"Vaikka on kymppiaamu, heräsin jo seitsemän jälkeen, kun äiti ja pikkusisko metelöi alakerrassa. Mulla on aina ollut semmoinen taipumus, että kun kerran avaan silmät, en enää oikein osaa nukahtaa uudestaan. Pirteä en silti ollut, ärsytti. En sanonut niille mitään kun tömistin vessaan."
"Äiti kävi huutamassa moikat, mutta kun vielä kuulin niiden äänet sen jälkeenkin, niin huusin vielä yläkerrasta, että onko siellä alhaalla semmonen, mikä pysyy kiinni, kun mun hyllyllä ei ollut enää yhtään. Vaikka hitaasti ja selvästi artikuloin, äiti huusi takas vähän kireästi, että mitä?!, niin että toistin vielä vähän selvemmin. Siihen se karjuu takaisin, ettei ymmärrä, eikä muutenkaan kuule tai pysty auttamaan, kun juuri pukee pikkusiskoa ja niiden pitäis jo olla ulkona. Itkuhan mulle siitä tuli: tarviin apua, äiti ei tule vaan suuttuu ja se on mun syy... BY-HYÄÄÄÄ-Y-HYYY!!!!!!!!"
"Hetken päästä äiti tuli yläkertaan kypärä päässä jo, sisko tuli kans lenkkareissa, ulkovaatteissa ja kypärä päässä, vaikka sen piti odottaa alhaalla. Selitin uudestaan, että haluan laittaa villapaidan alle kireämmän topin tai teepaidan, mutta kaapista ei löytynyt. Äiti sanoi, että illalla katsottiin vaatteet just siks, ettei aamulla tarvi tuskailla. Silti se meni kaapille ja löysi eri paikasta melkein hyvän paidan, totesi samalla että ai niin, taitaa kaikki muut odottaa pyykkikorissa."
"Oisin halunnu, että ne jää, mutta ne lähti, ja mä jäin ihan yksin. Äiti sano et voisin vielä lepäillä, vaikkei uni tuliskaan, mutta en kyllä varmasti lepää. Vieläkin itketti."
(Ylläoleva on täysin sepitetty äidin tulkinta tilanteesta, joka ekaluokkalaisen mielestä ehkä varsinkin nyt meni jo ihan eri tavalla, ainakin äskeisen puhelun perusteella kaikki on jo hyvin.)
Pikkusiskon kommentti: "Vee-a paha olo. Hö."
Äidin kommentti: "P-sana. Paha äiti."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti