Muutto: nyt se on ohi!

Puoli vuotta sitten vapputunnelmissa kuskailimme ensimmäisiä, järjestelmällisesti pakattuja muuttolaatikoita Vanhasta Kodista väliaikaisvarastoon. Yritimme ihan vakavissamme aikoa pitää varastoa ehkä kolme-neljä kuukautta. Siinä vaiheessa remppa ei ollut edes alkanut, emmekä vielä tienneet, että olimme eräänlaisena lottovoittona saaneet Uuden Kodin laajennusta hoitamaan vähintään maakunnan ammattiylpeimmän, luotettavimman, parhaiten verkostuneen ja monipuolisimmin taitavan timpurin. Siksi vähän hirvitti, että saattaisimme sittenkin joutua maksamaan varastosta vuokraa vuoden tai enemmänkin.

Mutta nyt on koppi tyhjä, avain palautettu, ja koko meidän omaisuus on meidän tontilla. Muutto on ohi! Me tehtiin se!

Kellojen siirtely -idiotismi

Sinä valopää, joka vauhdikkaan maailmanparantamisen 70-luvulla keksit, että ihmisten työpanoksen tuottavuutta ja tehokkuutta voisi nostaa siirtelemällä kellonviisareita pari kertaa vuodessa: huono idea!

Mikään energia ei säästy tai työtahti kovene, kun työpaikoilla ihmiset kärsivät mahankurinasta jo tuntia ennen lounasaikaa.

Henkilökohtaisena kettuiluna pidän sitä, että taapero, joka on juuri oppinut nukkumaan iltakahdeksasta edes jonkun verran yli kuuteen, herää nyt sinun ansiostasi vähän yli viisi. Ei hän, yhtään sen paremmin kuin minä, ymmärrä, että mikään olisi oikeasti muuttunut: se on aamuinen heräämisaika.

Aikaisen aamun vielä kestäisi, mutta tiedätkö mitä. Lapsen iltaväsy alkaa nyt jo kellosta katsoen melkein pari tuntia entistä aiemmin, koska aikainen herääminen eli univaje ja kellonsiirto eli hölmöyden huipentuma kumuloituu. Palaamme töistä kotiin neljältä ja jo tunnin jälkeen minä itte puhkeaa tahtoikänsä mukaisesti mutta väsyn vahvistamana suureen poruun toistuvasti ja yhä pienemmistä vastoinkäymisistä johtuen. Aikuiset yrittävät kestää lasta, itseään ja toisiaan kunnes kello seitsemän lähestyessä murahtelevat toisilleen iltahommista, jotka usein äidille kuitenkin kolahtavat, ja lapsi saadaan superväsyneenä sänkyyn kahdeksalta, joka on uusi yhdeksän.

Aikuiset eivät tämän urotyön jälkeen todellakaan huokaise, että jaahas, menenpä itsekin jo lepäämään ja parantamaan tuottavuutta. Ei. Mennään liian myöhään nukkumaan siinä toivossa että jo huomenna lapsi olisi siirtänyt itsensä talviaikaan.

Että haista sinä valopää huilu.

Jännitys ja mistä sen tunnistaa

Kaikenlaista on viime aikoina ollut, muuttoa, laajennusremonttia, töihinpaluuta, koulun- ja tarhanaloitusta, tahtoikää ja pottatreeniä. Töihinpaluuseen liittyen on otettu rutiineja uudelleen haltuun sekä kotona että töissä. Kaikki tämä vaatii jonkin verran aivojumppaa ja stressinsietokykyä, ja jumpattu ja siedetty on, mielestäni ihan kiitettävästi.

Ottaen huomioon, että olen saanut nyt reilun vuosikymmenen kuukausipalkkani opettajan työstä, ja samalta työnantajalta jo vuodesta 2007, ei työtodellisuudessa sinänsä ole mitään haastavaa. Muutos valtakunnallisissa opetussuunnitelman perusteissa ja organisaatiossa itsessään on pysyvää, ja kun itsekin olen luonteeltani taipuvainen mielummin uudistamaan ja kehittämään kuin hölläämään ja jumittamaan, se on minusta oikeastaan ihan jees. Pohjimmiltaan opehommat on kuitenkin aina samaa: minä tarjoan ihmiset ja välineet huomioon ottaen mahdollisimman hyvät ärsykkeet oppimiselle, joka tapahtuu opiskelijan päässä, jos sillä on motivaatio kohdallaan. Tämä minulla on mielestäni aika hyvin hallussa, motivaatiotakin onnistun luomaan, silloin tällöin.

Tässä on viimeiset pari viikkoa kuitenkin ollut vähän ärsyyntynyttä hermostusta ilmassa. Kertyneitä töitä oli toki aika suma, kun jakson vaihtuessa pukkasi samaan aikaan arvosteltavaa, suunniteltavaa ja toteutettavaa, mutta vaikka sain loman aluksi hommat hoidettua, ihme tunnelma jatkui vaan. Kertun synttäritkin järjestettiin ja juhlittiin, mutta silti oli keskeneräisyyttä takaraivossa. Niputin stressin viimeisiin lähtötasontestauspinoihin.

Eilen sitten pidin aloitin kurssia itselleni uudelle alalle - tuttu juttu - juuri valmiiksi saamillani uusilla materiaaleilla - perustouhua - ja kuten hyvin usein muutenkin, nuoriso oli mukavaa ja ihanaa. Silti kotiin lähtiessä melkein leijuin maanpinnan yläpuolella ja aurinko paistoi juuri minulle, ja jossain vaiheessa hoksasin ihmetellä, mikä oli syy tähän mielialan muutokseen.

No sehän oli se, että tunnit pidettiin eri kaupungissa sijaitsevassa toimipaikassa, minulle vieraassa tilassa, ja olin ymmärtämättäni jännittänyt tätä hurjaa muutosta normaalitilaan! Minä, joka olen itsekseni pärjäillyt niin turistina kuin asukkaana miljoonakaupungeissa. Minä, joka olen ääneen valittanut sitä, millaiseksi liukuhihnatyöksi kurssien vetäminen vähillä lähiopetustunneilla voi käydä.

