Muutto: ruokakaappi

Mutsi kaivo kaapista jotain syötävää. Ehkä.

Kun sattuneesta syystä kovilla kierroksilla liikkeelle lähtenyt muuttohässäköinti hidastui ryömintävauhtiin, keskeytin harvemmin tarvittavien tavaroiden pakkaamisen Leenan ja Jussin lainaamiin laatikoihin, mutta koska totuus - eli se, että Koti löytäisi uudet asukkaansa ennemmin kuin myöhemmin - ei unohtunut, muuttoa täytyi edistää jollakin tavalla.

Kuiva-ainekaappi, jääkaapin hillo- ja maustetahnahylly sekä pakastin. Niiden sisältöä en haluaisi kuljettaa uuteen kotiin, en pienimmässäkään määrin. Enkä muutenkaan osta tähän osoitteeseen enää mitään, minkä joutuisin pakkaamaan muutaman viikon päästä. Kaupungilla ja perhemarketin alennusmyyntipäivinäkin mieleni valtaa vapauden tunne: olen immuuni alennetuille hinnoille, joilla houkutellaan ihmisiä ostamaan tavaroita, joita he eivät normaalihintaan ostaisi! Ostan vain tarpeeseen! Olen tiedostava ja tietoinen!

Mutta myös lähes pakkomielteinen. Torstai-ilta on meillä ollut ainakin Lostista asti pizza- tai lämmin voileipä -ilta. Välillä vuorotellen, välillä kausittain. Minä olen pizzapohjavastaava, Mies taikoo leipiin vakaalla kädellä supermakuyhdistelmät. Jostain syystä pizzat eivät olleet alkuvuodesta oikein sykähdyttäneet, mutta niitä oli tehty, ja Myllyn Parhaan pizzajauhopussin pohja pilkotti. Ostin uuden pussin. Seuraavana torstaina totesimme, että siirrymme nyt suosiolla leipiin. Leivät olivat ihania (halpisruispalat ja mangochutney, sen verran sanon), mutta aaargh! Nyt mulla oli turhaan ostettu pizzajauhopussi kaapissa! Mitä jos emme tekisi pizzaa enää ollenkaan ennen muuttoa?! Täytyisikö kantamiskiintiötä todella täyttää tällä kokonaisen kilon painavalla jauhopussilla?!!

Tehtiin joku päivä jotain flatbreadjuttua, huh, sain jauhoja käytettyä niihin. Ja viime viikolla tehtiin taas pizzaa. Jauhoja on jäljellä ehkä pari desiä, saan ne varmaan leipaistua teeleipään tai johonkin. Huhhuh. Huh.

Vastaavat läheltä piti -tilanteet on tähän mennessä vältetty suunnittelemalla tarjoilua kaapista valikoitujen harvinaisuuksien ympärille. Esimerkiksi raakakaakaopussi on tähän mennessä inspiroinut sydänsurujen kakun testaamista ja mantelijauhopussin ohella raakakakkuilua, ja maitotiivistepurkkihan siis päätyi blondimasaliisan päälliseksi. Lisäksi on toki tehty pakastemarjoista smoothieita ja syöty tavallista useammin jäätelöä.

Nyt jääkaappi ennustaa toukokuulle ainakin kahta butter chicken -elämystä. Tai ehkä pistetään kana siihen kookosmaitoon, jota on tölkillinen kulmakaapissa. Jännästi kävi niin, että kiinteistökaupoilta ruokakauppaan jatkettuani ostin artisokansydämiä ja marinoituja valkosipuleita. Näköjään on jotain tapasmeininkiä myöskin tuloillaan.

 Follow my blog with Bloglovin

Asunnon osto ja myynti

Kolme kuukautta se kesti, meidän Kodin välittyminen seuraaville asukkaille. Melkein päivälleen sen verran on nyt kulunut aikaa siitä, kun ensimmäisen kerran soitin kiinteistönvälittäjälle, ja sanoin suunnilleen näin: "Meillä olisi talo myytävänä. Varmaan." Sen jälkeen näytettiin Kotia välittäjälle, allekirjoitettiin välityssopimus ja sovittiin ensimmäinen esittelypäivä.

Ensin luultiin, että päästiin helpolla, että yksi esittely olisi riittänyt, mutta lopulta pidettiin toinen ja kolmaskin, sekä sitten vielä yksi ihan yksityinen. Uudet asukkaat tutustuivat tulevaan kotiinsa harkiten ja rauhassa - minkä täytyykin olla ainoa oikea tapa, sillä aika hurjaa olisi tehdä tämän kokoluokan päätös yhdellä katsomisella. Mekin, silloin yhdeksän vuotta sitten, vaikka emme olekaan ihan rationaalisimpia hankkijoita, kävimme kyllä vielä uudestaan katsomassa, näyttivätkö nurkat oikeasti niin ihanilta kuin ensisilmäykseltä halusimme havaita. Jos siinä välissä joku olisi ehtinyt varata tämän itselleen, Koti ei sitten olisi ollut tarkoitettu meille. Mutta se oli.

Kodin ostaminen vaati hurjasti papereiden pyörittämistä pankkien välillä, varsinkin kun oma tilini oli vielä Tuusulan pohjoisrajalla, asiointipankkini Porissa ja työpaikkani, jossa pankkien aukioloaikaan oleilin, Raumalla. Puhelin pirisi ja tapaamisia sovittiin melkein minuuttiaikataululla, ja muistan olleeni kovin vaikuttunut siitä, miten hienosti kaikki sujui. Itse kaupantekotilanne taisi jännittää sen verran, etten siitä kauheasti muista. Siirtyminen huolettoman vuokra-asujan identiteetistä asuntovelalliseksi oli kuin mustaan tunneliin olisi astunut: vaikka miten olisi tolkuttanut itselleen, että aika moni muukin on saman askeleen ottanut, ja prosessi on hyvin koeteltu ja säädelty ja pankki on tiukassa paikassa tukena ja asioista voi neuvotella, niin silti oli sellainen tunne, että on nyt mennyt tekemään jotain peruuttamatonta ja kerrassaan järjetöntä.

Se tunne hälveni aikanaan, suunnilleen samoihin aikoihin, kun lakkasin kovalla tuulella jännittämästä sitä, irtoaako siihen mennessä viisi vuosikymmentä paikallaan pysynyt peltikatto nyt juuri tänä yönä.

Kodin myyminen oli lopulta paljon proosallisempaa, ainakin sen jälkeen, kun suurimmat tunteilut oli tunteiltu. Marssimme pankkiin, minä varmistin virkailijalle, mihin kauppasumma sijoitetaan, allekirjoitin, sitten istuimme kaikki, myyjä-, välittäjä- ja ostajaosapuolet, tutkimme kauppakirjan, tapasimme toisen pankin edustajan, näimme suurelle summalle kirjoitetun shekin ja kaupanvahvistajan saavuttua allekirjoitimme. Lopuksi vielä maksoin pois välittäjän palkkion ja asuntolainani. Ei kaupantekijäiskahveja. Tarjoamme ne ostajille myöhemmin ihan omaan piikkiimme.

Nyt sitten tästä iltapäivästä lähtien Koti ei enää ole meidän. Lainaamme sitä vielä ensi kuun loppuun, pidämme hyvänä, kuin omanamme, muttei kuitenkaan. Kyllä tässä vielä jonkun kyyneleen saa tirautettua.

Silti. Tämä biisi soi päässä, kun lähdin pankista:

Follow my blog with Bloglovin

Blondimasaliisa ja maitotiiviste

Kauheaa säätöä ollut tällä viikolla, on suhattu suuntaan ja toiseen ja kuskailtu asioita ja ihmisiä, niin, että tällaisessa keski-ikäisten aikuisten ja lastensa muodostamassa huushollissa perin harvinainen tilanne, jossa valo muodostaa suurimman osan jääkaapin sisällöstä, pääsi syntymään keskiviikkoisen aamupalan nautittuamme. Silti halusin tarjota iltapäivällä visiitille tuleville Tiinalle, Leenalle ja lapsille jotain muutakin kuin teetä ja mehua. Ruokakaapista löytyi maitotiivistepurkki, ja hetken jo ajattelin pystyväni sittenkin loihtimaan makeaa kahvileipää, kunnes paljastui, että Kerttu oli nauttinut viimeiset hylamaidot silmäni välttäessä. Teeleipävärkit löytyivät, ei huono sekään, muttei kovin riittoisa.

Mutta se maitotiiviste! Joskus taannoin testasin jo, kun hypetettiin, että tästä saa näppärästi kinuskia mitään tekemättä, mutta unohdin jo, oliko se oikeasti mistään kotoisin. Joitain kuukausia sitten ostin muistin virkistykseksi taas purkillisen. Olen tiivisteestä tätä mieltä: jos olisi talvi, ja puuhellassa valkea joka tapauksessa, niin toki voisin pitää maitotiivistepurkkia kiehuvassa vedessä kolme tuntia, mutta sähköliedellä sama juttu tuntuu aika pöhköltä toiminnalta. Mielummin keittäisin kinuskin sillai ku kuuluu, maistuukin sit siltä ku kuuluu, eikä ihanhyvältä.

Reseptistä tulee koko pellillinen, suurimman osan siirsin tällai näpsäkästi nätimpään vuokan ja heittelin vielä nonparellit myöhemmin päälle, ja pienempi osa näyttääkin jo tähän mennessä hävinneen jääkaapista melkein kokonaan. Bonuslapset, tulkaas huomenna koulun jälkeen maistamaan, mars!

No niin. Eilen muskarin aikana käytiin sitten vihdoinkin ruokavaraston täydennysostoksilla ja sitä hylamaitoakin ostettiin, jotta kodin pienoisilmasto säilyisi raikkaampana, ja tänään Kertun kanssa leivottiin blondimasaliisaa. Kerttu sai munankuoret rapisteltaviksi ja omaan kulhoonsa vähän sokeria ja jauhoa lusikalla sekoitettavaksi, ja mielenkiinto säilyi niin kauan, että sain taikinan valmiiksi ja kaadettua pellille ja pellin uuniin. Resepti löytyy Tarun Taikakakut -blogista Kinuskipalojen nimellä. Blondi päällinen tuli nyt siis siitä typerästi sähkölaskua ja hiilijalanjälkeä kasvattaneesta maitotiivistepurkista.

Masaliisa, yksi tuon rakkaan mokkapalanakin tunnetun lapsen Satakunnan ulkopuolella kummastusta herättävistä nimistä. Oma arvaukseni nimen etymologiasta on se, että hienot porilaiset ovat syöneet masariineja, ja kun omassa keittiössä on tehty leivonnaista, jonka päällä on kuorrutus, sama se, minkä värinen, se on sitten ollut nimeltään, no, mitä se nyt oli, masaliisaa tai jottai.

Ulkosatakuntalainen filologilähipiiri on myös ehdottanut masaliisaa käännökseksi housunkaulusta kuorruttavaa ylimääräistä rasvamakkaraa tarkoittavalle englannin arkikieliselle ilmaisulle muffin top.

 Follow my blog with Bloglovin

Keittiö asennettu!

Jännittävä keittiönasennusviikko on ohi. Tiistaina tulivat kaapit, keskiviikkona kalusteasentaja ja tänään putkari ja sähkäri.

Saman tien sitten tänä iltana korkattiin uusi uuni ja lopuksi astainpesukonekin. Tämä on siis se nurkka, jossa siirreltiin viemäriputken paikkaa. Lattiassa on nyt muovimatoton kohta siinä, mistä edellinen läpivienti meni, mutta joka on ovelasti peitetty ihan tavallisella matolla. Katsellaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan siihen. Aikatauluteknisistä syistä myös kaappien takana olevat seinät ovat edelleen paljaina - niihin ei lyöty valmiiksi maalaustapetoitua kipsilevyä, vaan tapetoimatonta. Jahka seuraavaksi työstämme tätä keittiötä, leikkaamme tapetista valmiiksi mitatut ja muotoillut palat, jotka liisteröidään seinään tikkailta sieltä 2950mm:n korkeudesta alaspäin, ja maalataan kuivuttuaan. Vehkeet näitä siirtoja varten on jo hankittu. Haaveilen myös vinkeistä ja värikkäistä kaakeleista jatkoksi liesituulettimen alle. Katsotaan.

Vanhan talon remontointi vaatii kompromissientekokykyä. Siinäkin mielessä, että tämä kohta, joka on käytännössä ainoa järkevä paikka vesipisteelle ja liedelle, on vain puolitoista metriä leveä. Siihen mahtui siis 45-senttinen roskiskaappi, 60-senttinen uuni ja 45-senttinen astianpesukone. Astianpesukone on pieni. Laskutilaa on vähän. Nyt on asennoiduttava niin, että astiat todellakin menevät suoraan koneeseen tiskipöydän sijaan, ja konetta pyöritetään päivittäin, ja jopa useita kertoja, kun nykyään isoa konetta täytetään pari-kolme päivää. Kuivauskaappiakaan ei ole, koska tällä hetkellä säilytämme omassamme juomalaseja ja mukeja, ja käsin pestyt kattilat ja muut astiat yleensä asetetaan pöydälle liinan päälle ja kuivataan käsin. Kahteen kaappiin tiskipöydän päälle laitetaan juuri ne jokapäiväisessä käytössä olevat lasit ja mukit, ja sitten mausteet ja öljyt ja etikat ja muut, jotka nykyisessä keittiössä seisovat pöydällä hellan vieressä rumassa asetelmassa.

Näissä kuvissa näkyy 60-senttinen uuni kalapullat ja ranskalaiset sisässään, niiden takana väliaikaisen sivupöydän virkaa toimittava puuliesi, joka todellakin tulee olemaan käytössä, puuliettä vastapäätä saareke, jossa on 70 senttiä syvät ja 120 senttiä leveät laatikot (ylhäällä yksi matala ja sen alla kaksi syvää), jotka tulevat syömään työ- ja ruokailuvälineet, lautaset ja ruoanlaittoastiat. Saarekkeen pöytätason toisen reunan alle mahtuu pari korkeaa tuolia, joilla selkä ikkunaan päin istuen syödään aamu- ja välipalat. Taso on paitsi sopivalla korkeudella keittiö- tai vaikka tietokonetyöskentelyä ajatellen, myös loistava pystökaffehenkiseen nojailuun tai buffettitarjoiluun.

Eteisen oven ja keittiön ikkunan väliin jäävät jää- ja kuiva-ainekaapit. Jääkaappi ostetaan sitten myöhemmin, tuo on Mummun. Kuiva-ainekaapin saranat puuttuivat toimituksesta, ovet kiinnitetään kai alkuviikosta. Kaapissa on neljä ulosvedettävää laatikkoa ja kaksi kiinteää hyllyä, ja niihin tulee mahtumaan kaikki tarvittava. Jääkaapin päällä on vielä se pakollinen hassu kaappi, johon ensin ängetään kaikenlaista pois näkyvistä, sitten unohdetaan, että niin tehtiin, ja lopulta kaappiin kurkistaessa huomataan, että omistetaan kumman paljon ihan turhaa tavaraa. Tai sitten tsempataan ennen muuttoa niin paljon, ettei turhaa tavaraa siirry uuteen osoitteeseen.

Toinen keittiöremontti eteni tänään siihen pisteeseen, että lattia on valmis. Parisuhdelaatuaikaa tämäkin. Viikonlopun aikana huoneeseen kootaan Mummun uusi keittiö kierrätyshengessä soveltuvin osin vanhan keittiön kaapeista ja tarvittavista täydennysosista. Pikku hiljaa Mummu voi myös alkaa juoksuttaa muuttolaatikoita kantavia lapsenlapsiaan piharivin suuntaan. Minä ennustan tuparihenkisiä vappubileitä Uudessa Mummulassa, Mies pitää ajatusta ylioptimistisenä.

Follow my blog with Bloglovin

Hyvänmielen asialinjainen lukuvinkki

Ahdistaako sinuakin joskus joidenkin kanssaihmisten tarve jakaa ylenpalttisesti yksinkertaista, yksiulotteista ja itsekkäästi värittynyttä kuvaansa maailmasta? Koetko kaipuuta aikaan, jolloin nuoriso huuteli - ehkä naiivisti ja ryhmäpaineen alaisena, mutta kuitenkin - poliittisen kuuloisia iskulauseita, kuten vaikka systeemi kusee, ja käytiin sotaa apatiaa vastaan, ja ylipäätään käytiin yhteiskunnallista keskustelua, joka koski arvoja, ihanteita ja solidaarisuutta? Kekkonen taisi silloin olla presidenttinä, enkä kyllä siitä muista mitään...

Sen muistan, että peruskoulun ekaluokalle mennessäni vuonna 1987 moni asia oli toisin kuin silloin, kun menin peruskoulun seiskaluokalle vuonna 1993, ja sattumalta koulumaailmassa jatkaneena voin todeta, että todella moni asia on tänä päivänä aivan eri mallilla.

Luen iltaisin (kun maltan mennä ajoissa yläkertaan enkä naputtele täällä sohvannurkassa) makuuhuoneen seinän takana olevasta työhuoneen kirjahyllystä kirjoja, jotka ovat ammatillisesti sivistäviä liittyen päätoimiseen opettamiseen ja/tai sivutoimiseen kääntämiseen. Osa on luettu jo aikaisemmin, osaa ei. Nyt löytyi aarre.

Hilkka Pietilän Mikä meitä yhdistää. Ihmisyys ja perusarvot (PS-kustannus 2003) on ihana kokoelma viisaan naisen ajatuksista koulua, ja nimenomaan peruskoulua koskien. Minusta on jotenkin sydäntäpakahduttavan hienoa, että kunniatohtoriksi promovoitu, vuosikymmeniä kestäneen kansainvälisen uran tehnyt henkilö kirjoittaa:

Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmia ja tavoitteita tarkastetaan vähän väliä. Sitä puolustetaan sillä, että koulun tulee seurata mukana siinä muutoksessa, joka nyt näyttää tapahtuvan nopeassa tahdissa kaikilla aloilla. Mutta muuttuvatko ihmisen kasvun ja kehityksen ehdot ja rytmi talouden trendien ja muodin oikkujen mukaan? Eikö ihmisen kasvun tukemiseen ja ohjaamiseen tarvita samanlaisia eväitä kuin ennenkin? (s.8)

Ja:

Terveessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteisesti omaksuttuja eettisiä perusnormeja ja elämäohjeita. Niitä tarvitaan ohjaamaan meidän keskinäisiä suhteitamme niin julkisessa kuin yksityisessäkin elämässä. --- Ilman sellaista selkärankaa alkaa yhteiskunta, ihmiset ja koko kulttuuri sairastaa ja voida huonosti. Siinä tilanteessa me olemme nyt. (s.109)

Ja siitä huolimatta jaksaa kirjoittaa kauniisti ja toiveikkaasti siitä, miten ihmiset voisivat elää onnellisina, ja miten meidän aikuisten pitäisi osata ohjata nuorempia elämään onnellisina, eikä vain osaamaan asioita. Ja muistuttaa siitä, että peruskoulua aloiteltaessa se olikin tarkoitus, mutta sitten alettiin varustaa lapsia ja nuoria tulevaisuuden vaatimuksiin, ikään kuin tulevaisuus tulisi kuin muumeille joulu. Lapset ja nuoret ovat se tulevaisuus. Yksinkertainen on kaunista.

Meitä yhdistää se, että meistä jokaiselle tärkeää on ihmisarvo ja ihmiskunnan säilyminen. Siitä voi sitten repiä.

Follow my blog with Bloglovin 

Remppahommia: huhtikuun puolivälin paras päivä - ja keittiön purkua

Tänään

1. menin ns. työmaalle katsomaan, miten Pihla-ikkunoiden asennus pihariviin sekä tulevaan eteisen portaikkoomme oli alkanut sutjakkaasti 45 minuuttia etuajassa, ja tuli kokonaisuudessaan valmiiksi vähän vaille parissa tunnissa. Jos oli myyjä kuukausi takaperin asiansa osaava, mukava ja inhimillisen oloinen, niin olivat myös asentajat vastaavilla ominaisuuksilla varustetut.
2. sain Puustellikeittiöasentaja-Peetun kiinni, ja kävi ilmi, että puhelinhiljaisuus oli todellakin ollut vahinko ja inhimillinen erhe, mutta päivän loistavalla asiakaspalvelulinjalla jatkaen saimme aikatauluja soviteltua ja minäkin mielenrauhan anoppini keittiön myllertämisen keston suhteen.
3. Kotimme löytämät uudet asukkaat kävivät vielä esittelemässä uutta kotiaan lähimmäisilleen, ja rinnassa hyrisi hyvä tunne siitä, että oikeat ihmiset tulevat tänne, ja lisäksi vielä alkaa muuttointokin taas nostaa päätään, ja tekee mieli tyhjentää loppujakin kaappeja, vaikka kaupantekohetkeen onkin vielä kaksi viikkoa.
4. Peetu ehti kiireestään huolimatta vielä illansuussa käymään ja katsomaan, että saamme pohjatyöt tehtyä parhaaseen mahdolliseen malliin valmiiksi ennen kuin keittiömme alkaa hahmoonsa rakentumisen keskiviikkoaamuna kello kahdeksan.

Oikealla näkyvän seinän takana on muuri. Oli ajatus purkaa sen päältä kaikki muu, ja jättää rappaus tasoiteltuna ja kauniiksi maalattuna näkyviin, ja toinen ajatus oli pitää seinä levytettynä ja maalata se semmoisellä sävytetyllä hiekkamaalilla, mutta totuus ja aika ohjaavat nyt tavallaan vesitettyyn versioon, jossa muurin annetaan pysyä peitossa, vanhan voima- tai semmoisen paperin päälle lyödään maalaustapetoitua kipsilevyä, ja se sitten maalataan, kun on sopiva hetki.

Jännästi on vedetty aikanaan sähkö- ja vesijohtoja moneen eri paikkaan, katsotaan, miten ne nyt saadaan vetäytymään. Esimerkiksi altaan viemäri on aikojen alussa tullut lattiasta läpi tuosta kuvan nurkasta, mutta sittemmin se on siirretty siihen kohtaan, jonka edessä Mies kuvassa kykkii. Nyt se on siirrettävä takaisin nurkkaan, jos mielimme saada tulevan roskiskaapin auki. On muuten tarkoitus jättää lattia ennalleen...

Kaakelirivit jätetään paikalleen tuommoisenaan. Vinkeä on se sana, jota meidän pintarempoissa on ennenkin käytetty, ja samaa linjaa jatketaan. Keittiön värityksessä tulee olemaan mustaa ja valkoista ja poltettua oranssia ja tummanruskeaa puuta. Ja varmaan lisäksi jotain muuta.

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: keittiön purkaminen

Ennen pääsiäistä pistimme tulevan kotikatumme palasiksi, tosin maanrakentajayrittäjän välikädellä, ja saman tien kynnimme (taipuuko se näin?!) samaisen kaivurimiehen työvoimaa hyväksikäyttäen tulevan kotipihamme nurmikon jännittäväksi savitasangoksi, joka kaiken lisäksi pyrkii siirtymään kengänpohjalinen kerrallaan anoppini kotiin sisään.

Toki kaikessa tässä on hyvä ajatus takana: hulevesiliittymä, sadevesikaivot ja piharivin uusi viemäriputki ovat kaikki asioita, jotka parantavat elämänlaatua tulevaisuudessa. Jännitettäväksi jää, täytyykö pihaa kaivaa auki tuonnempana vielä uudestaan, mutta jos täytyy, niin ainakaan nurmikkoa ei enää myllätä.

Kuluneena viikonloppuna olemme koko perheen voimin jatkaneet riehumista, hajottamista ja sotkemista.

