Jos on parisuhteelle joskus ihan hyväksi olla vapaaehtoisesti erossa ja erillään, niin kyllä tekee kotiäitiuraa tehneelle naisihmiselle myös hyvää olla pois kotoa ja lasten luota.
Ekana työpäivänä ei tarvinut enää työstää päiväkotituskaa, mikä oli hyvä. Sen sijaan ajatukset pyörivät Veerassa, joka oli ekaa kertaa kotona "yksin". Oikeasti seurana oli Mummu, ensin virtuaaliturvana omassa kodissaan, ja sitten ihan todellisuudessakin, kun lähtivät naisissa etukäteissynttärilahjaostoksille kaupungille, ja timpuritkin olivat paikalla, niin että minkä tahansa hädän tullen avuliaita aikuisia kyllä olisi löytynyt heti. Mutta aamuhommat se nyt kuitenkin hoiti itse.
Tosin vähän ennen kuin olin saanut Kertun puettua ja pihalle, yläkerrasta kuului vähän tuskastuneesti: "Äiti voitteko jo lähteä..?!" Noin varttia myöhemmin, kun olin juuri hypännyt pyörän selkään jatkaakseni matkaa päiväkodilta, puhelin soi. Korostetun huolettomasti vastasin ja kysyin miten menee ja onko hampaat pesty, ja kuulemma hyvin menee ja kiva on olla yksin kotona, mutta että hän ei nyt ylettynyt omenamehupurkkiin jääkaapin ylähyllyllä. Ongelma ei siis ollut suuri, saatoin jatkaa rauhassa matkaa.
Päivällä viestiteltiin ja soiteltiin kerran, kuulin sen tappaneen muurahaisia, mutta kotona tajusin ymmärtäneeni väärin: se olikin napannut niitä muovirasiaan.
Se esitteli ihan tohkeissaan terraariotaan mulle ja hihkui olevansa niiiiiin onnellinen, kun sillä vihdoinkin on oma eläin! Tai itse asiassa kolme. Alla olevasta kuvasta voit etsiä Kontti-Pontin, Millin ja Villen, jotka ovat saaneet palan vadelmaa, sokeria, leivänpalan, vettä, sopivasti raitista ilmaa, nurmikkoa, hiekkaa, sammalta ja oksia sekä paljon huolenpitoa osakseen.
Eilen aamulla nostin omenamehun alemmas ja jätin Veeralle pöydälle pusuviestin ja ohjeet syödä kahdeltatoista joko edellisiltaista pizzaa tai sitten karjalanpiirakkaa kunnon päällisillä. Iltapäivän puolella sain porinkiälisen viestin, jossa kerrottiin, että minun aamuviestiäni ei oltu huomattu, minkä vuoksi Isoveljen kanssa oli haettu kaupasta ruokaa (ranskalaisia ja liha pulii), ja että kaikki on hyvin.
(Tässä oli ensin kuva viestistä, mutta Veeran pyynnöstä poistin sen. Harmi, viesti oli upea.)
Isoveli oli hoitanut homman. Ei mun tarvitse olla huolissani, kaikki hoituu, lapset kasvaa, pitää huolta itsestään ja toisistaan ja on vaan kerta kaikkiaan ihania.
No sitten vielä tämä vapaapäivä. Niitähän ei kotiäitiaikana juuri ole, ei ainakaan kotona ollessa, jos ei joku vie kotitöitä ja lapsia johonkin vuorokaudeksi... Voihan sitä silmänsä sulkea kaikenlaiselta, mutta minun on ainakin vähän vaikea oikeasti rentoutua, jos tiedän, että joku homma on hoidettavana. Päivät ovat pitkiä, mutta silti niiden aikana ei tunnu saavan mitään aikaan, koska jos olet jo kertaalleen järjestänyt huushollin aamupäivän aikana, ja erehdyt samaan touhuun uudelleen iltapäivän aikana, pääset ottamaan session uusiksi vielä illalla; ruoka tehdään ja se syödään ja sitten tehdään uutta ja syödään taas; aloitat jonkun aikuisten paperihomman ja keskeytät sen kolmen minuutin päästä kääpiövaltiattaren tai sen isosiskon käskystä... Ja kun päikkäriaika tulee, olet joko sairaan tehokas tai sitten vajoat sohvaan katse tyhjyydessä.
Tänään heräsin ihan normaalisti kuuden jälkeen, mutta koska ketään ei tarvinut viedä mihinkään, pystyin nauttimaan pysähtyneestä tunnelmasta. Jaksoin lähteä puistoilemaan, sen sijaan, että olisin vain ajanut tytöt pihalle. On kannettu harkkoja kellariin. Tässä näpytetään nyt tärkeää blogikirjoitustakin jo ihan keskellä päivää, ja vaikka siitä saankin parhaillaan vähän hyväntahtoista kuittailua osakseni, leppoisaa lauantaipäivää on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon!
Niinku et carpe diem vaan teillekin!
Follow my blog with Bloglovin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti