Oi muru(piirakka)!

Käytiin siis mustikassa. Mies olisi varmaan tykännyt mustikkamaidosta, mutta minäpä otin ja leivoin kaikille piirakan, koska kyllä sen sydämeen käy tie myös murupiirakan kautta.

Minulla on yksi kaikkein paras omenapiirakan ohje, mutta se ei taivu muiden täytteiden pohjaksi kovin hyvin. Tämän murupiirakkaohjeen sen sijaan googlasin ("maailman paras raparperipiirakka", hihhei!), kun timpuri toi pihastaan raparperia, ja mietin, mihin sen upottaisin. Ohjeessa on paljon maitotuotteita, jotka pehmentävät herkullisesti raparperin lisäksi mitä tahansa hapahkoja marjoja. Ohjeessa on paljon myös kaikkea muuta, koska siitä tulee hyvin mehevä ja runsas pellillinen. Mustikoita ei ollut kuin puoli litraa, joten puolitin reseptin, mutta oma 26-senttinen pyöreä piirakkavuokani ei meinannut pystyä pitämään puolikastakaan sisällään. Tulevaisuudessa jatkan toimimalla pelleittäin.

Vaikka Onnen hetkiä paratiisissa -blogi oli minun ohjenuorani, olen tullut ymmärtämään, että sama resepti on kulkenut jo vuosikymmeniä somen beta-versiossa, eli ruutupaperille kauniilla käsialalla kirjoitettuna naishenkilöltä toiselle. Nytpä siirrän sen tähän omaan virtuaaliseen ruutuvihkooni kerätäkseni teiltä klikkauksia, koska tämä murupiirakka nyt kerta kaikkiaan on kaikkein paras ja mehevin. Et voilà, mes amies et mes amis:

Murupiirakka (yksi syvä uunipellillinen)

muruset: 

8dl vehnäjauhoa * 3dl sokeria * 2tl leivinjauhetta * 2tl soodaa * 2tl vaniljasokeria

250g voisulaa

pohja:

2/3 murusista * 2dl piimää * 1 muna

täyte:

1l mustikoita, raparperia, viinimarjoja, you name it
500g rahkaa * 2dl sokeria * 2 munaa * 3tl vaniljasokeria

pinnalle 1/3 murusista

1) Sekoita muruseoksen kuivat aineet ensin ja lisää sitten voisula. 2) Jaa kahteen kulhoon. 3) Lisää isompaan osaan piimä ja muna. 4) Levitä tämä seos pellille. 5) Kaada marjat tai parperit pohjan päälle. 6) Sekoita loput täytteen ainekset keskenään. 7) Anna mennä, siihen saman kasan päällimmäiseksi tämäkin. 8) Yhdessä kulhossa on vielä murusia, kippaa ne vielä nätisti koristeeksi pitkin piirakkaa. 9) Paista 175 Celsius-asteessa noin 45 minuuttia, rusketuksen aste kertoo valmiuden. 10) Paranee jäähtyessään.

Ja jos teet kuten minä tänään epähuomiossa, ja vihoviimeistä raparperipiirakkaa leipoessasi lisäät voisulan vain toiseen puoleen murumömmöä, minkä huomaat, kun jo vähän kohdassa 8 ihmettelet seoksen koostumusta, ja lopulta paistumisvaiheessa uuniin katsoessasi lopulta tajuat, saat ihan yhtä hyvää piirakkaa, jota vaan on törkeän vaikea laittaa mihinkään säilöön, koska tomuisuus. Tarjotessa voi vähän peitellä jälkiään vaniljakastikkeella tai jäätelöllä.

Follow my blog with Bloglovin 

Taaperon kanssa mustikassa

Kuukauden verran olen tuntenut epämääräistä levottomuutta siirtyä Isomäen suuntaan tarkkailemaan mustikan kypsymisastetta. Joskus kävin vielä aamujuoksulla samassa metsässä, ja tieto tuli itsestään, mutta nyt on hölkät jääneet vähemmälle. Vihreän seassa taivaltaminen tekisi silti ihmiselle hyvää, ja lapsetkin sinne pitäisi roudata. Ja kyllä nyt edes muutama desi mustikkaa pitää saada itse poimia!

Virpin kanssa käytiin vuosia tuntemassa yhteyttä esiäiteihin, kykkimässä varvikossa ja olemassa syvällisiä. Se oli ihanaa, ja introvertille näpertäjäluonteelle hyvin ominaista puuhaa. Riippuvuutta aiheuttavaakin: ensin poimitaan kipon pohja piiloon (taso 1), sitten kippo puoleen väliin (taso 2), sitten täyteen - ja ehkä jonain vuonna otetaan jo käyttöön ämpärit ja poimurit.

Tuli sitten kerran kesä, kun piti ottaa lapsi mukaan, ja homma sai uuden ulottuvuuden. Hiljainen seurustelu ei enää onnistunut, koska lapsi liikkui arvaamattomasti, tai sillä oli jotain asiaa, ja sitä piti vahtia ja huoltaa. Aikuiset siirsivät seurustelunsa mattopyykkäilyn oheen. Äiti vei lasta metsään kahden kesken. Pieni purkki riittää mustikoille, koska tässä ei ole kysymys eloonjäämisestä, tärkeämpää on saada pieni ihminen innostumaan touhusta omine ehtoineen.

Eilen vuorossa oli Kerttu. Veera ei halunnut, koska yhdistää metsän, mustikat ja hyttyset toisiinsa. Ymmärrän yskän, yritän myöhemmin uudelleen, mutta en missään nimessä halua traumauttaa, koska metsä on hieno asia.

Aika hienoa on sekin, että vaikka siellä ei tule tarpeeksi usein käytyä, meidän urbanistien lähimetsään on kuitenkin vain vajaa kilometri matkaa. Pitkää hihaa, lahjetta ja lenkkaria sekä pyöräilykypärää varusteiksi, kilon jugurttiämpäri mukaan, pyörällä pururataa pitkin metsän sisään ja toimeksi.

Äiti ottaa ämpärin toiseen ja Kertun käden toiseen käteensä. Loikataan pikkuojan yli yhdessä. Katsotaan miltä mustikka näyttää. Huomataan, että ne on piilossa lehtiensä alla. Kukkuu! Ei ole lapsesta hauska juttu, mutta nykii pari marjaa irti. Huomaa, että äidillä on ämpärissä jo noukittuja marjoja, paljon helpommin ulottuvilla. Työntää pikku kätensä ämpäriin ja ottaa nyrkin täyteen mustikoita. Äiti ei ilahdu, mutta muistaa, että tavoite ei ole määrällinen. Yrittää silti selittää, että kerätään marjat ämpäriin, ja sitten kotona vasta syödään ne. Ookoo.

Äiti harppaa keskemmälle ja kehottaa käden perään inisevää lasta tulemaan itse perässä. Lapsi pyörii ympyrää, menee pururadalle tanssimaan, tulee sitten mustikkaämpärin perässä. Muka auttaa, pitelee taas mustikkaa kädessä, ojentaa sitä ämpäriin, ja hyväuskoisen äidin antaessa ämpäriä lähemmäs nakkaa oman mustikkansa maahan ja ottaa ämpäristä nyrkillisen.

Jälkiviisaana voisi todeta, että vaalea huppari ja vaaleat farkut eivät olleet paras vaatevalinta. Laitoin ne kuitenkin kotiin päästyä kuumaan astianpesuaineella terästettyyn veteen ja hinkkailin vähän, ja sen jälkeen 60-asteiseen pyykkiin. Mustikkatahrat irtosivat ihan hyvin, ainakin äsken vilkaistessani farkkujen takapuoli oli taas yksivärinen.

Follow my blog with Bloglovin

Kerttu 21kk

Moi, se on mää!

Luovutin kieliasian suhteen kun oltiin reissussa ja huomasin, ettei mistään tuu mitään jos kaikki puhuu eri kieltä eikä ymmärrä, mitä muut sanoo. Selvästikään muut ei aio opetella mun omaa kieltä, mutta norjalaisetkin oppi sanomaan äiti ja tutti kun niitä tarpeeksi toistelin, joten kai suomessa jotain toimivaa sitten on. Tänään aloin käyttää sanaa tunneli, kun hokasin, että kun tuolin kaataa, niin sen alta voi melkein ryömiä. Niin ja päätin, että se yksi eläin ei nyt sitten enää ole maaau vaan kissa. Perheenjäsenet on aina melkein liikuttavan innoissaan, kun otan jonkun uuden sanan käyttöön. Niistä puheen ollen muuten on ollut ihan sairaan hienoa nyt kun kaikki sisarukset oli taas kotona, niin että kun tulee jonkun kanssa tappelua, tönimistä tai muuten vaan erimielisyyttä, niin on monta turvallista syliä, mihin pääsee itseään kokoilemaan. Ja sitten, kun on vaikka nukahtamassa päikkäreille, voi luetella kaikkia nimiä: isskä, Ee-a, mummu, mää, Jooja, Rhaaha, äiti, Apa, Kaa-e, Naa-e...

Veera on kuulemma menossa kouluun. En tiedä, mikä se juttu oikeasti on, mutta jotenkin nämä selkään laitettavat kassit siihen liittyy. Ja koska minä haluan tehdä samaa kuin kaikki muutkin, koska osaan ja pystyn ja olen tosi taitava ja iso (paitsi kun menen äidin syliin tishille, vaikkei se enää oikein mua siihen halua päästää, mutta kun näytän, että olen näin pieni, sitä alkaa hymyilyttää ja se käy pehmeen näköseks ja antaa mun olla siinä), niin otin sitten oman reppuni ja ilmoitin, että mää ijjä kou-uun. Tuntuivat hyväksyvän ajatuksen aluksi, mutta kun sitten pistin kenkiä jalkaan ja olin jo menossa ulos, ne käskivät sittenkin takaisin ja sanoivat, että vielä ei saa lähteä yksin kouluun. Hmm. No, jatketaan nyt lomailua vielä. Niin ja ne sanoo että päiväkotiin mää olen menossa. Kai se sitten käy.

Niin täällä uudessa kodissa nyt sitten ollaan, ja tykkään kyllä kovasti syödä tässä keittiöjakkaralla istuen, vaikka aikuiset nykyään suositteleekin istumaan ruokapöydän viereen syöttötuoliin. Kerran olen tästä tippunut vahingossa, mutta ei se kauan haitannut. Yleensäkin laskeudun aika pehmeästi, vaikka otsassa onkin jatkuvasti joku kuhmu tai mustelma. Aika nopeasti hokasin, miten saarekkeen päälle kiivetään jakkaralta käsin, mutta se ei kuulemma ollut hyvä taito. Syöttötuoliin kiipeäminen ei enää aiheuta ryntäilyjä tai huokauksia, eikä iskäkään enää vahtaa rappusten kiipeämistä niin tarkati kuin ennen. Se muuten osti trampan meille, siinä on niin hienoa pomppia! Reilu viikko sitten opin tekemään siinä kuperkeikan, ja nyt teen niitä olohuoneen matollakin. Temppujen tekeminen on ihanaa, ja ilveileminen. Leikin, että puhun puhelimessa: ookoo, oo koo, ookoo, mooi - ookoo, moi, ja äiti nauraa kippurassa! Nyt juuri olen tajunnut, että voin ihan tahallani mennä naurattamaan näitä tyyppejä. Jonain päivänä koitan vielä saada ne harhautettua sillä, kun olen tehnyt jotain hölmöä, mistä ne ei tykkää...

Ne ei tykkää, kun mä kinaan Veeran kanssa, jos me halutaan istua samassa kohdassa tai pidellä samaa tavaraa, tai jos seison jonkun kiikkerän huonekalun päällä tai jossain reunalla, tai yritän tulla trampalta tai rappusia alas etuperin, tai kokeilen, miltä näyttää maitolammikot pöydällä, tai palastelen ruokaa ja heittelen sitä sitten alas pöydältä. Mää en tykkää, jos mua estetään silloin, kun selvästi sanon, että mää aauu ITTE. Sitten pääsee kyllä huuto ja suupielet valahtaa pettymyksestä. On kamalaa tulla rajoitetuksi!

Eikä äiti tykkää siitäkään, jos otan sen puhelimen ja alan näpsiä sillä kuvia, mutta joskus se antaa mun silti tehdä niin. Sitten tulee mekkalaa, kun vasta pääsen alkuun, ja se haluaakin puhelimensa jo takaisin! Melkein aina vieläkin kyllä tottelen - se laskee usein viiteen, jos en heti usko, ja sitten kolmosen tai nelosen kohdalla viimeistään teenkin, niinkun se pyytää, ja jos se pääsee vitoseen niin sitten se tulee ja ottaa puhelimen tai mikä mulla sillä hetkellä sitten onkaan tai nappaa mut pois jostain paikasta - mutta nyt kun olen näin iso niin en aina kyllä jaksaisi.

Follow my blog with Bloglovin

Puoliuneton Kymppärissä

Vuodesta toiseen sitä pystyy itseään huijaamaan. "Nyt se on jo niin iso, että kyllä se onnistuu." 

Meillä ei nimittäin perhepeteillä. Paitsi joskus, väsymyksen tai pakon sanelemana, ja sitten kadutaan.

Sitten on ne kerrat, kun kaikesta huolimatta sitä ottaa ja heltyy ja ajattelee, miten ihanaa olisi nukkua tuhiseva lapsi kainalossa ja tuntea uniensa välistä paikkansa hoksanneen tyttären pieni käsi hapuilevan omaani, ja kun nyt kerran iskäkin on pois kotoa, niin totta kai saat nukkua mun vieressä. Jee! Sanoo lapsi ja halaa rutistaa lujaa.

No sitten on se ilta, kun saan nauttia omasta rauhastani ja katsoa televisiosta juuri sitä, mitä haluan - eli päädyn sulkemaan sen huomattuani, ettei sieltä kuitenkaan mitään tule - valvon silti väkisin vähän liian myöhään, vaikka fiksuinta olisi kömpiä petiin jo pian kymmenen jälkeen, mutta kun nyt kerran saan ihan yksin tässä olla niin luen vaikka naistenlehteä vähän, ja sitten kapuan yläkertaan ja könyän peiton alle.

Katselen kaunista lasta ja ihailen sen kiinni painuneita kilometrin mittaisia ripsiä.

Käännän kylkeä, mutta paijaan lasta ensin vähän, varovasti, ettei se herää.

Nukahdan varmaan kyllä heti, mutta kohta havahdun varmistamaan, että lapsella on varmasti peitto päällä.

Seuraavaksi on kokeiltava, ettei sillä ole liian kuuma.

Nyt joku kahahti. Kai se on sängyssä pysynyt eikä tipahtanut lattialle? No juu on. Hyvä. Tietenkin.

(Valvemaailmassa olen suhteellisen paljon luottavaisempi sekä suhteessa maailmaan yleensä, lapsiini että heidän kykyynsä selvitä kolhusta.)

Aijai, nyt se rapsuttaa itseään. Otan kädestä kiinni ja kuiskaan ettei saa raapia.

Sitten pussaan sitä kun se on niin söpö, eikä se siihen herää, ei kai, sehän nukkuu aina niinkun tukki. Onpa se ihana.

Kyllä menee vuodet nopeasti. Vasta äsken se oli vauva, ja sitten vähän vanhempi, ja nyt tuommoinen. Voi.

Ahaa. Nyt mutistaan unissaan. Voi että kun ei saa selvää.

Nukun ehkä jo pidempää pätkää tässä välissä.

Lapsi käännähtää, herää vähän, maiskuttaa ja ottaa mua kädestä kiinni. Ahhh. Tätä odotin. Ihanaa.

Onkohan se jo nukahtanut että voin irrottaa ja kääntää kylkeä että saan nukuttua taas?

Aamulla kello 5.23 kulman takaa kuuluu: "Äiti." "Äi-ti." "Ää-ii-ti." "Äiti." "Ääi-ti." "Äiti." "Äiii-ti." Annan äänimerkin jatkua siinä toivossa, että virta loppuisi ja herättäjä sammuisi, mutta joudun lopulta nousemaan ylös estääkseni hysterian. En onnistu, koska vekkari on jo ehtinyt laatia suunnitelman, johon kuuluvat olennaisina osina äiti, alakerta ja tishi, ja jos äiti yrittää estää suunnitelman toteutumisen, seurauksena on joka tapauksessa hysteria. Äiti on horroksessa ja sopeutuu vaatimuksiin. Kolme tuntia myöhemmin toinen lapsi laskeutuu raukeasti hymyillen rappusia alakertaan. Äiti miettii jälleen kerran, olisiko jollain superkyvyillä voinut vain siirtää iskän paikalle nukahtaneen lapsen illalla omaan sänkyynsä ja aamulla takaisin, jolloin olisi kenties voinut nukkua itse hiukan syvemmin ja kerätä energiaa uuden päivän haasteita varten.

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: kellarijännitys

Ryhdyimme riehumaan anopin pihamaalla remontoinnin merkeissä maalis-huhtikuun vaihteessa. Sittemmin omistussuhteetkin on saatu vaihdettua, vanha asunto myytyä ja asunto- ja remppalainaa otettua sen verran, että on uskallettu lähteä alkua pidemmälle. 

Projektin oli tarkoitus edetä vaiheittain niin, että 1) kaivetaan piharivissä sijaitsevaan Uuteen Mummulaan toimiva viemäri ja tehdään samalla sadevesiviemärit meidän Uuteen Kotiin (huom: ei salaojia, koska ei tiedetty, mille korkeudelle niitä pitäisi tehdä!), sitten 2) laajennutetaan vinttiä niin, että saadaan sinne makuutilat kaikille (nykytodellisuuden mukaisesti mahdollisimman monelle), ja lopuksi 3) rakennetaan kellariin pesu-, pyykki- ja miehiset rentoutumistilat. Nyttemmin olen tajunnut, että vielä 4) rahaa tulee edelleen palamaan nykyisen kylpyhuoneen purkamiseen, uudelleen pinnoittamiseen ja portaiden rakentamiseen sekä viimeistelyihin.

No. Suunnitelmat ovat suunnitelmia ja todellisuus toinen juttu. Kuten muukin Pori, myös Kymppäri eli Kymmenes osa eli Tiilinummi on vanhaa merenpohjaa ja Kokemäenjoen mukanaan tuoman lietteen ja muun sälän päälle rakentunutta, eli ei mitenkään erityisen jämerää peruskalliota. Hiekkaa ja savea sen sijaan. Kun joki tulvii, tulvivat myös ihmisten kellarit, jätevesikaivot ja muut reiät sopivissa kohdissa maapohjaa. Sademäärätkin ovat näinä ilmastonmuutoskurimuksen aikoina runsaita ja yllättäviä. Fiksut ihmiset eivät näille main ala rakentelemaan edes haaveita kellarista.

Mutta mepä olemme ihan omaa luokkaamme.

Koska Vanhassa Kodissa oli kolme kerrosta, ja me olimme tottuneet elämään kolmessa kerroksessa, halusimme ehdottomasti Uuteenkin Kotiin kolme kerrosta. Näin on meidän elämämme järjestynyt, ja tästä haluamme pitää kiinni. Kun Porissa tulvi, meillä ei, koska 80-luvun insinöörit olivat osanneet rakentaa kellariin toimivan pumppujärjestelmän, tai sitten talo vaan sattui olemaan oikeanlaisessa maaperässä. Kuukkari eli Päärnäinen eli Bärnäs eli Marjaniemihän on nimestään saamani käsitykseni mukaan aikanaan merelle päin kohonnut maa-alue, joka on selkeästi ollut vedenpinnan yläpuolella, toisin kuin jotkut modernimmat porilaisalueet, ja voihan olla, että meidän talo vaan oli siinä korkeimmalla ja rakennusystävällisimmällä paikalla. Kymppäri sijaitsee ihan hiukan vielä enemmän mantereelle päin, joten naiivisti haluan uskoa, että jos kadun itäpuolella on kellareihin joskus tullut vettä, se johtuu ohikulkevien junien aiheuttamasta tärinästä tai jostain muusta satunnaisesta seikasta. Meille siis voi kyllä kellariin rakentaa mitä vaan.

Kaikki eivät ole olleet samaa mieltä.

Vintin viimeistelyjen keskellä oli muutenkin vähän kisaväsymystä havaittavissa, mutta kamalinta oli se, että kun yritimme hahmottaa, me asukit ja nuo rakentajat, tulevia aikoja, aistittavissa oli selvästi - ei tulenarka vaan jokseenkin uhkaavan kostea - diplomaattinen virtahepo kaapan tienoilla. Me halusimme tietää, milloin nuo pitävät vähän taukoa, että saamme tutustua rauhassa Uuteen Kotiimme, mutta etteivät vaan pitäisi liian pitkää taukoa ja ottaisi väliin muita urakoita, jotta joskus saisimme alakerrankin käyttöön. Nuo ammattilaiset eivät halunneet sanoa mitään mihinkään, ennen kuin näkisivät, miltä kellarin maapohja näyttää sen jälkeen, kun nuoret reippaat miehet ovat sitä syventäneet puolisen metriä.

Kun yritimme maalailla toiveitamme esiin sanallisesti ja piirroksilla, kohtasimme kohteliasta hiljaisuutta. Aikataulutiedusteluihimme vastattiin ympäripyöreästi erilaisille etunimillä ja mahdollisilla työmailla.

Viime viikolla pojat kaivoivat kellaria. Mistään ei pulpunnut vettä. Keskellä lattiaa oli kuitenkin epäilyttävän pehmeä kohta. Yksi kerrallaan ja sitten muutama yhteistuumin rakennusmiehet kävivät sitä katselemassa. Aluksi kuultiin kommentti: "Ei se ny niin paha ollu ku mää pelkäsi." Sitten: "Ei mut kyl siihe iha rakentaa voi." Ja lopuksi, kuin musiikkia kellarikerrosta kaipaavan korville: "No mää voisi siihe tul maanantain vähä kattoo, alkaa massottaa ja sillai et saaraa homma käyntii."

Et kui hianoo hei!

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: yläkerta on valmis!

Tervetuloa! Oltiin juuri vaihtamassa lakanoita, ja muutenkin on kamat vähän hyrskyn myrskyn, mutta tätähän tämä on. Otetaan ne stailatut sisustuslehtikuvat sitten myöhemmin, jos se tuntuu olennaiselta. Mutta nyt: näin elämme kahdessa kokonaisessa kerroksessa.

Aurinko paistaa kaikille portaikossa. Sen saa loistamaan sekä portaiden ala- että yläpäästä, mikä on yksi viime viikkoisen sähkösession lopputulemista. Vintin vanha ovi on nyt kovin likaisen ja käsittelyä kaipaavan näköinen. Käymme sen kimppuun, kun koemme tarvitsevamme puhdetöitä.

Tämä on nyt sitten se meidän uusi puoli. Tänne oli tarkoitus tehdä väliseinä, jonka toiselle puolelle olisi saatu oma tila Bonuspoikaselle, mutta silmällä katsoen oli selvää, ettei semmoinen peli olisi vedellyt. Vasemmalla alhaalla näkyy sängyn kulma. Sermin takana on vaatetanko - se, kuten myös Lundia-vaatehylly ja -meikkipöytä ovat edelleen väliaikaisia ratkaisuja, mutta toistaiseksi toimivia. Piippuun nojailevat Taormina-maisemataulut sijoittuvat pian portaikkoon aurinkoa vastapäätä. Meikkipöydän (tai siron kirjoituspöydän) aion löytää käytettynä, kunhan varmistun siihen sijoitettavan tavaran määrästä, jotta osaan etsiä pöytää sopivan kokoisilla laatikoilla. Vessan oven ja jo vuosia kyttäämäni, ihanista ihanimman Pip-tapetin välistä bongaamasi musta hökötys on hyllykkö, tietenkin vain väliaikaisesti tuossa.

Timpurien kädenjälkeä ja ideointia voi ihailla esimerkiksi tästä kulmasta. Seinälauta on 7-tuumaista raakaponttilautaa v-uralla, joka sitten maalattiin ainakin kahteen kertaan puolihimmeällä Kiva-kalustelakalla. Katossa on nättiä, valmiiksi valkoiseksi maalattua (eli kerralla paikalleen lyötynä valmista) helmipontillista paneelia. Puutavara tilattiin Leppijoelta. Sattumalta meidän vanha sängynpääty sopii mukaan mukavasti. Vintin tukirakenteet jätettiin näkyviin, saunasuojailemme niitä luultavasti tässä jossakin välissä. En nyt ottanut kuvaa listoista, mutta kun viistoa kulmaa on jos mihin suuntaan, ja jokainen lista on mikrometrilleen kohdallaan kauniisti jiirissä, niin voitte kuvitella, millaisesta käsityötaidosta on kysymys.

Tässä kuvassa näkyy paitsi tapetti, myös meikkipöydän idea. Peili kiinnitetään oikealle korkeudelle, kun oikea pöytä löytyy. Valaisimet ovat kylpyhuonepuolelta, ja niille laitettiin oma katkaisija tuohon oikealle. Pistorasiat hiusmuotoiluvehkeitä varten löytyy tietenkin myös (toiseen tosin tulee vielä kiinni minijääkaappi, johon suunnittelin sijoittavani kosmetiikkaa; mahdollisesti myös erityisten iltojen jälkeisiä aamuja varten siellä voi säilyttää raikasta juomaa).

Muuten valaistus hoituu kesällä kahden pikkuikkunan kautta, ja juhannuksesta etääntyessä käyttöön otetaan myös katon neljä Planex-valoa. Olivat näppärät asentaa ilman mitään kotelointitarvetta, niiden ledit kestävät lähes ikuisesti, meille vakuutettiin, ja sitten kun vielä otettiin niihin himmennin, niin aamullakaan ei tarvitse kärsiä mistään gremlins-oireista.

No sitten on tämä yläkerran vessa. Minulle annettiin vapaat kädet tapettivalintaan, viitteellä "huussitunnelma". Onneksi VäriÄssistä löytyi kaikkea. Vähän jo tuskailin näiden kaikkien lautajuttujen ja pystyviivan paljouden kanssa, mutta tämä koppi on niin pieni, että kun sen oven avaa ja vastassa on tämän näköinen seinä, niin väkisinkin alkaa naurattaa. Hyllyt ja naulakot on nyt kyllä valittava kieli hyvin keskellä suuta. Posliinikama on Porin Putkirakentajilta.

Ceci n'est pas un miroir. C'est bien une petite fenêtre. Joku pikku salusiini siihen täytyy vielä kehitellä. Planex katossa täälläkin.

Perähuone on tässä iltavalossa kovin hämyisä, kun ei valoja ole vielä asenneltu. Pleikkari ja muut tärkeät kamat ovat vielä Lundia-kokoelman kannateltavina, sängyksi löytyi sopivasti tarjouksesta tuommoinen romanttinen levitettävä sohvasänkymeininki.

Pienten tyttöjen huone on nyt jaettu parvisängyllä nukkumis- ja iltasadunlukemistilaan...

...ja leikki-, askartelu- ja säilytystilaan. Täällä riittää viilailua tavaran määrän karsimisen ja siivon ylläpidon harjoittelun suhteen. Vanhassa Kodissa lepotilaa oli kokonainen huone yläkerrassa, ja toimintaa varten oli naapurihuone. Silloin ei yhtään häirinnyt, jos keskelle lattiaa sattui jostain syystä jäämään esimerkiksi vanha kukkapöytä, mutta nyt se kyllä tökkii aika paljon. Äidin suuri haaste on muistaa asettaa itselleen kellonlyömä, jolloin ilman joustoa komennetaan tytöt yläkertaan varmistamaan, että huone on läpikuljettavassa ja nukkumista varten tarpeeksi rauhallisessa kunnossa. 

Vaatesäilytys on muuten lähilasten osalta ratkaistu yhdellä kaapilla, jossa on tanko ja pari hyllyä, sekä yhdellä kolmilaatikkoisella lipastolla. Lipasto näkyy alakuvassa vasemmassa alanurkassa, ylemmässä kuvassa oikeassa alanurkassa. Lipaston oikealla puolella on tuo kiiltävän ruskea kaakeliuuni, jonka oikealla puolella puolestaan on se vaatekaappi.

Nyt siis asetellaan ja karsitaan. Lisäksi odotellaan kypsyväksi sitä aikaa, joka kertoo meille, minkälaisia lopullisia säilytysratkaisuja tarvitsemme, ja mihin niitä voi sijoittaa, ja missä laajuudessa, ja mikä olisi käytännöllisintä. Siihen kuluu vielä jonkun aikaa. Sitä odotellessa voidaan nöyrin mielin yrittää siistiä perähuonetta sellaiseen kuntoon, ettei sen tarvitse luimistella ihan kamalan paljon ammattilaisten tekemän huoneen vieressä.

Follow my blog with Bloglovin

Kotihoitoaikakauden loppu

Niin se vaan nyt on, että kahden viikon päästä Kerttu on jo elänyt yhden päivän verran uutta todellisuutta, jonka nimi on päivähoito. Loppuvat hitaat aamut ja kotosalla lorvailu, alkaa kellon vilkuilu ja uusien aikuisten ja ikätoverien kanssa oleilu.

Haluaisin kovasti olla dramaattinen. Ei se vaan nyt kyllä irtoa. Näin se on: jossain vaiheessa sitä äitikin sitten menee takaisin töihin, yrityksistä huolimatta yhtä kauas kuin ennenkin, ja muutaman päivän kuluttua sitä ei sitten enää osaa kuvitellakaan, että takana on lähes kaksi vuotta ihan erilaista arkea. Ihanaa se on kaiken kaikkiaan ollut, mutta aikansa kutakin.

Enää ei edes tarvitse olla haikea lapsen puolesta. Se pysyy varmasti jaloillaan metsäretkillä ja kiipeilee sujuvasti paikkoihin, joihin kenenkään yksi- tai kaksivuotiaan ei olisi syytä kiipeillä, ja sanainen arkkukin on jo lähtenyt avautumaan sen verran, ettei ole tarvetta huolehtia siitä, etteikö sitä ymmärrettäisi. Ihan sopivan uteliaasti suhtautuu uusiin ihmisiin, ensin vähän etäämmältä ja sitten ystävällisesti lähestyen.

Mutta onhan se vaan aika jännää. Alkaa päiväkoti ja koulu ja työt yhteen syssyyn tässä huushollissa.

Follow my blog with Bloglovin

Another day in Poridise

It's been a rough week. With the builders finished and gone - for a while anyway - and energies released from maintaining everyday routines in disorderly conditions, I felt a huge inner pressure to get as much in as good order as fast as possible. When it was not just about "as soon as they're gone I'll figure out what stuff needs to be moved to which room and what can be brought in from the storage" but an actual realisation of how far we are from really achieving some sort of completion in settling in and down, I had a bit of a break down. Just a minor one, but still.

It didn't help either that we had some teenage force digging the basement to find out if it can actually be turned into any kind of living area, or even just a dry and warm place to stack in winter gear or other spare clothing. It is clay soil here mostly, and building underground in this area is risky because in places the clay bed is really thin, and if you hit water underneath then that's it. If the river Kokemäenjoki starts to flood or there's heavy rain, you'll end up with a natural swimming pool in your basement. So. There was no spray or even a puddle of water, but a soft spot in the ground anyway. We'll have someone look at it and see where we stand.

It's the carnival week in Pori, with all the Finnish politicians and lobbyists participating in debates and games in SuomiAreena, and Pori Jazz Festival with a multitude of concerts spread about the banks of Kokemäenjoki. Usually I enjoy the way the town becomes a funny little anthill, but now I haven't had the energy to get excited. Not many plans, and the few I had were about giving the daughters a chance to get their bit of the bustle.

Then yesterday, at about six in the evening, Husband - who had warned me through the week that he might be interested in going out to see the concerts some night - told me it was time to get ready. And I was game! I just needed a nudge.

I mean, how cool is it that just a five-minutes' bike-ride away from Home you get Jessie J and Paloma Faith and Emeli Sandé perform to you live in a beautiful falling night? And even though this is a recurring thing - "every year in July" is the festival motto - and you start to take it for granted in a way, you can still get the same tingling feeling when you see all the happy and light-headed people who have transformed your own home town into something out of a fairytale for grown ups. Oh. The love.

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: lomapäivä

Vintti on pönttöä vaille valmis. Sähköt vedettiin toissapäivänä. Putkimiehen vaimon varaaman etelänloman vuoksi viemäristö saatetaan kuntoon ensi viikolla, timpuri tulee apumieheksi, mutta sitä ennen olemme omillamme. Oman perheen kesken. Yläkerran ja sen ihanien tapettien tilanteesta lisää myöhemmin, ihmisen rajallisesta energiamäärästä nyt.

Timpurit olivat töissä seitsemän viikkoa, joista kuusi meidän Kodissa asuessamme. Kuuden viikon arkipäivät olemme siis eläneet rytmissä, jossa yhdeksältä alkaa ihailtavan taidokas ja reipas rakennustyö, jonka aikana Miehen vielä töissä ollessa minä yritin pitää lasten ja omaa elämääni uomissaan uudessa ympäristössä ja poikkeustilanteessa. Mies, joka pitää yksityisyydestään vielä minuakin enemmän, on saanut viettää jo kolme viidestä lomaviikostaan itselleen vieraiden timpureiden seurassa, luovuttaen omasta lapsuuden- ja nykyisestä kodistaan huomattavan osan muiden käsiin.

Kun aikuiset ovat lomalla, arkenakin on mahdollista lähteä liikkeelle. Se tuntuu erilaiselta, kun tietää, että omassa Kodissa on samaan aikaan porukkaa. Luottamusta löytyy kyllä: nämä äijät ovat työkseen vieraiden ihmisten kodeissa, eivätkä olisi, jos eivät olisi luottamuksen arvoisia. Silti. Se on meidän Koti.

Oikeastaan siitä on vasta kehittymässä sellainen. Se tuntuu Kodilta, mutta se on vasta ojentelemassa jäseniään täyteen kukoistukseensa. Muuttosiivous on edelleen tekemättä, koska remontti on ollut käynnissä koko ajan, eikä talo ole vielä ollut hetkeäkään tyhjä - eikä sitä tule koskaan olemaankaan.

Kesä- ja heinäkuun viikonloput ovat olleet kovasti täynnä ohjelmaa, kaikki oikein kivaa sellaista, mutta tähän remppakesään olisi voinut kyllä ahtaa vähän vähemmän tekemistä ja enemmän lepoa.

Saimme viime viikon lopussa luvan siirtää huonekalut vintin uuteen huoneeseen. Sen ansiosta naapurihuoneesta saatiin pois vaatehuoneosuutta, ja tyttöjen huoneen olisi voinut oikaista leikkikuntoon, ja kaikenlaista muutakin olisi voinut tehdä. Lauantaina oli kuitenkin ihanat häät, joista toivuttiin hyvällä omallatunnolla suuri osa sunnuntaista, jonka jälkeen maanantaiksi oli sovittu treffit Veeran kummitädin (kyllä!) kanssa Duudsonien aktiviteettipuistoon, jonka jälkeen eilen ja tänään on Kids Jazzeja, ja sitten aikuisten vastaavaa...

Eilen olisi vauvamuskarin jälkeen voinut tarttua luutiin ja imuriin ja siirrellä huonekaluja kerroksesta toiseen. En jaksanut. Nyt on loma.

Follow my blog with Bloglovin

Äidin ja lasten reissupakaasit

Viikonloppureissupakkaaminen ansaitsee oman tekstinsä, koska viimeisinkin onnistui omalla kohdallani täydellisesti. Oikein hyrisen tyytyväisyydestä, kun sitä ajattelen. Haluatko tietää, mitä tarvitaan, kun äiti ja 1- ja 6-vuotiaat tyttäret matkustavat mahdollisimman kevyesti?

Olen etäparisuhdeajasta asti noudattanut pakkauspolitiikkaa, joka sallii vain ehdottomasti tärkeät ja olennaiset asiat sen sijaan, että yrittäisi ottaa huomioon kaikki mahdolliset fiilikset ja niiden mukanaan tuomat tarpeet pukeutua esimerkiksi eri väreihin. Ei. Jos jotain ei ole mukana, sitä ei tarvita. Lisäksi mainittu pakkauspolitiikka kannustaa opettelemaan tavoille, jotka mahdollistavat ehdottoman tärkeiden ja olennaisten asioiden minimoinnin, toisin sanoen homssuisuuskestävyyttä glamourkissuuden sijaan. Sori. Kaikkea ei voi saada. Sen sijaan pienet pakaasit helpottavat nopeita liikkeitä ja suunnitelmien muutoksia, eivätkä vaadi kantajia tai paljon tilaa. Olen vapaa kulkemaan omia polkujani omaan tahtiini.

Paitsi että lapset kyllä vähän rajoittavat sinkoilua.

Neljän päivän mittaiselle Norjan-reissulle aioin aluksi ottaa mukaan sallitun käsimatkatavaran per nenä, pienen "läppäri-/käsilaukun", sekä kevyet matkarattaat.

Matkarattaat hyvillä turvavöillä ovat ehdottoman tärkeät, kun mukana on sen ikäinen lapsi, joka vielä käyttäytyy arvaamattomasti energiankäyttönsä suhteen, eli tempautuu liikkeeseen ja/tai väsyy liikuntakyvyttömäksi liikkeelläoloaikana. Niiden ottaminen lennolle on kuitenkin ongelmallista sikäli, ettei niiden saaminen matkustamoon ole varsinkaan nykypäivänä millään muotoa varmaa, vaikka lentoyhtiöiden tiedotteet olisivat kuinka rohkaisevia. Lisäksi, jos ja kun matkarattaat menevät ruumaan, ne käsitellään erikoismatkatavarana, joka on pakattava pussiin, jonka joko saa tai ei saa lentokentän tiskiltä, eli joko joudut tai et joudu ostamaan tai vuokraamaan kuljetuspussin joko etu- tai jälkikäteen. Aivan liikaa epävarmuus- eli hidastetekijöitä. Kun matkarattaat sisältävä pussi on saatu lentokoneen ruuman kautta kohdelentokentälle, ne täytyy hakea erikoismatkatavaroille osoitetulta matkatavarahihnalta, joka suurella todennäköisyydellä on ihan eri paikassa, kuin oman lentosi selvästi osoitettu matkatavarahihna tai aulan sisään- tai uloskäynti. Tämähän ei haittaa, jos ei ole kiire tai hinku ulos kentältä, tai mukana sitä lasta, joka pitäisi saada turvallisesti vyötettyä niihin matkarattaisiin, jottei se odottelun aikana mene hukkaan, tai vastaavaa.

Jätin siis matkarattaat kotiin ja varmistin etukäteen, että kohteessa saisi sellaiset tarvittaessa lainaksi.

Sallitun käsimatkatavaran koko vaihtelee lentoyhtiöittäin, ja mitä halvempi lento, sitä vähemmän tilaa koneessa, eli sitä pienempi maksimikoko. Kannattaa siis itse tarkastaa etukäteen. Joskus vuosia sitten kentillä oli vielä semmoisia laatikoita, joihin sai tunkea laukkunsa ja katsoa, mahtuuko se koneessa mihinkään. Hetkeen en ole niitä enää huomannut. Oli niitä tai ei, olisi ihan yhtä ikävää huomata pakanneensa liikaa kamaa mukaan, tapahtuu se terminaalin puolella puoli tuntia ennen koneeseen siirtymistä tai lentokoneen sisällä.

Alle kaksivuotias istuu lennon ajan huoltajan sylissä aivan turhan helposti avautuvalla eli lähinnä symbolisella turvavyöllä kiinnitettynä. Tajusin tämän onneksi etukäteen ja ymmärsin, että olisi typerää ottaa mukaan useampia kuin kaksi laukkua, sillä vaikka kuusivuotias kyllä kantaa omansa itse, minulla ei ole hindulaisen jumalolennon raajamäärää, jolla pidellä koneeseen saapuessa tai sieltä lähtiessä sekä pikkulasta että useita laukkuja. Niinpä siis jätin suosiolla "läppäri-/käsilaukun" kotiin. Hyvä idea olisi pakata mukaan lentoeväitä, kosteuspyyhkeitä ja muuta pientä tarvittavaa varten (kenties nousuja ja laskuja ajatellen vetoketjullinen) kangaskassi tai vastaava, jonka voisi ottaa isosta kassista jalkoihin. Ison kassin voisi sitten nostaa ylähyllylle, jolloin jalkatilaa jäisi enemmän. Eri asia on, miten saat nostomanööverin suoritettua puolitoistavuotias kainalossa, kun kaikki muutkin haluavat istumaan tai ulos samaan aikaan.

Mutta mitä siis niihin kahteen laukkuun pakattiin? Onneksi on kesä!

Kuusivuotiaalle: puhtaat alusvaatteet per päivä plus varalle yhdet, yhdet sukat, kaksi vaihtoyläosaa, kaksi vaihtoalaosaa, uikkarit, lämmin pitkähihainen ilmastointia ja iltoja varten, rajallinen määrä tekemistä (tehtäväkirja & kynät - semmoinen monivärikuulakärkikynä on ollut ihan superjuttu, koska kaikki värit ovat samassa kynässä eivätkä mene hukkaan eikä tarvi terottaa!), hammasharja, hiusharja, oma vesipullo, eväsvastaavan ominaisuudessa kaikille rusinoita ja hedelmäsosetta siinä mahdollisimman epäekologisesti pakatussa tuubimaisessa muodossa, josta sen voi imaista, eikä tarvi lusikkaa.

Äidille ja yksivuotiaalle: äidille vastaava määrä vaatetta kuin kuusivuotiaalle sekä omat hygienia- ja meikkituotteet, nestemäiset valmiiksi meikkipussin sisään uudelleensuljettavaan muovipussiin pakattuna; yksivuotiaalle viisi kertakäyttövaippaa per päivä (lopulta jäi vain kaksi ylimääräistä!), mukaan lukien pari uimavaippaa; vaihtopaita ja vaihtohousut per päivä, sen verran sävy sävyyn, että jos näkyvää likaa ei ole kuin jommassa kummassa, puhtaan vaatteen voi tuskatta pukea seuraavanakin päivänä, jolloin mahdollista kriisitilannetta varten säästyy puhdasta; kosteuspyyhkeitä (pienin löytämäni paketti tuli vaippafirman pistekaupasta, 500kpl:n säästöpakkaus ei olisi mahtunut mukaan), tutti, ruokalappukin olisi mahtunut mutten tajunnut ottaa mukaan, mitä kadun; purkkaa, laturi, lompakko, puhelin, passit. Matka-asiakirjoja ei olisi tarvinnut printata mukaan, mutta niistä tuli turvallinen olo. Oikeasti olisi riittänyt paperilappu, jossa on aikataulut, lentojen numerot ja varauskoodit. Kyllähän ne löytyisi sähköisinäkin, mutta että jos akku loppuu tai puhelin tilttaa tai jotain muuta epätodennäköistä.

Kuusivuotiaalla oli vanha koululaukku, äidillä byStroom-hoitolaukku. Tanskalaiset osaa nämä jutut. Aion käyttää laukkua vielä vuosia, sittenkin, kun vauva on kasvanut oikein isoksi.

Follow my blog with Bloglovin

Norja matka

Oli muuten sitten niin onnistunut pitkä viikonloppu kuin vain voi yhden aikuisen ja kahden (vielä naftisti) alle kouluikäisen kesken matka vain olla! Kiitos kuuluu erityisesti henkilökohtaiselle ohjelmamestarillemme Vibekelle, joka tuntee Norjan eteläkärjen sattuneesta syystä paremmin kuin hyvin.

Tässä nää on vasta niinku lähdössä.
Hki-Vantaan lapsikuljetin oli käytössä parkkipaikalta
turvatarkastukseen, toimi, muttei ollut järin mukava.

Yksityisen kotimajoituksen suhteen en pysty vinkkaamaan muuta kuin että nuoruusvuosina solmittuja ystävyyssuhteita on hyvä pitää yllä, mutta että varmasti airbnb:t ja muut tarjoavat ihan mainioita vaihtoehtoja. Meille osui upea merimaisema ja tunnelmalliset sisätilat sekä vallan mahtavaa seuraa sekä aikuisille että lapsille.

Takapihan terassi.

Helsinki-Oslo- ja Oslo-Kristiansand -lentojen väliin jääneet 80 minuuttia riittivät hyvin vaihtoon, ainakin pelkillä käsimatkatavaroilla. Oli kuitenkin ihanaa, että loput 25km päästiin jo autokyydillä! Emäntämme sai näppäränä tyttönä sosiaalisia mediaverkostojaan käyttämällä lainattua Kertulle istuimen viikonloppua varten, joten kaikin puolin olimme hyvässä turvassa, vaikka kotimatkan neljä tunnelia olivat pimeydessään suomalaiseen tasamaastoon tottuneelle puolitoistavuotiaalle alkuun aika järisyttävä kokemus.

Vaikka perillä oltiin Suomen aikaa yhdeksältä eli nukkumaanmenoaikaan, kaikki kävivät sen verran kierroksilla, ettei sänky kutsunut heti ketään, ja nälkäkin oli. Pienin kyllä sammahti heti, kun äiti sen aikanaan ehti laskea sänkyyn. Keskimmäisen kokoiset tytöt kävivät pulahtelemassa uima-altaassa kielimuuria murentelemassa, ja kun heidät oli saatu nukkumaan, aikuisimmat tytöt jäivät vielä sohvalle muistelemaan vanhoja ja päivittämään kuulumisia.

Lauantaiaamuna aamiaisen ja eväsleipien teon jälkeen huristeltiin parikymmentä minuuttia Kristiansandin eläinpuistoon. Sepäs vasta olikin paikka! Ei mikään peruspuisto, vaan kokonaisuudessaan ainakin parin päivän mittaisen tutustumisen arvoinen kohde, josta löytyy pohjoismaisten villi- ja kotieläinten lisäksi myös muun maailman elikoita, mm. kirahvi, jollaista minä en ollut ikinä ennen nähnyt itse henkilökohtaisesti omilla silmilläni elävänä. Eläinpuiston puitteet olivat upeat, mutta alueelta löytyy lisäksi hurjan paljon muitakin juttuja. Korkeasesongin aikaan sisäänpääsy kustansi aikuiselta (yli 14-vuotiaalta) 419 NOK / 46€ ja 3-13-vuotiaalta 359 NOK / 40€ ja minusta käynti oli kyllä enemmän kuin hintansa väärti. Liput voi ostaa nettikaupasta, mutta ihan mainiosti saimme ne myös portilta. Maksoin koko reissun ajan kaiken kortilla, ihan niin kuin kotonakin olisin tehnyt.

Me suomalaiset emme olleet ennen kuulleetkaan Kapteeni Sapelihampaasta, mutta nytpä tiedämme, kuka on oikeasti Merten Kuningas! Seilasimme kapteenin laivalla, Mustalla Rouvalla, taistoon puolustaaksemme Sapelihampaan ja hänen miehistönsä hallitsemia vesiä, hiivohoi vaan! Tykkien paukahdukset vähän pelästyttivät reipasta Veeraakin, mutta se kertonee todentuntuisesta tunnelmasta enemmän kuin jylinän kammottavuudesta.

Samaan aikaan Kerttu veteli hirsiä tukevissa vuokrarattaissa, jotka Vibeke ystävällisesti työnteli Mumbaihin, johon olimme matkalla. Siis sinne järven toiselle rannalle. Rattaista maksettiin pian sisääntuloportin jälkeen oikealla sijaitsevassa tallissa 250 NOK, mutta palautettaessa niistä sai 150 NOK käteen (seteleinä), eli hinta oli oikeasti 11€. Ei paha, koska ruumariskiä välttääkseni olin jättänyt omat huterammat matkarattaat suosiolla kotiin.

Vierailimme myös Kardemumman kaupungissa, ihan siinä kävelymatkan päässä Mumbain satamasta. Satuimme paikalle juuri, kun poliisimestari Paavali kertoi kaupungin elämästä, ja sattumalta Sohvi-neiti ja Topiaskin olivat maisemissa. Maren ja Veera saivat ihan fyysisen kontaktin iloisiin rosvoihin, joista kenties Jesper koputti Marenia olkapäälle sivukadulla hipsiessään. Raitiovaunulla sai ajella ja syödäkseen ostaa pullaa ja makkaraa (eli pölseä). Mutta toisin kuin kirjassa, rosvojen kotona ei kyllä ollut leijonaa, vaan kameleita.

Kardemummasta poistuttuamme tapasimme ainakin vielä susia ja ilveksen, paijasimme kanaa, tytöt ajoivat traktorilla, näimme orangin ja sen äidin hengailemassa ja pääsimme savannille. Laskimme, että vietimme alueella kuusi ja puoli tuntia. Aika kului nopeasti, mutta kyllä oli energiatkin kulutettu, eikä iltaan enää tarvittu mitään muuta ohjelmaa. Ja siitä huolimatta ilta venyi, ja noin seitsemänvuotiaat hihittelivät keskenään vielä niin myöhään, että heidät sittenkin piti sijoittaa eri huoneisiin nukkumaan.

Täällä se Kalastajan vaimokin asuu - ja niin pienet on aina piirit, että tietenkin Vibekekin sen tuntee!

Sunnuntaiaamuna kävimme kahvittelemassa Lillesandin keskustan pikkurannalla. Totesimme, että kansallisuuteen katsomatta vanhemman onni asuu niissä hetkissä, kun lapset ovat tyytyväisiä ja innoissaan, eikä sitten ole niin väliä, vaikka kahvit kaatuisivat rinnuksille... Paidan vaihdon jälkeen palasimme alkuperäiseen suunnitelmaan ja ajoimme katsomaan kaikenlaisia ihanuuksia Randesundin kynttilävalimoon: oli ihan pikkuisia kissanpentuja ja pitkäkorvaisia kaninpoikasia, vuohia ja hevosia, järjesttömän ihana puutarha ja kauppa, joka jatkui aina uuden kulman taakse ja oli pullollaan kaikkea superhienoa. Onneksi rajatunkokoiset matkakassit pitivät lompakonnyörit suljettuina, muuten olisi mukaan varmaan tarttunut kaikenlaista tosi tärkeää sisustustilpehööriä. Jos nyt sattuisit olemaan ohikulkumatkalla omalla autolla, ostostenteon lisäksi paikkaan voisi hyvin pysähtyä kahville ja vaipanvaihtoon, oli niin siistiä ja viihtyisää että.

Äitien tarkka energiavajauksen huomaava aisti varoitti, että olisi syytä lähteä kotiin päin vähän lepäilemään, ehkä kastautumaan ja syömään ennen lentokentälle suoriutumista. Kiukkua ja uupumusta oli ilmassa, mutta saimme tunnelman kääntymään onnelliseksi väsymykseksi lähtemällä ajelemaan kentälle tuntia ennen aiottua hetkeä. Tie kulki vuonon reunaa pitkin, ja viimeisestä risteyksestä käännyimmekin lentokentän läheiselle rannalle, jossa murtovesialueelle oli turvallista päästää Kerttukin pluttailemaan. Tai no, ikinä en ole nähnyt joutsenta niin läheltä kuin silloin, kun ohimennen vilkaisin olkapääni yli Vibeken vähän varoittaessa: ihmisten eväitä syömään tottuneet pari joutsenpariskuntaa kaartelivat vedessä ja hiekalla, ja yksi oli jo siinä siipiään levittelemässä parin metrin päässä Kertusta, ilmeisesti pienet reiden prinssinakkeihin silmissään sekoittaen...

Illan viimeinen lento Osloon lähti puoli kahdeksan aikaan. Halailtiin parkkipaikalla ja sovittiin, että ensi kesänä tutustutaan meikäläisiin maisemiin. Tyttäret olivat aidosti järkyttyneitä tajutessaan, että välimatka on sen verran pitkä, ettei tässä välissä noin vaan tavatakaan! Ainakin Veera kuitenkin oli hetken päästä taas matkustustäpinöissään: leikittiin, että oltiin Amazing Racen lasten versiossa, jossa yhtenä tehtävänä on kuljettaa mukana kääpiönkokoista pikkulasta. Onnistuimme tehtävässä. Lentokentältä hyppäsimme lentojunaan, joka vei meidät Oslon keskusasemalle, jonka oven vieressä oli Scandic Byporten, jonka henkilökunta oli supermukavaa ja kaiken lisäksi huoneessa oli kerrossänky. Ja aamiainen oli mainio, äitikin ehti syödä, koska Kertun sai köytettyä tuoliin sidottavaan lastenistuimeen.

Lentojuna vei meidät takaisin Oslon lentokentälle, josta sai lainaksi hyvät rattaat, joihin jonkun muun lapsi olisi saattanut vaikka nukahtaa, mutta meidänkin nuorimmaisemme pysyi kuitenkin nätisti ja mukavasti paikallaan jättäen äidin kädet vapaiksi pakollisia taxfree-ostoksia (mm. ruotsinlaivojen valikoimaan verrattuna hiukan kalliimpaa nuuskaa) silmällä pitäen.

Ja kyllä: tässä koko viikonlopun ja kolmen hengen matkatavarat killumassa lentokentän lainarattaissa.

Helsinki-Vantaa ei nyt kyllä minulta saa maailman parhaan kentän arvonimeä. Oslolaisten lainarattaiden jälkeen tuntui ihan typerryttävältä saapua ihmisvilinästä pullistelevaan aulaan, jonka jälkeen oli vilkas läpikulkualue, johon ei oikein uskaltanut laskea vikkeläjalkaista puolitoistavuotiasta. Pakko oli, kun kävin selvittämässä, mistä yhteysbussi Aviapoliksen juna-asemalle lähtee, ja että kannattaisiko odottaa kaukojunayhteyttä lentokentällä vai Tikkurilassa. Arvoin voittajaksi Tikkurilan, jossa italialaisravintola ja sen mukava tarjoilija pelastivat parin tunnin odotusajan muuttumasta tuskaksi, mutta missään tapauksessa kumpikaan vaihtoehto ei ollut erityisen lapsi- tai vanhempiystävällinen. Laitoin kyllä jo palautetta sekä Finavialle että VR:lle. Kumpikaan ei vielä ole vastannut, mutta kenties lentoaseman oman junapysäkin avautuessa lokakuussa matkaa jatkavat lapsiperheet ja sitä kautta muutkin matkustajat on huomioitu paremmin.

Mutta hei. Suosittelen eteläistä Norjaa! On kaunista ja muutenkin koselig!

Follow my blog with Bloglovin

Nearly there!

I lied the last time I talked about the size of our new Home during the renovation: it's not four slash six people in 90 square metres but in 70 square metres. The first number seemed small when we still had the 150 existing ones... The reality has hit home a couple of times during the first month here - not hard, because we sort of saw it coming anyway, but let's say that out of the six different spaces we have here only two serve just one purpose each. That's the hall and the kitchen. The living room is also a storage room for clothing, linen and computer stuff, the future dining room multi-functions as a walk-in closet, a home office and an extra bed room, and the little girls' room is also the master bed room. And the bathroom tries to hold in our reminiscence of our old public bathroom, our private boudoir, the laundry room, the actual bathroom with the shower and the baby tub as well as the sauna.

This is the hall. Kitchen on the left, bathroom on the right.

The kitchen seen from the hall. The door leads to what will one day be the dining room.

The living room seen from the hall. There's another window on the left, not seen here.

The dining room seen from the kitchen. We'll make an opening to the living room on the wall on the left.

The one room upstairs that's in ok condition at the mo.

The bathroom of which half will turn into a staircase.

I have to tell you more about this renovation situation of ours. It's a three-phase scheme really: first we do ("we do" is actually "we have people do", but when it's on an abstract level like this, me depicting these wonderful ideas of ours to you, I feel I'm not bending the facts too much) the attic, then the basement, and then rip out the bathroom to make room for stairs to the basement.

We found this brilliant builder and two of his kin who have had their hands on old houses before. Applying for the building permit was somewhat frustrating, because the process took some time and cost some money, and in the end none of the lines and numbers on the blueprints count, because an old house is an old house and before you start working on it there's no way of knowing if any of the well thought-out designs will actually work out or even be feasible in practice. Some, or, honestly, all of the frustration dissolved once the builders got to work. They have the whole thing covered. They'll come to us and ask for our opinion on things, explain what's possible and what's expensive and what's just plain dumb and slow, but even if for some reason we insisted on something stupid, they just might do all in their power to make it work - unless of course it would turn out to be dangerous or something.

So the trio started to work the attic at the end of May, while Granny still lived in the house. She has bad asthma and didn't feel comfortable with strange men walking back and forth through the kitchen while they carried stuff upstairs and emptied the attic that had held treasures from 1925 onwards. I still feel sorry for her even though she's been fine and dandy for weeks now.

We moved in on Friday 29 May. We also moved Granny out simultaneously. The first days were horrible: even though we had taken a lot of our things to the garage we had rented, there was still stuff all over, and some of Granny's too, so we had to sort and find a place for everything so that we could have enough clear space to sleep and sit in. And once the weekend was over, Husband went back to work as usual, 7 to 4, and the builders came to work as usual, 9 to 5. Kerttu actually seems to think it's not only that we moved house, we also got three new family members!

Anyway, during the first week there was a lot of noise and dust when they built and reinforced the structures, but it got better soon as the insulation and the floorboards were laid. After that most discomfort has come from paying the numerous building-related bills, remembering to get as ready as possible with the morning routines before the guys walk in, and sharing the single bathroom with three extra people. Kerttu takes her nap outside in her pram (that's how we do it here in Finland, the land of clean air and few people - yes, I just leave her in the garden and then go inside to listen to loud music or have a cup of coffee and a read a magazine) and even though the builders use their power tools and circular saws and what have you got right there five metres away from her she's just not bothered and will sleep, uh, like a baby until she's not tired anymore. Considering that we have not lived in our new Home without the builders for more than the June weekends, it's actually no surprise! They came with the package, and this is what our life is like now. It's also about getting dressed in the dining room, storing stuff in the living room, and having six family members scattered around at nights so that four of us sleep within a space of 5sqm, one in the dining room and one has a sleep-over at Granny's.

Except that now there's no attic anymore, but a beautiful new room that only lacks the finishing touches from the electrician, the plumber and the wallpaper girl. The builder sr. said he'll come in to install the molding after everyone else is gone, and then that's it! Wow. Very strange.

Anyone want to fill in the void and come in daily at nine o'clock, hammer and cut stuff, have coffee with me in the afternoon and leave around five?

Oh. They'll be back sometime soon to start working out what the basement needs in order to become sauna, bathroom, man cave and storage space. No worries.

Follow my blog with Bloglovin