Kävin muutama vuosi sitten hiljentymässä ihmisen uskomattoman tyhmyyden muistomerkillä Auschwitzissä. Sattumalta olin silloin raskaana, mutta ihan ilman hormonimyrskyäkin oli pysäyttävää ajatella, miten vähän lopulta tarvitaan, että saadaan ylipuhuttua ihminen tappamaan toinen ihminen jonkin ideologian nimissä. Pienellä paneutumisella samaa puuhaa varten voidaan rakentaa kokonaisia järjestelmiä, hierarkioita, joissa isompi pomo käskee pienempää ja tämä hölmöyksissään tekee mitä sanotaan, vaikka saattaisikin jollain tasolla vähän kyseenalaistaa toiminnan oikeutusta.
Pelko tietysti motivoi ketä tahansa toimimaan, ilman itsesuojeluvaistoa ei olisi elämää. Tuntematonta pelätään, se on ihan inhimillistä. Moni pelokas päätyy pelottelemaan muita. Hyökkäys on paras puolustus, sehän on vanha totuus: ehkä kukaan ei huomaa, miten paljon minua pelottaa, jos ensin pelottelen muita, ja sitten ne eivät uskalla pelotella minua.
Perjantaina päivällä puhuttiin etiikan tunnilla siitä, minkälainen on kiusatuksi tulleen kokemus. Usein takana on paha mieli jostakin, mistä seuraa pelko siitä, että joku aiheuttaisi lisää pahaa oloa, ja sitten ollaan jo niin herkillä, että väärinymmärryksiä on vaikea välttää. Kiusattu voi puolustautua niin lujasti jo varmuuden vuoksi, että onnistuukin loukkaamaan toista. Siinä kohtaa kiusatusta tulee kiusaaja. Eikä kukaan enää muista, mistä se paha olo alun perin tuli, eikä ketään enää edes kiinnosta, koska seurauksista on jo tullut niin suuria. Sitä paitsi, ei meitä kiinnosta toisten paha olo. Meitä kiinnostaa meidän oma turvallisuuden tunteemme.
Reilu 70 vuotta sitten Euroopassa kuoli ihmisiä kristittyjen eurooppalaisten käsissä. Perjantaina kuoli eurooppalaisia ihmisiä. Tälläkin hetkellä meitä lähellä kuolee paljon ihmisiä.
Ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti