perjantai 24. heinäkuuta 2015

Puoliuneton Kymppärissä

Vuodesta toiseen sitä pystyy itseään huijaamaan. "Nyt se on jo niin iso, että kyllä se onnistuu." 

Meillä ei nimittäin perhepeteillä. Paitsi joskus, väsymyksen tai pakon sanelemana, ja sitten kadutaan.

Sitten on ne kerrat, kun kaikesta huolimatta sitä ottaa ja heltyy ja ajattelee, miten ihanaa olisi nukkua tuhiseva lapsi kainalossa ja tuntea uniensa välistä paikkansa hoksanneen tyttären pieni käsi hapuilevan omaani, ja kun nyt kerran iskäkin on pois kotoa, niin totta kai saat nukkua mun vieressä. Jee! Sanoo lapsi ja halaa rutistaa lujaa.



No sitten on se ilta, kun saan nauttia omasta rauhastani ja katsoa televisiosta juuri sitä, mitä haluan - eli päädyn sulkemaan sen huomattuani, ettei sieltä kuitenkaan mitään tule - valvon silti väkisin vähän liian myöhään, vaikka fiksuinta olisi kömpiä petiin jo pian kymmenen jälkeen, mutta kun nyt kerran saan ihan yksin tässä olla niin luen vaikka naistenlehteä vähän, ja sitten kapuan yläkertaan ja könyän peiton alle.

Katselen kaunista lasta ja ihailen sen kiinni painuneita kilometrin mittaisia ripsiä.

Käännän kylkeä, mutta paijaan lasta ensin vähän, varovasti, ettei se herää.

Nukahdan varmaan kyllä heti, mutta kohta havahdun varmistamaan, että lapsella on varmasti peitto päällä.

Seuraavaksi on kokeiltava, ettei sillä ole liian kuuma.

Nyt joku kahahti. Kai se on sängyssä pysynyt eikä tipahtanut lattialle? No juu on. Hyvä. Tietenkin.

(Valvemaailmassa olen suhteellisen paljon luottavaisempi sekä suhteessa maailmaan yleensä, lapsiini että heidän kykyynsä selvitä kolhusta.)

Aijai, nyt se rapsuttaa itseään. Otan kädestä kiinni ja kuiskaan ettei saa raapia.

Sitten pussaan sitä kun se on niin söpö, eikä se siihen herää, ei kai, sehän nukkuu aina niinkun tukki. Onpa se ihana.

Kyllä menee vuodet nopeasti. Vasta äsken se oli vauva, ja sitten vähän vanhempi, ja nyt tuommoinen. Voi.

Ahaa. Nyt mutistaan unissaan. Voi että kun ei saa selvää.

Nukun ehkä jo pidempää pätkää tässä välissä.

Lapsi käännähtää, herää vähän, maiskuttaa ja ottaa mua kädestä kiinni. Ahhh. Tätä odotin. Ihanaa.

Onkohan se jo nukahtanut että voin irrottaa ja kääntää kylkeä että saan nukuttua taas?

Aamulla kello 5.23 kulman takaa kuuluu: "Äiti." "Äi-ti." "Ää-ii-ti." "Äiti." "Ääi-ti." "Äiti." "Äiii-ti." Annan äänimerkin jatkua siinä toivossa, että virta loppuisi ja herättäjä sammuisi, mutta joudun lopulta nousemaan ylös estääkseni hysterian. En onnistu, koska vekkari on jo ehtinyt laatia suunnitelman, johon kuuluvat olennaisina osina äiti, alakerta ja tishi, ja jos äiti yrittää estää suunnitelman toteutumisen, seurauksena on joka tapauksessa hysteria. Äiti on horroksessa ja sopeutuu vaatimuksiin. Kolme tuntia myöhemmin toinen lapsi laskeutuu raukeasti hymyillen rappusia alakertaan. Äiti miettii jälleen kerran, olisiko jollain superkyvyillä voinut vain siirtää iskän paikalle nukahtaneen lapsen illalla omaan sänkyynsä ja aamulla takaisin, jolloin olisi kenties voinut nukkua itse hiukan syvemmin ja kerätä energiaa uuden päivän haasteita varten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti