Naapurit ottivat Veeran mukaan mökille, bonuslapset lähtivät toiseen kotiinsa valmistautumaan koulun alkuun ja Mies ensimmäisen Valioliigakierroksen tärkeimpään otteluun. Kerttu oli hyppinyt aikansa trampalla itsekseen ja potkinut palloa Mummun kanssa, kunnes päätti, että oli aika tulla sisälle.Annoin sen kiivetä yläkertaan, mutta kuuntelin tarkkaan epätavallisten äänten varalta. Vauvanukkea siellä nukutettiin, tuu tuu tukkuuu missä tömpööntää, ja välillä oli vauva kakka paappa eli vauvalla kakka vaipassa, ja kova sepustus muutenkin. Minua hymyilytti. Siellä se leikkii itsekseen, talo on muuten hiljainen, minä istun tässä ja juon kahvia ja luen lehteä eikä mihinkään ole kiire eikä mikään ole kesken. Oi onnea.
Ja sitten tajusin, että tosiaan on hiljaista.
Yläkerrassa on kaksi ikkunaa sillä tavalla raollaan, että vanhempi voi kehittää pienen hädän ajatellessaan, miten näppärästi kiipeilemällä ja ujuttautumalla niistä voisi pieni ihminen itsensä saada uloskin. Myös on vessa ja vessapaperirulla, josta voisi repiä palasia, joita voisi repiä pienemmiksi palasiksi, levittää niitä pieneksi kaaokseksi asti tai tukkia niillä pöntön. Pöntön voisi tukkia myös millä tahansa muulla irtaimistolla, jota voisi yhtä hyvin muutenkin mielivaltaisesti levitellä ympäri kerrosta, joko sellaisenaan, tai mahdollisesti sisältöön käsiksi pääsyn jälkeen erilaisina tahnoina ja väriaineina. Isosiskon jännät ja kielletyt tavarat saattaisivat nyt olla pikkusiskon käsissä. Se siitä rauhallisesta rentoutumishetkestä.
Kapuan ripeästi yläkertaan. Ei vieläkään kuulu mitään. Ei heti näykään. Ei meidän huoneessa, eikä tyttöjen huoneessa.
Marssin perähuoneen raollaan olevalle ovelle, jonka takaa kuuluu hiljaista mutinaa.
Siellä se peitteli vauvaa nukkumaan. Käshi tähän, käshi tähän, käshi tähän, käshi tähän. Voi.
Follow my blog with Bloglovin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti