keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Pahaäitipäivä

Tuulessa keinuvat tyhjät oksat
kuin poissaolevuuttaan tuskailevan
äidin sydän.
Joskus on niitä päiviä, kun on tosi ylpeä itsestään ja tekemisistään, ja sitten niitä, kun ei.

Nukuttiin pitkään, herättiin vasta seitsemän jälkeen, ja ehdin itse pestä ja pukea ennen kuin tytöt lähtivät vaeltamaan sängyistään. Täydellinen ja rauhallinen alku päivälle.

Eilen jo köhivät molemmat siihen malliin, etten ihan ollut varma, olisiko vanhemmasta eskariin lähtijäksi, mutta koska se ei itse valitellut oloaan, en ottanut asiaa puheeksi. Meni eskariin, oli onnellinen, jaksoi hyvin. Tänä aamuna se kuitenkin taas yski kovasti, ja varovasti ehdotti, ettei kenties jaksa lähteä mihinkään. Täysin vastoin tapojani en lainkaan haastetellut enempää ja selittänyt, ettei kovin kevyin mielin aleta jättämään mitään ns. sovittuja menoja väliin, vaan olin ihan samaa mieltä siitä, että saattaisi olla aiheellista pitää lepopäivä.

Yhdeksän jälkeen vanhempi oli kysynyt jo kahteen kertaan, milloin nuorempi menisi päikkäreille. Minä olin jo selittänyt, ettei se mene vielä, että ehkä kymmeneltä, ehkä myöhemmin, ja että itsekin odotan sitä, koska mulla on tänään aikamoinen lista hommia hoidettavana. Toisella kerralla lisäsin vielä, että kyllä sen sitten huomaa, kun se alkaa olla valmis nukkumaan, että ei sitä kelloon katsomalla sinne viedä. (Kuulijalla ikää kuusi vuotta.) (Myös aikuinen voi puhua lapselleen nenäkkäästi.) (Aikuinen häpeää usein tapaansa puhua lapselleen.)

Nuorempi alkaa väsähtää kymmenen jälkeen, muttei ole yhtä väsynyt kuin toivon sen olevan, vaan sen sijaan, että olisin vain laittanut sen vaunuihin myrskytuulen tuuditettavaksi parissa minuutissa uneen, joudun lähtemään samaa tuulta uhmaamaan kadulle asti, koska lapsi edelleen kirkkain silmin tirrittelee siihen malliin, ettei kyllä ihan heti tyytyväisenä yksin jäisi vaunuihin makoilemaan. 20 minuuttia myöhemmin silmät olivat edelleen puoliksi auki, mutta uni oli jo niin lähellä, että pakenin itse sisälle.

Hommia. Pari kolme puhelua, esityslistaa, sommittelua vaativaa sähköpostia, juna- ja lentolippujen sekä hotellihuoneen varausta, semmoista. Juuri sopivasti tekemistä pariksi rauhalliseksi tunniksi, päiväunien ajaksi.

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, josko voitaisiin pelata Afrikan tähteä nyt, kun sisko on nukkumassa. Ei. Mulla on nää jutut tässä. Kauanko sulla menee niissä? En tiedä. Niin kauan kun niissä menee. Ja aina sitä vähemmän, mitä harvemmin keskeytät mut. Kato kun mä en osaa oikein keskittyä, jos mun pitää puhua samaan aikaan. (Kuulijalla edelleen ikää kuusi vuotta.)

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako pelata tabletilla. Saat! Pelaa!

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako katsoa elokuvaa. No mut hei koko päivää ei silti tarvi ruutua tuijottaa, et jos nyt vaan pelaat hetken ja teet sitten jotain ihan muuta. (Aikuinen itse räpeltää tietokoneella ottamatta lapseensa edes katsekontaktia.)

Lapsi kyselee paljon muutakin, ja lopulta alkaa selostaa kai itse itselleen pelin tapahtumia, että saisi edes jotain juttuseuraa. Hymähtelen hajamielisesti tai ärsyyntyneesti, vähän hetkestä riippuen.

Lapsi huomaa ikkunan ohi kulkiessaan, että siskolla on silmät auki, ja tarjoutuu hakemaan sen sisään. Opportunistinen liskoaivoni ymmärtää tämän tarkoittavan hetkeä ilman jälkikasvua, ja myöntyy, huomatakseen kahden minuutin päästä, että olisi kannattanut odotuttaa vielä viisi minuuttia, jotta hotellivaraus olisi oikeasti ollut valmis. Puolitoistavuotiasta kun ei pysty tylyttämään omiin oloihinsa, se jaksaa vielä vaatia huomiota, vaikka mulla olisikin otsa rypyssä ja kone sylissä ja puhelinkin vielä soisi samaan aikaan ja lompakko ja siitä esiin kaivettu luottokortti olisivat hajasijoittuneina pitkin sohvaa.

Voi ihana Veerani, rakkaani, ensimmäiseni, maailmani mullistaja. Annatkohan mulle oikeasti anteeksi joskus?


Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti