Lähtökohta tässä meidän hommassa oli, että mitään ei uudisteta uudistamisen vuoksi, eikä rahaa pistetä palamaan muuten kuin toimivuuden ja järkevän mukavuuden (sisältää myös vaikeasti määriteltävät "meidän näköinen" ja "kotoisa" -osa-alueet) nimissä. Reilusti toista vuosikymmentä kestänyt suhteemme antaa jo luvan olettaa toisen ajatuksen liikkeistä jotakin, joten ihan hirveästi ei olla riidelty tämän remonttikuvion ympärillä. Kaksi riidan aihetta kuitenkin on löytynyt.
Näistä ensimmäinen, yleisempi, käsitteli omaa tarvettani toistuvasti huomauttaa Miehelle, ikään kuin varmuuden vuoksi, jos ei hän olisi tullut sitä ajatelleeksi, että tämä on hänen lapsuudenkotinsa, jonka minä näen ihan eri kantilta. Nopea käännös naisen tunnepuheesta yleiskieleksi: tunnen olevani lähtökohtaisesti alakynnessä kaikkien tulevien ratkaisujen suhteen, koska nyt vasta ensi kertaa hoksaan katsoa taloa muuna kuin lasteni Mummulana, eli Kotina, ja toisaalta pystyn siksi näkemään talossa sellaisia mahdollisuuksia, joille Miehen silmät ehkä olisivat sokeat, enkä halua tulla heti tyrmätyksi ideoineni, koska en halua asua missään kompromissiratkaisussa vaan omalta tuntuvassa Kodissa.
Toinen riidan aihe koski perähuonetta. Minä, joka en ole talossa ennen asunut, en ymmärtänyt vinoa seinää tai sitä, miksei huonetta aikanaan ollut levitetty tai nyt levitettäisi kadulle päin, kun se oli kuitenkin joskus ollut suunnitelmissa. Lisäksi, toiminnallisuuden nimissä, huone, johon pääsee vain toisen huoneen läpi, on minusta hankala, varsinkin, jos se otettaisiin aiotusti bonuslapsikäyttöön, jolloin ovi olisi helposti kiinni 26 päivää kuukaudesta, jotteivät pikkusiskot menisi valtaamaan tilaa itselleen, mistä seuraisi kaman kasaantuminen kyseessä olevan huoneen oven eteen. Very bad feng shui, ja muutenkin pöhköä, minusta. Mies ei halunnut kuulla puhuttavankaan huoneen muuttamisesta mihinkään suuntaan. Jo aiheen riippuminen ilmassa ajatuksen tasolla sai hermot ja äänen sävyt kiristymään. Lopulta yritin vetäytyä kaikesta huonetta koskevasta keskustelusta ja hyväksyä pöhköyden osana maailman luonnetta, mutta sepä ei käynytkään helposti, koska myös rakennussuunnittelija ja timpuri esittivät paljon kysymyksiä perähuonetta koskien.
Huone on sellainen kuin on siksi, että yläkertaan vievät portaat kulkivat ennen talon päädystä, ja perähuone oli silloin eteiskäytössä, sen yläkerran toisessa huonessa sijainneen asunnon eteisenä siis. Seinä on vino, koska päädyn ikkuna oli haluttu sijoittaa symmetrisen kauniisti keskelle päätyseinää, vaikka asuinhuoneen seinä kulkikin talon keskellä. Talon myöhemmissä vaiheissa, remonttien yhteyksissä, asukkaat ovat noudattaneet samoja toimivuuden ja itselleen järkevän mukavuuden periaatteita kuin mekin, jolloin turhia muutoksia on vältetty.
Timpuri ehdotti sittemmin koko perähuoneen purkamista, koska eteishuone oli aikanaan rakennettu vähän eri standardeja noudattaen kuin asuinhuone. Huomattiin, että jos perähuone purettaisiin, säästäisimme tuhansia euroja, koska voisimme jättää laskuista söpön mutta kalliin ja ison tuuletusikkunan, sekä sen vaatimat peltikatonmuutostyöt ja tukirakenteet, sillä päätyikkuna sijaitsisi silloin uuden tilan yhteydessä. Tunneasioista ja historiasta puhuttuamme timpuri totesi, että ei perähuoneen paikalleen jättäminen mahdotonta olisi, joten tämänhetkisen ajatuksen mukaan siitä vain puretaan sitä vinoa seinää sen verran, että hätäuloskäyminen onnistuu, valoa saadaan vinttiin, ja bonuslapsi saa sitä tarvitessaan nauttia yksityisyyden tunteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti