Aamulla laitoin puhtaita vaatteita kaappiin ja meinasin lyödä itseni vammauttavasti, lähes halvaannuttavasti, lastulevyyn. On se nyt. Johonkin se on laitettava sivuun.
Mikä on se paikka, kysytte ehkä.
No mikähän.
Vaatekaapin päällinen tietysti! Ei kukaan lyö varvastaan sinne.
Tehdään lähtöä, Veeralla on tietenkin taas likainen paita päällä. Motkonmotkon: ei tolla tavalla voi lähteä kotoa, joku roti, menet heti vaihtamaan puhtaan paidan! Nyt!
Kohta kuuluu kova parku, mutta yllättävästi ei tällä kertaa henkisesti itseään jatkuvasti loukkaavan Kertun vaan isosiskonsa suusta. Isä harppoo yläkertaan ja kantaa kohta verta valuvan tyttärensä alas portaita. Oikea puoli kasvoista on punaisenaan verta, jota kyyneleet valuttavat vielä kovempaa vauhtia.
Arvaatte oikein. Syyllisyydellä ei ole rajaa. Ajetaan varmuuden vuoksi päivystykseen, vaikka selvästi itse silmä on vahingoittumaton ja sen alla oleva haava siisti. Lääkäri suhtautuu lapsen (ja äidin) hätään asiallisesti mutta rohkaisevasti, ja toteaa, että kyllä kävi onni onnettomuudessa, kun ei osunut silmään.
Huh. En halua ajatella.
Toivottavasti otin opikseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti