyttään tässä kehitysvaiheessa vaan tahtoisi niin lujasti, ettei arki suju ilman hirveää draamaa, vaan toisaalta myös siitä, että vanhemmat ja muu lähipiiri kertakaikkiaan uhmaavat taaperon tahtoa!
Nyt mitataan aikuisuus. Valitaan taistelut. Asetetaan rajat. Ennen kaikkea, väsymyksenkin keskellä, pysytään johdonmukaisina. Taapero ei jumankekka päätä, että tällä kertaa tehdään näin, ei: aikuinen (tai tarvittaessa, vaaran uhatessa jompaakumpaa, vain muutaman vuoden vanhempi sisarus) on skarppina, ja arvioi koko ajan, mikä signaali kaksivuotiaalle annetaan mistäkin.
Anteeksi pitää pyytää, jos satuttaa toista tai tekee muuten vaan jotain ihan hölmöä. Tai ei tottele, kun selkeästi pyydetään tekemään jotain (vaikka keräämään puhtaat vaipat takaisin pussiin sen jälkeen, kun ne on levitetty luvan kanssa pitkin vessan lattiaa leppävvä- tai lintuvaippaa etsiessä). Jos ei halaa ja pyydä anteeksi, lasketaan viiteen. Jos sitten ei tapahdu, taapero nostetaan vinkukirku-ulvonnan säestyksellä rappuselle miettimään. Se on yleensä aikuiselle tarpeellisempi hengähdyshetki, jonka aikana lapsikin keksii jotain fiksumpaa tekemistä.
Tämä on haastavaa aikaa. Nyt määrätään se, kuka määrää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti