Hyvät ihmiset

Armanin viimeinen ristiretki tuossa äsken pyöri telkkarissa, ja minun päässäni ovat aamusta asti pyörineet nuo työpaikan tontille sieltä herra Alizadin kanssa samalta suunnalta mutkan kautta saapuneet perheet. Kun saatiin tieto, että meidän lähimpinä naapureina on reilu parikymmentä lasta, ikäjakaumaltaan vaille puolivuotiaasta kaksitoistavuotiaaseen, toivottavasti vanhempineen, ja että lämpimistä kengistä ja vaatteista sekä tietenkin kärryistä on pula, niin henkilö, jolla on huollettavanaan lapsia vähän vaille kaksivuotiaasta kuusitoistavuotiaaseen, tuntee kamalaa kollegiaalista turhautumista, koska ei itse pysty vaatettamaan ja varustamaan kaikkia niitä lapsia.

Lisäksi haluaisin tarjota lasten äideille pikakurssin suomalaiseen äitiyteen; toivoa, että paikalliset äiti-lapsi -kerhot kävisivät kädestä pitäen hakemassa mammat ja muksut mukaan ja näyttäisivät, mikä on lapsellisen suomalaisen naisen asema tässä yhteiskunnassa: se on pihalla ulkoilemassa ja keittiön pöydän vieressä juttelemassa kahvikupin ääressä samalla, kun lapset leikkivät keskenään siinä viereisen olohuoneen matolla. Puhutaan mistä puhutaan, lapsista nyt kuitenkin.

Siirsin lauantaista perhekirppispöytää varten pakkaamani ylimääräisen silitysraudan, muutaman pienen bodyn, vauvanviltin, villasukkia ja lapasia, pari nokkamukia, lastenkirjoja (joita aikuisetkin toivottavasti selaavat: mukana on mm. "Osaan lukea sanoja" -kirja, jossa on arkipäivän perussanastoa ihan vaan suomeksi) ja naisten- ja vauvalehtiä toiseen kassiin ja vien sen aamulla mukanani. Kassin sisältö on ärsyttävän selvästi vain keräilty äkkiä kokoon, mutta toivon hartaasti, että siitä jotenkin välittyy se, että

mitä?

toivon näille perheille mahdollisimman hyvää alkua tässä maassa.
näitä juttuja suomalainen äiti on omien lastensa arjessa käyttänyt, ja että tämmöistäkin se elämä voi täällä olla.
meillä kaikilla on täällä ihan kotoisaa, vaikka onkin kylmä ja pimeä talvi tulossa.

Kelatkaa: tää jengi asuu täällä joka päivä!

kyllä tekin selviätte.

Pienet pojat pelasivat jalkapalloa kotitalonsa edessä kun lähdin kotiin. Minun vilkas mielikuvitukseni vertasi näkyä niihin kuviin, mitä meillä näkee vain uutisissa, vaikkei enää niissäkään, koska Lähi-idän levottomuudet eivät enää ole mikään uutinen. Katsoikohan poikia kotitalon ikkunasta joku toinen äiti? Ajattelikohan se, että ihanaa, siellä ne kirmaa rauhassa? Olikohan se huolissaan, että mitä tulee tästä olemisesta näiden suomalaisten ja tämän kylmyyden keskellä? Osaakohan se vielä miettiä muutamaa päivää pidemmälle, kuvitella, mitä lapset tekee kun on lunta, tai kun on kesä taas?