Onpas kiva huomata, että omassa tutussa duunissa voi tällä tavalla turvallisesti loikata epämukavuusalueelle! Jännitys laukesi, nyt on hilpeä mieli, eikä keskeneräiset lukuhommat enää tunnu erityisen uhkaavilta. Jihuu!

Siskot ja temperamentit

Veera oli syyslomalla srk:n tyttöleirillä. Leiri oli tarkoitettu alakouluikäisille ja se kesti hippasen reilun kaksi vuorokautta. Tyttö toi mainoksen kotiin ja esitti tahtovansa leirille. Minä kysyin, onko joku kaveri tulossa mukaan. Tytär oli aavistuksen ihmeissään, mutta vastasi kuitenkin, että no ei. Kohautin olkapäitäni ja ilmoitin kastamattoman lapseni jonotuslistalle, pohtien samalla, eikö voisi olla jotain vastaavaa katsomuksellisesti sitoutumatonta toimintaa. Ainakaan ei yhtä hyvin markkinoitua osunut silmiin. Protuleirikin on sitten vasta vajaan vuosikymmenen päästä ajankohtainen. Joka tapauksessa: tämä leiri oli omassa katsomuksellisuudessaan upea, aikuiset ja isoset olivat hyviä ihmisiä, lasten tarpeista huolehdittiin kaikin puolin ja kesto oli juuri sopiva. Tyttö parka ei olisi kotona ollut taaperorytmissä läheskään yhtä innoissaan ja onnellinen kuin puheluiden välityksellä ja jälkikäteisjutuista sain ymmärtää. Kiitos!

No niin. Käveltiin leiribussia odottamaan, ja heti törmättiin yhteen, kahteen ja kolmanteen tuttuun. Malttoi se sentään antaa meille läksiäispusut ja -halaukset, mutta heti pörräsi siellä kavereidensa keskellä. Myöhemmin se soitti ja kertoi asuvansa samassa huoneessa kolmen itselleen ennestään tuntemattoman tytön kanssa, ja tietenkin olivat jo kavereita keskenään. Sitten piti jo mennä, moikka äiti!

Miehelle sitä sitten tilitin. Ei mene kauan, kun se haluaa lähteä ilman meitä kaupungille, naapurikaupunkiin, maan toiselle laidalle, toiseen maahan... Ja se on ihanaa (minusta), vaikka myös hurjaa (meistä), koska on ihan selvää, ettei sille tule mieleenkään, etteikö se löytäisi kaveria tai ettei sillä olisi etupäässä kivaa! Se haluaa nähdä ja kokea asioita ja tutustua ihmisiin ja tietää mitä jutut tarkoittaa.

Ja sitten mietin kasvatuksen ja luonteen osuutta. Ajattelin, että johtuukohan tämä siitä, että lapsirassu meni niin aikaisin tarhaan, että se luulee, että sen pitää reippaasti mennä riskejä päin... Tai että kun se on niin tottunut olemaan ihmispaljoudessa, niin se ei osaa olla varovainen... Kun eihän me noin ulospäinsuuntautuneita olla kumpikaan! Paitsi että kun oikein raaputan aikuista pintaani, niin ollaanpas, olen minä ollut juuri tuommoinen. Minä kyllä menin hoitoon paljon nuorempana vielä, enkä silti tai siksi tai muuten vaan ole ollut noin luottavainen sen suhteen, että tuosta vaan solahtaisin mihin vaan porukkaan mukaan. Mutta silloin, kun on hyvä mieli ja paljon virtaa, pystyn vielä aikuisenakin hyvinkin kyllä samaistumaan tyttäreni touhotukseen.

Huh. Kaikki on siis juuri niinkuin pitää.

Hui. Nuori nainen maailmalla rajattomalla itseluottamuksella varustettuna. Täytyy muodostaa sopiva kasvatusstrategia ja ilmoittaa se itsepuolustusharrastukseen.

Mitähän pienimmästä tulee?

PS. Näköjään pimenevät illat saavat pohtimaan tämmöisiä juttuja: viime vuonna samoihin aikoihin.

Opettajat ja niiden lomat ja muu hapatus

Kuten tiedämme, opettajan työhön kuuluu etupäässä kahvinjuontia ja joulu-, kevät-, kesä- ja syyslomailua, niin ja liian lyhyet työpäivät. Paitsi että opetuksen lisäksi on niitä keskittymistä vaativia hommia, joita on hurjan helppo siirtää eteenpäin, koska täytyy olla hyvä hetki.

Kun kuitenkin samaan aikaan kotona on taaperoinen ja tuore koululainen, työpaikalle ei tee mieli jäädä keskittymään. Sinänsä edistyksellisesti opettajan työ ei olekaan täysin paikkasidonnainen ja mahdollistaisi suunnittelu-, arviointi- ja luomishommat vaikka hiekkarannalla tai kivassa kahvilassa tai vaikka lähipubissa. Äiti kuitenkin kirmaa kotiin mahdollisimman hyvin tasapainottaen työ- ja perhe-elämän laadun. Arki-iltoina ei ehdi olla kovin montaa työn kannalta hyvää hetkeä, jos meinaa vielä lisäksi vähän seurustella puolison kanssa ja ylläpitää suhdetta myös nukkumattiin.

Niinpä on tosi kätevää, että opettajalla on näitä lomia. Tiedän, että ystäväpiirissäni on tehty hurjia irtiottoja naapurimaakuntiin ja jopa ulkomaille asti. Se onkin fiksua, koska kotona on usein tekemättömiä töitä, joita on helppo sortua lomalla tekemään. Silloin jää loma käyttämättä siihen latautumistarkoitukseen, joka sillä on. Luokassa jaksaa paremmin vauhdikkaita ja puheliaita lapsosia, kun on vähän saanut olla rauhassa omissa oloissaan tai ihan itse valitun hälyn keskellä.

Ajattelin, että joululomalla en sitten tee mitään töihin liittyvää, koska tällä syyslomalla huomasin olevani onnellinen siitä, että sain omat lapset osin pois jaloista pariksi päiväksi. Että saan tehtyä töitä rauhassa. Tosin varmistin tällä järjenvastaisella toiminnalla sen, ettei minun tarvitse olla kovin monena loppuvuoden arki-iltana kuin se kuuluisa ahteriinsa ottanut porilaiseläin.

Koska valaistumislupaus on jo täytetty, otan tästä uuden lupauksen täytettäväkseni. Ei töitä seuraavalla lomalla.

Menossa: 2-vuotissynttärit

Koska yksivuotissynttärit sukulaisten kesken ensin lykkäytyivät ja jäivät sitten tyystin pitämättä, hinku jubileerata meidän kaksivuotiasta Kerttua oli hyvin korkealla. Mummo ja Vaari kävivät tervehdyskäynnillä jo torstaina, ja päiväkodissa juhlitaan huomenna, joten eilinen muodostui varsinaiseksi bilepäivien keskittymäksi.

Äiti oli kerännyt saksalaisen kaupan leppäkerttuaiheisia kakunkoristeita aina alennuslaarista niitä löytäessään, koska sulovilén ja se oli niinkun hauskaa. Sekin oli hauskaa, että Kerttu ne kaapista löytäessään tietenkin halusi kerttusia pidellä, ja äiti pääsi sanomaan monta kertaa, että ei, näitä ei oteta nyt, kun ne laitetaan sitten sun synttärikakkuun koristeiksi. Kakku oli siis tulossa. 

Edellisenä päivänä tajusin, että hyvä teflonrengasvuoka oli vaurioitunut ja heitetty menemään, ja jäljellä oli enää jännä silikonivuoka, jonka pohja on jotain pleksiä, josta syystä ilmeisesti - leipurin vähemmän täydellisistä taidoistahan tämä ei voi olla kiinni - kakkupohjat siinä harvoin paistuvat tasaisesti. Tarkoitus oli tehdä kaksi kakkua, mutta jouduin lopulta lyömään tarkoitettua tiiviimmiksi jääneet tuplapohjat yhteen. Olin myös ehtinyt tehdä tuplamäärän kinuskitäytettä Kinuskikissan ohjeen mukaan, ja nyt tuskailen, että onko loput oikeasti pakko heittää pois... Toiseksi täytteksi laitoin Mummon tuomia puolukoita! Päälle tuli vielä kesänvihreää sokerimassaa ja nuorten neitien visioimat koristukset. Hyvää oli, mutta makeaa. 

Naapurihuoneen ruokailuhuoneeksi muuttumisen jälkeen tämä oli ehkä vasta viides kerta, kun kahvit katettiin salongin puolelle. Käyttö alkaa pikku hiljaa hahmottua, kun keittiön puoleinen lipasto on tyhjentynyt apupöytätarkoitukseen, eikä kaikkea enää tarvitse hakea keittiöstä. Pöydän kiertäminen vapaasti loikkien on kuitenkin kerta kaikkiaan mahdotonta, joten ennen kuin meillä on varaa palkata soreat kahvinkaatajat erikseen, vieraat on ehdottomasti ohjattava istumaan pöydän ikkunapäätyyn, jotta emäntä- ja isäntä väki pääsee helposti hakemaan santsipannua.

Äidillä on tarve toistaa itseään. Vaikka kukaan muu ei muistaisi, niin koska nimiäisillä oli Ballerinakeksejä, niitä oli oltava myös nyt.

Tietenkin sankaritar nukkui aamulla pitkään, ja ylös noustiin vasta kahdeksan jälkeen. Päikkäriaika oli siis käsillä vasta lähempänä yhtä, mikä oli huono juttu, koska vieraille oli ilmoitettu, että vastaanotto alkaa jo kello kaksi. Ensimmäiset vieraat saivat siis tovin ihmetellä rauhallista tunnelmaa, ennen kuin juhlakalu hiukan kesken uniensa nostettiin sisään heräilemään. Edes lahjapaketeilla houkuttelu ei oikein uponnut nuoreen naiseen, koska eipä hänellä niistä aiempaa kokemusta juuri ollut. Onneksi isosisko oli innokas auttamaan.

Ohjelmaa ei tarvittu erikseen: nuorempi ja vanhempi teinimiesosasto vetäytyi jossain vaiheessa hetkeksi jalkapallon pariin, juhlaväen nuorin osuus viihtyi mainiosti ja sitä paitsi hienosti yhdessä leikkien lahjojen parissa, ja muut seurasivat pienten touhuamista ja välillä onnistuivat vähän juttelemaankin, jos ajatus pysyi kasassa kokonaisen keskustelun verran. Seremoniamestari Veera järjesti ilman muuta myös ex tempore -ongintaohjelmanumeron ja lyhyen runonlausuntatuokion.

PappaJannelen tuoma ivana junalata oli lopulta mielessä viimeisenä illalla ja ensimmäisenä tänä aamuna. Jo olemassaoleviin osiin liitettynä niistä saadaan ihan miälettömän hieno rata! Ja äiti on onnessaan, kun katsoo näppäränäppisen lapsensa yhdistelevän radan osia kuin palapeliä ikään. Ja ukkelit pistetään junaan ja on tunneli ja kaikki. Voi ihanuus. Ja kun junilla oli leikitty aikansa, otettiin esiin herrasväki R:n tuoma kahvinkeitin ja kaadettiin kahvia herrasväki K:n tuomaan metalliseen astiastoon (tästä linkistä ei katsota lahjahevosen suuhun, vaan kurkistetaan kivan lähilastentarvikeliikkeen nettikauppaan). Eipä osaisi ainakaan tämä kaksivuotias mitään upeampaa toivoa! Kiitosh. Onnee aavaa mujje!

Hiekkaleikki-mindfulness

Pue vaatteet, joita ei tarvitse varoa kosteassa hiekassa. Vedä pipo päähän vaikka väärin päin - pääasia on, että se lämmittää ja on mukava olla.

Ota ämpäri ja lapio. Mahdollisuuksien mukaan ota mukaan myös parivuotias mentori.

Aloita ottamalla tuntumaa muistikuviin siitä, miten hyvä kakku tehdään. Lapa ämpäri kukkuroilleen hiekkaa ja tasoittele pintaa.

Ole suunnitelmallinen aikuinen ja kuvittele aloittavasi ensimmäisellä kumotulla kakulla esteettisesti hykerryttävän sarjan hiekkakakkuja, mikä oikeuttaisi hiekkaleikit antamalla niille päämäärän.

Anna mentori- tai sisäisen lapsesi puuttua harhaiseen ajatuksenjuoksuusi iskemällä lapio tuoreeltaan kumottuun, kauniiseen hiekkakakkuun, samalla hajottaen sen - hiekaksi, jota se koko ajan olikin.

Toista ja harmistu, kunnes hyväksyt päättömän hiekkaleikin tekemisen ilon elämän metaforana.

Nauti hetkestä, joka ei enää koskaan toistu samanlaisena.

Isojen lasten sänky

Muistan yllättävän hyvin ne illat, kun vanhempi tyttäreni oli siirtynyt nukkumaan isojen lasten sänkyyn, ja aikuiset olivat jännityksestä soikeina, kun odottivat lapsen ja oman nukkumaanmenoaikansa väliin jäävien tuokioiden tapahtumia. Lapsi hiippaili hiljaa rappusten yläpäähän ja saattoi istuskella siellä pitkäänkin, jos ei sitä käynyt saattamassa kädestä pitäen takaisin sänkyyn kuultuaan ensin jonkun paljastavan narahduksen tai niiskaisun. Äidiltä tietysti ruinattiin sitten uudet nukahtamislaulut, iskä pääsi vähemmällä.

Ja ne öiset hetket, kun havahduin unesta huomatakseni pikku zombin seisovan sängyn vieressä, tarkkailemassa untani! En erityisesti kaipaa uusintoja. Kamalinta oli se, etten voinut olla varma, nukkuiko lapsi lähellekään riittävästi. Jossain vaiheessa todellakaan ei. Meillä ei ollut pottatarroja, meillä oli yli 10h unta vuorokaudessa -tarroja (rasteja ne oli, pahaäiti ei vaivautunut kaupan tarrahyllylle asti, ja toimivat yhtä lailla).

Nämä muistot vahvasti mielessämme lykkäsimme pinnasängystä pois siirtymistä. Loma-aikaan sen pitäisi tapahtua, että aikuiset pystyisivät. Kesällä ei ensin voinut, koska muutos ja rappusten yläpäästä puuttuva portti. Sitten ei voinut, koska muutos. Sitten loppui loma.

Päästävedettävä isojen lasten sänky on kuitenkin ollut säilössä pihan autovajassa, joka säiden viiletessä ja muuttuessa kosteammiksi ei enää kauan sopisi säilytyspaikaksi. Ja se varastokin on jo irtisanottu.

Kerttu on kiivennyt aika taitavasti pois pinnasängystä ehkä kolme kertaa, ja olisi selvästi pystynyt siihen useamminkin. Nähtävästi luonteensa on kuitenkin sen verran mukautuvainen, ettei ole juuri tullut mieleen lähteä yöllä haahuilemaan, yöllähän nukutaan (oho, enpä olisi vuosi sitten uskonut tähän!).

Pinnasänky paiskattiin rokkitähtityyliin alas ikkunasta lauantai-iltana, ja päästävedettävä kannettiin tilalle. Kertulle ihasteltiin isojen lasten sänkyä, johon kuitenkin varmuuden vuoksi pedattiin tutut tyynyt, peitot ja unikaverit, ja muistutettiin, että sielläkin sitten nukutaan aamuun asti.

Yö 1: tepastelua äidin luo puolen yön jälkeen, äiti saattaa lapsen omaan sänkyynsä niin raskain silmäluomin, että vetäisee varapikkupatjan ja viltin lattialle ja yrittää nukahtaa. Ettei tarvitsisi alkaa omassa sängyssä kuuntelemaan korvat höröllä, miten lapsi keksii jännän yövaellusleikin, jossa äidin rooli on palauttaa lapsi sänkyynsä kerta toisensa jälkeen. Seuraa torkkupätkiä ja hyssyttelyä jonkinmoisin väliajoin. Joskus aamukuuden tienoilla äiti hipsii omaan sänkyynsä nukkumaan vielä puolisentoista tuntia.

Yö 2: tepastelua äidin luo puolen yön tienoilla, äiti saattaa lapsen omaan sänkyynsä ja palaa pian itsekin omaansa. Isosisko ei saa lähtöjännitykseltään nukuttua aamukuutta pidempään, mutta pienempi tuhisee melkein seitsemään.

Yö 3: paha uni nostaa lapsen istumaan ja ulvomaan sängyssään vähän ennen puoltayötä. Äiti paijaa lapsen pään tyynyyn, ja heti ymmärrettyään jajio-komennuksen laittaa radion hipihiljaiselle ja palaa omaan sänkyynsä. Keskeytymätöntä unta aamukuuteen asti.

Ishi lähtee töihin, äiti minä ei lähe. Veea ajaa bussilla.

Toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta!

Liikuntamaa!

Minä ojin Kaahuhaa-issa.

En tiedä, kenen neronleimaus on ollut järjestää sunnuntaisin klo 15-17 Karhuhallissa Lasten liikuntamaa jo vuosien ajan, mutta Porin vapaa-aikavirasto on kyllä toteuttanut loistavaa lapsiperheystävällisyyttä, mistä suuri kiitos ja aplodit. Lysti maksaa kokonaisen euron per lapsi, ja koko sisäliikuntahalli on käytössä, täynnä palloja, renkaita, isoja pehmeitä rakennuspalikoita, pomppupatjoja ja juoksuratoja, polkupyöriä, keppihevosia, tunneleita...

Kerttu pääsi paikalle tänään ekaa kertaa. Eka piti vähän orientoitua. Paljon lapsia, musiikkia ja vauhtia.

Isommat näyttivät kädestä pitäen, miten ollaan. Tämän jälkeen vauhtia riitti niin, ettei kuvia ehtinyt ottaa.

Ensi kerralla mukaan paremmat sisätossut ja isompi vesipullo. Uujestaan mennään Kaahuhaa-iin!

Huoleton vaatteiden heitteillejättäjä

Ei ole lapsella mitään päällepantavaa. Se lähtee aamulla yksin kouluun saappaissa (kun äiti ei ole muistanut pestä sen koirankakasta lehtikasahyppelyssä tuntumaa ottaneita lenkkareita), ilman hanskoja ja liian vähillä välikerroksilla.

Miksi? Koska sillä on pahaäiti, joka muistaa tärkeät asiat aina väärään aikaan, eli nukkumaanmenon tai lähdön yhteydessä, eikä siksi onnistu yhdessä lapsen kanssa rauhanomaisesti keskustelemaan uutta ymmärrystä luoden aiheista a) säänmukainen pukeutuminen ja b) "koulun käytävät eivät ole eteisemme jatke".

Vanhempainvartin jälkeen ja ennen iltiksen loppua poimin luokan ja iltisluokan väliltä villapaidan, hupparin, parit käsineet, yhden pipon ja ulkohousut. Tämä tapahtui viime viikon torstaina. Nyt alkoi viikon mittainen loma. Samat tekstiilit ovat jälleen hyvässä säilössä koulun käytävillä, huomasin, sädetin itseni salamannopeasti koulun oven taakse, ja huomasin myöhästyneeni 20 minuuttia.

Lapsi lähtee kahden yön mittaiselle leirille maakunnan hienoimpiin ulkoilumaastoihin. Taidan joutua palkitsemaan sen huolettomuudestaan uusilla ulkohousuilla. Ja hanskoilla.

Grr.

Valoa ja heijastinta kehiin!

Kuvia bussipysäkiltä -polyptyykin tämä osa haluaa ilmaista, että pimeää alkaa olla.

Vaikka lähinnä kuljenkin polkupyörällä, jalan ja bussilla, ajan myös autolla sen verran, että tiedän, miten helppoa on ratin takana unohtaa olevansa osa senhetkistä auton ulkopuolista todellisuutta. Vaikka säännöt ja omatunto sanoisivat mitä, valtaosin näköaistin varassa toimivan ihmisen on hämärässä ja pimeässä tavallistakin vaikeampi muistaa hiljentää suojatien kohdalla, kun auton ikkunat heijastavat, radiossa kerrotaan hyvää juttua ja omat ajatukset harhailevat.

Siitä huolimatta mustassa takissani ei ole heijastinta eikä pyörässä valoa. Vielä. Suunnittelua on kyllä ollut ilmassa jo ainakin pari viikkoa.

Syyslomaprojekti ensi viikoksi: valaistu!

Vinkeet: melkein kokolattiamatto rapuissa

Keittiön rappusille piti tehdä jotain. Ovat liukkaat ja jyrkät. Harvemmin niitä kulkevia aikuisia pelottaa ja lapset eivät tajua varoa. Kokolattiamatto brittityyliin oli ajatuksissa, mutta tässä kohtaa budjetti ei enää salli edes haaveilua... Jyrkkyyttä matto ei poistaisi, mutta liukkauden kyllä.

Tuli Jotexin mainos, ja puolipyöreät Steget-matot hyppäsivät silmille. Värivalikoimaa oli, ja voitteko kuvitella - otimme harmaan. 15kpl pinnoittaisi 15 rappusta, ja kustantaisi 50€+toimituskulut.

Paketti tuli tänään laatikkoleikkijän riemuksi. Tää o minu linna! Äitikin innostui ja alkoi asennushommiin. Jokaisen maton pohjassa on liima, joka on suojattu muovikalvolla. Muovikalvon pois repäisyn jälkeen on oltava nopea, koska liimapinta on tosi tahmea. Näppärämpi tyyppi olisi ehkä ensin mitannut ja merkannut mattojen paikat askelmiin, mutta meni se fiilispohjaltakin ihan hyvin.

Tukevan tuntuisesti ovat nyt paikoillaan.

Juna lähtee!

Hyvät ihmiset

Armanin viimeinen ristiretki tuossa äsken pyöri telkkarissa, ja minun päässäni ovat aamusta asti pyörineet nuo työpaikan tontille sieltä herra Alizadin kanssa samalta suunnalta mutkan kautta saapuneet perheet. Kun saatiin tieto, että meidän lähimpinä naapureina on reilu parikymmentä lasta, ikäjakaumaltaan vaille puolivuotiaasta kaksitoistavuotiaaseen, toivottavasti vanhempineen, ja että lämpimistä kengistä ja vaatteista sekä tietenkin kärryistä on pula, niin henkilö, jolla on huollettavanaan lapsia vähän vaille kaksivuotiaasta kuusitoistavuotiaaseen, tuntee kamalaa kollegiaalista turhautumista, koska ei itse pysty vaatettamaan ja varustamaan kaikkia niitä lapsia.

Lisäksi haluaisin tarjota lasten äideille pikakurssin suomalaiseen äitiyteen; toivoa, että paikalliset äiti-lapsi -kerhot kävisivät kädestä pitäen hakemassa mammat ja muksut mukaan ja näyttäisivät, mikä on lapsellisen suomalaisen naisen asema tässä yhteiskunnassa: se on pihalla ulkoilemassa ja keittiön pöydän vieressä juttelemassa kahvikupin ääressä samalla, kun lapset leikkivät keskenään siinä viereisen olohuoneen matolla. Puhutaan mistä puhutaan, lapsista nyt kuitenkin.

Siirsin lauantaista perhekirppispöytää varten pakkaamani ylimääräisen silitysraudan, muutaman pienen bodyn, vauvanviltin, villasukkia ja lapasia, pari nokkamukia, lastenkirjoja (joita aikuisetkin toivottavasti selaavat: mukana on mm. "Osaan lukea sanoja" -kirja, jossa on arkipäivän perussanastoa ihan vaan suomeksi) ja naisten- ja vauvalehtiä toiseen kassiin ja vien sen aamulla mukanani. Kassin sisältö on ärsyttävän selvästi vain keräilty äkkiä kokoon, mutta toivon hartaasti, että siitä jotenkin välittyy se, että

mitä?

toivon näille perheille mahdollisimman hyvää alkua tässä maassa.
näitä juttuja suomalainen äiti on omien lastensa arjessa käyttänyt, ja että tämmöistäkin se elämä voi täällä olla.
meillä kaikilla on täällä ihan kotoisaa, vaikka onkin kylmä ja pimeä talvi tulossa.

Kelatkaa: tää jengi asuu täällä joka päivä!

kyllä tekin selviätte.

Pienet pojat pelasivat jalkapalloa kotitalonsa edessä kun lähdin kotiin. Minun vilkas mielikuvitukseni vertasi näkyä niihin kuviin, mitä meillä näkee vain uutisissa, vaikkei enää niissäkään, koska Lähi-idän levottomuudet eivät enää ole mikään uutinen. Katsoikohan poikia kotitalon ikkunasta joku toinen äiti? Ajattelikohan se, että ihanaa, siellä ne kirmaa rauhassa? Olikohan se huolissaan, että mitä tulee tästä olemisesta näiden suomalaisten ja tämän kylmyyden keskellä? Osaakohan se vielä miettiä muutamaa päivää pidemmälle, kuvitella, mitä lapset tekee kun on lunta, tai kun on kesä taas?

Drawing inside the box

No niin. Luovuus on hyvä juttu. Välillä musta on silti kiva pysyä tiettyjen rajojen sisäpuolella. Nyt tujee toine leppävvä eli leppäkerttu, tujeepas! Ja tämä piijustus. Minä istun tääjjä.

Töihinpaluu: kaaos

Pamsu: Kato, Zen-mestari! Kiva.

Zen-mestari: Pamsu, mitäs mitäs, millai menee?

Pamsu: No kuule. Töis ollaa taas, jakso vaihtuu, kurssit pitäs arvostel ja uusii vähä asetel, muutama tehtävä täytys täs tehä valmiiks enne ku päästää tositoimii syysloma jälkee ja tot kai kahe projektihomma deadlinet ja kaks mulle uude ala kurssi alotust o enne jouluu. Tuntimäärät o naurettava pienet pääsiäise jälkee, mut nyt just o kyl hommii nii et ku tällai räkä nokas herää viikoloppun arkiaikaa eikä uni tuu heti takas, ni houkuttaa noust ylös ja ehkä ottaa se rauhalline katkeemato työtunti tähä kohtaa, eikä iltapäivää, ku alkaa kuitenki nukuttaa. VAPAAPÄIVÄN iltapäivään.

Zen-mestari: No kun alkuun pääsit niin anna tulla loputkin nyt sitten...

Pamsu: No kiitos! Remppamiehet lähti ja ollaa omal porukal, mut varastos on viel ne kamat, mil pitää keksii pysyvä säilytyspaikka, siis välikausivaatteet ja ne huonekalut, joit ei haluu myydä pois, ja cd:t ja loput lelut ja mitähän muuta vielä. Sopimus o irtisanottu, ja tän kuun aikan loput roudataa tän, mut se siis tarkottaa sitä, et sit on taas huoneet täyn siihe asti, että saadaa keksittyy kaikel paikka. Ja pinnat o tietenki edellee viimeistelemät, mut kaitpa niit ny täs jaksaa katella. Niin ja mua väsyttää ja Kerttu saa uhmakohtauksii, ja ku lapset huomaa, etten oo iha paikal, ne tietty alkaa kärttää huomiot, enkä sa tehtyy m-i-t-ä-ä-n ja sit on viel tyhmempi ja surkeempi olo.

Zen-mestari: Ymmärrän. Taitaa vähän pelottaakin. Ja varmasti on nyt liikaa asioita. Hyvä. Nyt hengität, ja annat olla.

Pamsu: Nii mut ku en osaa vaan olla ku kaikki o levällää...

Zen-mestari: Tiedetään, tiedetään. Mutta valmistahan ei tule ikinä, eihän? Aina on joku kohta kesken. Ja jos ei ole, niin keksit uutta tekemistä. Kertun synttärit ja joulu ja niin niitä remppajuttuja, kaikenlaista voi aina viilailla.

Pamsu: Ahaa, juu taidan tajut mitä sää yrität...

Zen-mestari: Hengitä. Rauhotu.

Pamsu: No nyssä kuulostat iha Miehelt...

Zen-mestari: Juu eikö ookin ärsyttävää kun joku toinen tietää paremmin...

Pamsu: Hihhih, no ON!!! Okei. Hengitän.

Zen-mestari: No hyvä. Sä tiedät, mitä työjuttuja on tekemättä, niitä ei tarvi listata eikä suunnitella sen enempää. Eikä miettiä ja vatvoa kuinka paljon on tekemättä. Otat ja teet. Kun et ehdi tekemään työpaikalla, niin et ehdi. Sitten teet kotona. Ei siitä tule tapa, kun ei niitä hommia nyt koko ajan näin paljon ole. Ite tiedät sen kyllä. Ja enempää ei voi tehdä kun voi tehdä. Teet silloin, kun tuntuu hyvältä. Jos ei tunnu, pistät työt pois ja teet muuta.

Pamsu: Nii ja tärkeint...

Zen-mestari: Juu, ja tärkeintä on perhe. Muista selittää Veeralle, että teet nyt töitä vaikka sen tunnin, eikä silloin saa häiritä, vaikka oiskin Kertun unet ja ainoa mahdollisuus keskittyä Veeraan. Mutta sen tunnin jälkeen sitten oikeasti keskityt Veeraan ja irrotat Kertun hyvällä omallatunnolla ja siirrät sen toiselle aikuiselle, eikö niin? Niin sitten ei mene hermo siihen, kun ei muka riitä joka paikkaan. Ihan tarpeeksi teet. On hienoa, että haluat tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Mut muistat, et joskus hutasukin on mahdollisimman hyvin.

Pamsu: Niin paitsi lasten kanssa ja Miehen!

Zen-mestari: Juujuu, kyllä, ei hätää. Keskityt niihin. Muussa riittää vähempi. Koti valmistuu asumalla. Työt ei valmistu ikinä. Perheen kanssa pitää olla. Sen muistat. Hyvin menee.

Pamsu: Mä oon vähän kateellinen Asikaiselle. Eikä se sivu antanu mun tykät siit postauksest ees. Ihan ku seki ois irvaillu et keskity sinä niihin töihin nyt vaan.

Zen-mestari: Juu näin o... Mut hei hyvä kun heräsit. Eikö oo nyt parempi? Niin nyt rykäset jonkun jutun tässä ja sitten keität kahvit ja kyllä sitten pääset taas äitihommiin, eiks niin?

Pamsu: Joo. Kiitti hei.

Zen-mestari: Ei mittää. Moro.

Superpikastailaus

Töissä oli samat housut (L&B) ja toppi (House of Lola), jonka päällä oli musta neule. Tukka oli eilisiltaisen suihkun jälkeen kosteana letitetty ja nutturoitu ja pipon ja kypärän alle litistetty. Naama flunssan jäljiltä atoopikon peruskauraa.

Peruskotiintulosäädön (mummun synttärikortti, kahvittelemaan kohta, ei tarvi keittää, tutti hukassa, puhetaito korvautunut ihme vikinällä ja sylitarpeella, kuulumisia kouluista) keskellä ei pysty gaalafiilisvalmistautumiseen. Onneksi on hiuspuuteri (Four Reasons) ja jokapaikan sankaribleiseri (House of Lola) sekä juhlan tuntua tuomaan kosteuttava tuubivoide (Nivea) ja yönmusta kajal (Make Up Store). Vielä kukkakoru kaulaan niin hyvä on. Valmistautumiseen kulunut aika n. 10 min.

Bileet!

Nöyrää puhetta

Hitsi vie. Kun alkaa täällä internetissä sisuunnuksissaan avautumaan jostain naurettavasta kärpäsestä (ks. neuvola-asia), niin sitä sitten joutuu miettimään, että tekikö tulkinnallaan tilanteesta härkäsen. Täytyy miettiä, koska on aikuinen, ja sitten vielä muka silloin tällöin tässä kommunikointiasiassa jotenkin asiantunteva. Kertoo työnsä puolesta muille, miten pitää ilmaista itseään, jos haluaa tulla ymmärretyksi, ja että parasta olisi tehdä se vielä niin, ettei loukkaa ketään. Ei syntyisi sotiakaan silloin ja olisi kaikilla parempi olla.

Kuten tuli edellispäiväistä tapahtumaa kommentoidessa muutamaan otteeseen todettua, ei käy hoitoalalla työskenteleviä henkilöitä tässä viestintäasiassakaan kateeksi. Pitää ottaa huomioon työkaverit, esimiehet ja hoidettavat, ja sitten vielä hoidettavien läheiset, itsestäkin pitäisi huolehtia, ja somessa asioita kommentoidessa olla tietoinen siitä, että joku tutuntuttu ymmärtää lausahduksessasi rivien välissä ilakoineen sarkasmin kirjaimellisesti ja kommentoi sitä vielä eteenpäin, kunnes aivan väärä taho joutuu muunnellun viestin kohteeksi ja sitten ei auta kuin syyttää itseään siitä, ettei muka osannut käyttäytyä asiallisesti.

Onhan se nimittäin myös niin, että tämä opetuspuoli on ihan yhtäläinen miinakenttä, jossa ei varomattomasti kannata avata suutaan väärään sävyyn. Eikä koskaan pitäisi ottaa totena vastaan sellaista tiedonjyvää, joka ei virallista reittiä kulje. Väsyneenä tai pahalla tuulella ei pitäisi kuulla tai sanoa mitään laskematta ensin aika moneen. Ja vielä pitäisi muistaa, että jokainen on vain ihminen, eikä ihan aina täydellinen.

Niin että anteeksi, neuvolatäti. Ei se ollut niin vakavaa. Antakaa te muutkin anteeksi minulle turhat tuiskahdukseni ja hölmöt kommenttini, älkääkä turhaan pitäkö niitä ilkeytenä.

2-vuotisneuvola

Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen?

- "puhelin soi" vastaa pahoittelua siitä, että terveydenhoitaja otti meidät vastaan 10 minuuttia myöhässä sovitusta ajasta, jonka olin varannut omia työaikojeni puitteissa, jotten aiheuttaisi vaivaa muille

- Kerttu R. sopii vastaanotettavaksi myös, vaikka ovelta kutsuttiinkin ihan eri nimistä lasta, tämäkin oli saman päivän listassa

- Kertulla on ihanat kiharat

- puolitoista-kaksivuotiaalla alkaa olla uhmaikää, kannattaa siis olla johdonmukainen ja kannustaa aina, kun onnistumisia tulee

- terveydenhoitaja ei saanut mitattua ja punnittua lasta, joten äiti sai hoitaa molemmat

- äiti ikävöi vanhaa, eläkkeelle jäänyttä neuvolatätiä ja ihmettelee, miksi edes vaivautui...

