perjantai 6. marraskuuta 2015

Äidin fiksut hetket

Joku muukin vissiin on minun lisäkseni endorfiineissaan ihmetellyt, miten voisi koskaan rakastaa lasta 1+n, kun jo tästä sylissäolevastakin sydän jo niin pakahtuu. Mutta kyllä sitä vaan voi. Sydän on laaja ja rakkautta vaan putkahtelee lisää ja lisää. 


Työyhteisö on ihanasti järjestynyt ja järjestänyt minulle mahdollisuuden mennä kahdeksan sijaan yhdeksäksi töihin. Sillä on valtava merkitys: ennen koko porukka poistui ovesta klo 6.30, jotta lapsi ehtisi varmasti päiväkodin ovesta sisään, ennenkuin minun pitää jo mennä. Nyt on enemmän pelivaraa: pieni katastrofi ei kaada koko päivää (niinkuin vaikka tänään taaperon historiallinen, ensimmäinen vessaan lukittautuminen), koska on aikaa olla rauhallinen.

Kerran viikossa kuitenkin on opetusta kahdeksasta kahteen. (Aamu on edelleen entistä elämää leppoisampi, koska mummu hoitaa tarhakierroksen.) Sattumalta samalle torstaipäivälle oli nyt sovittu yhdistyselämää sen verran, että palasin kotiin vasta 13 tuntia aamuisen lähtöni jälkeen, mukavasti juuri iltapusujen ja -höpötysten aikaan. Ota siinä sitten rauhallista aikaa kullekin rakkauden kohteelle.

Tai rakkauden kohde 1+n ottaa sen itkien ja väkisin kello viisi aamulla. Aaaargh.

Sydän voi laajentua. Vuorokauden tunnit ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti