1. lapsi / 2. lapsi

Olen tässä miettinyt (taas), että mitä järjestyksessä toisen synnyttämänsä lapsen äitinä olen oppinut, vai olenko mitään. Uhmaikä ja muut ajankohtaiset jutut saavat vanhemman ajattelemaan, nimittäin. Toisaalta sitä on itsekin toivottavasti onneksi kasvanut ihmisenä erilaiseksi verrattuna vaikka vuosikymmenen takaiseen itseeni.

Tässä odotellaan sirkusnäytöksen alkamista. Jee! Jännää! Jee!

Raskaushan on eka ja toka kerralla ihan eri prosessi. Ainakin minä silloin ensimmäistä odottaessani työstin lähinnä itseäni ja tunnustelin oloja ja ajatuksia, ja epäilin, että tuleeko minusta kunnon äitiä ollenkaan ja että huomaako kaikki sitten, että olen ihan pihalla. Toisella kerralla olin melkein viisi vuotta kokeneempi ja tiesin jo, ettei näissä vanhemmuusjutuissa voikaan olla täydellinen, ainakaan minä, mutta koska edellinen oli pysynyt hengissä, osasin ainakin jotain. Pystyin siis odottamaan rauhassa ja nauttimaan muukalaisesta nahoissani.

Vertailulta ei voi välttyä. Veera otti kontaktia jo navan tuolta puolen: kun minä tönäisin sen jalkaa, se potkaisi minua takaisin. Leikkiä jatkettiin minuuttitolkulla ja aina uudestaan. Kerttu touhusi omiaan, lähinnä venytti itseään kummallisiin asentoihin, ja potkiskeli silloin kun sitä huvitti. Sama meininki jatkuu: Veera tarttuu innolla kaikkiin virikkeisiin ja Kerttu saa kiksinsä riskejäkaihtamattomasta fyysisyydestä. Veera ei jaksa istua sylissä, Kerttu tankkaa kainalosta voimaa. Istutaanko, se toteaa ja kiipeää syliin. Veera on kolhinut itseään koko elämänsä aikana viitisen kertaa, Kerttu jo moninkertaisesti.

Ensimmäisen lapsen kasvoja ehti ihmetellä: niistä löysi isovanhempien ja vanhempien ja sisarusten piirteitä, ja tiesin tarkkaan, mikä ilme on sama kenenkin kanssa. Toisen ilmeet on lähinnä hassuja, se nyt on Kerttu. Toinen saa näköjään olla enemmän itsensä.

Ensimmäisen kanssa kaikki kasvu oli ihmeellistä ja järisyttävää. Kun se oppi jotain, olin aika hyvin kartalla siinä, mennäänkö ikätasolla vai ei. Kun se ilmaisi tunteitaan, elin niissä niin vahvasti mukana, että sekoitin niihin jo itsenikin, ja välillä oli vaikeaa tietää, edustanko lasta vai aikuista. Toisen kanssa sitä vaan toteaa, että ai, se on oppinut tuon, ja osaa arvostaa omaa jaksamistaan niin paljon, että katkaisee empaattisuuden ajoissa. Rajat löytyvät automaattisesti tarpeeksi aikaisin, omaan vatsanpohjaan luottaen, koska jos aikuisen pinna pääsee katkeamaan, ei kellään ole mukavaa.

Sen olen oppinut, että yhden lapsen kanssa on paljon helpompi touhuta kodin ulkopuolella kuin kahden. Yhden voi ottaa mukaan eri tapahtumiin ja paikkoihin, ja silti pystyy itsekin olemaan mukana. Kaksi lasta vaatii kaksin verroin huomiota. Sama pätee kotonakin: et voi touhuta hyvällä omallatunnolla vain omiasi tai vain toisen lapsen kanssa, vaan tasapuolinen on osattava olla. Niin ja lasten isä, se täytyy huomata myös.

Tätä taustaa vasten alan ymmärtää sen, miksi kotihoitoa suositellaan siihen asti, että lapsi on kolme. Eivät meidän lapset siitä suoranaisesti hyötyisi, mutta kun tähän ajanhallintakuvioon lisää vielä äidin palkkatyön, niin kyllä siinä kansanterveydellisesti isoista asioista on kyse.

Onnittelut siis jokaiselle meistä, jotka perhe- ja työelämää yhdistämme! Aika jonglöörejä ollaan.

Tässä pidetään omaa sirkusnäytöstä. Jee! Kivaa! Kovempaa!