Anteeksi nyt tämä purkaus. Ei mene minullakaan jokainen kohtaaminen putkeen, vaikka ammatikseni joka päivä ihmisten kanssa oleilenkin. Silti pitää muistaa välillä kysyä itseltään, miksi tätä työtä tehdään. Vanhemmat käyvät neuvolassa, jotta saisivat peilata omia huomioitaan lasten kehityksestä ammatikseen lapsia huomioivan ihmisen ajatuksiin. Jos varattu aika kuluu siihen, että lapsen leikkiessä lattialla hoitaja lähinnä haastattelee äitiä lapsen tekemisistä, sen sijaan, että loisi kontaktia lapseen, ja ihmettelee sitä, ettei äiti ensimmäiseksi kotiin tultuaan ala tekemään lämmintä ruokaa, niin en ihan käsitä, mitä minä tai yhteiskunta hyötyi siitä, että vaivauduin paikalle.

Suvaitsevaisuus nousee

Onneksi meille tarjottiin töissä mahdollisuutta ostaa lippuja Kuninkaan puhe -näytelmään, koska muuten olisi saattanut jäädä toteutumatta suunnitelma käydä se katsomassa. 

Tarinahan on hieno. Henkilökohtaisesti koen aina mukavaa kutittelua omassatunnossani, kun nostetaan esiin perinteisiä tapoja rikkovia opettaja- tai ohjaajahenkilöitä, ja totta kai tuollainen henkilökohtainen sankaruus, omien vaikeuksien yli pääseminen, koskettaa. Näyttelijätyö oli uskottavaa ja sympaattista. Sen lisäksi olen aina Porin Teatterissa ihan onnesta rullalla, kun ihmettelen lavasteista vastaavan nerouden suuruutta! Suosittelen tätä.

Näytös oli muullakin tavalla erityinen: tuotto käytetään kiusaamisen vastaisen työn tukemiseen Satakunnassa. Samassa yhteydessä muistutettiin, että meistä jokainen on vastuussa toisen ihmisen hyvästä elämästä. Maakuntajohtaja Rajala lausui kauniita sanoja, joista minun korvaani kajahti suvaitsevaisuus erityisen hienosti. Asia on hyvä ja oikea, mutta jäin miettimään kuulijakuntaa katsellessani, josko tämän manifestin sisältöä olisi kuitenkin pitänyt esitellä jossakin muuallakin... Varmasti esitellään. Toivottavasti se koskettaa juuri niitä, joiden sietäisikin herätä.

En ole varma, olenko sanonut tämän jo tällä foorumilla, mutta kertaanpa kuitenkin. Koulukiusaaminen on terminä idioottimainen. Kiusaaminen on kiusaamista, tapahtui se missä tahansa. Kiusaaminen on aina toisen ihmisen ihmisarvon vastaista toimintaa: meistä jokainen on oman elämänsä lottovoitto, ja tärkeä paitsi itselleen, myös muille, eikä kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan arvottomuutta. Sellainen on epärehellisyyttä kamalimmillaan. Jokainen meistä on arvokas.

Mutta arvokkainta on kuitenkin se, että jokainen oppii tuntemaan oman arvonsa. Siihen tarvitaan aina toista ihmistä. Jos pieni ihminen voi luottaa siihen, että hän on tärkeä ja rakas muille, hän osaa olla sitä myös itselleen. Silloin se pieni ihminen osaa tarvittaessa olla suuri, ja lällättää kiusaajille ja jatkaa olemistaan itseensä ja toisiin ihmisiin tyytyväisenä. Eikä sille tule itselleen mieleenkään, että sen tarvitsisi kyseenalaistaa jonkun toisen elävän arvo.

Vaan tämäpä onkin se vaikein asia. Miten sitä muistaisi aikuisena ja vanhempana vaalia sitä pienempää ja kokemattomampaa, silloinkin kun itsellä on huono päivä, vähemmän tärkeä eikä ehkä ollenkaan rakastettu olo?

Positiivinen ei

Kun ihmisellä on taipumus innostua, varsinkin kaikesta, mikä pitää sisällään uuden luomista ja opettelua, ja sellainen kenties opittu, ehkä myötäsyntyinen pohjavire toiminnassaan, että pienet (tai isot) hankaluudet eivät ole esteitä etenemiselle, vaan jotenkin niistä aina selvitään, tietyn akateemisen vapauden sisällään pitävä työnkuva voi olla jopa vaarallinen.

Eilen jostain syystä hätkähdin siihen tunteeseen, että muuttuminen kotiäidistä uraäidiksi on nyt valmis. En osaa nimetä tätä uudesti kuoriutunutta perhosta, se on vielä ehkä sittenkin vähän hauras.

Se muistaa vielä sen edellisen inkarnaationsa, joka intoa ja lojaalisuutta puhkuen päätti tehdä parhaansa töissä eikä jättää ketään pulaan, tiesi aina voivansa puristaa itsestään vähän ylimääräistä jos ei muut siihen kykene. Eikä se itse eikä kukaan muukaan huomannut tai halunnut pysäyttää sitä ja näyttää, miten jäykäksi ja jännittyneeksi se itsensä oli vetänyt, ja samalla perheensä ja varmaan muutkin siinä lähistöllään. Tämä uusi ei voi olla tuntematta rehellistä surua sitä ajatellessaan.

Se aikoo pitää opetuksen mielessään ja muistaa, mikä on tärkeää sille itselle ja sen lähimmille. Sanoa positiivisin mielin ei, kun täytyy, ja pyytää ymmärrystä jo ennen kuin on venynyt äärimmilleen.

Tuntea yksinkertaista kiitollisuutta vaikka siitä, ettei pimeitä aamuja ole niin montaa kuin ennen, eikä yhtään lasta enää tarvitse kiskoa suoraan sängystä ulkovaatteiden kautta aikaisimpaan aamuvuoroon tulleen hoitajan syliin heräämään.