Kun marssimme helmikuun lopussa valitsemaan uutta keittiötämme, saimme kuulla, että seuraavat mahdolliset toimitusajat olisivat viikoilla 16 tai sitten joskus kesäkuussa. Laskimme äkkiä, että joutuisimme mahdollisesti muuttamaan uuteen kotiin jo vappuna, ja sen jälkeen remonttia riittäisi ainakin muutama kuukausi tulevaisuuteen päin, joten mukavinta olisi, että edes yksi osa uudistuksista saataisiin pois alta, ennen kuin kaikki rysähtäisi kerralla päälle. Viikko 16 siis. Se on ensi viikko. Keittiötoimitus saapuu tiistaina.

Mikä sen vanhanaikaisen älypelin nimi on, sen, missä siirretään vaikka 4x4-kokoisen raamin sisällä 15 sekoitettua palaa oikeisiin paikkoihin niin, että ne muodostavat sitten ehjän ja kauniin kuvan? Se saattaa olla "meidän perhe muuttaa Miehen lapsuudenkotiin, joka on nykyistämme pienempi, ja jossa Mummu asuu edelleen", mutta en ole ihan vakuuttunut. Voi olla joku muukin.

Tiesimme toki, että meidän Koti on myyntimielessä harvoin tarjolla -osastoa, joten se suurella todennäköisyydellä menisi kaupaksi ennemmin kuin myöhemmin, mutta ensimmäinen kauppa syntyi niin äkkiä, että uuden Mummulan remontti täytyi pistää käyntiin todella kovilla kierroksilla. Se oli onni, koska vaikka takapakkia tulikin, niin toinenkin kauppa alkoi muodostua sen verran vauhdilla, että duuni ei todellakaan ollut alkanut liian aikaisin. Nyt ollaan siinä pisteessä, että Mummun vanha keittiö on yhtä ylä- ja kahta alakaappia sekä yhtä laatikostoa vaille purettu ja soveltuvin osin siirretty uuteen Mummulaan. Huomenna puretaan loput, että päästään tekemään seiniin pohjat ja maalit.

Siskot ja äitipuoli tuumaustauolla.

Tai purettaisiin ja maalattaisiin, jos asentaja suvaitsisi ilmoittaa, milloin on tulossa asentamaan meidän uuden keittiön. Pari viikkoa sitten varmisteltiin jo Puustellista, että mitenkäs sen asennuksen kanssa, että jos kamat tulee tiistaina, niin tuleeko asentaja myös, vai milloin tulee. Soittelee, sanoi myyjä. Varmaan ihan lähipäivinä? Varmasti.

Suhteellista on elämä ja lähipäivien pituus tietenkin. Ihan jonkun verran tässä itseä kuitenkin tuskastuttaa se, että alun perin puhuttiin, että järjestetään Mummulle joku reissu siksi aikaa, kun keittiö on mullin mallin, ettei tarvitse siellä keskellä elellä, mutta eipä järjestetty, kun ei tiedetty mihin päiviin reissu järjestettäisiin. Jännätään nyt, soiko puhelin huomenna, ja mitä luurista kuuluu: joko ehditään laittamaan ne seinät, ja anoppi saa kestää miniänsä ja poikansa järjestämää hävityksen kauhistusta vielä muutaman ylimääräisen päivän, tai sitten asentaja ja kotirauha tulevat äkkiä, ja me saadaan roiskia maalia uusiin kaappeihin kaikessa rauhassa joskus tulevaisuudessa.

Follow my blog with Bloglovin

Kuntokartoitetun kohteen myyminen

Periaatteessahan on niin, että mitä isommista kaupoista on kysymys, sitä enemmän niitä pitäisi punnita nimen omaan järki kädessä, faktat listaten, plussia ja miinuksia vertaillen, tunteet vaimentaen. Käytännössä kenties näin ei aina ole.

Kuten olemme kaikki television tosielämää pastellinsävyisillä kynillä hiukan väritellen kuvaavista, oikeiden ihmisten remontteja esittelevistä sarjoista oppineet, pieni pintaremontti on aina asuntoa myytäessä paikallaan. Miksi? Koska pienellä rahallisella panostuksella myytävän kohteen ulkokuoreen saadaan potentiaaliset ostajat näkemään muutakin, kuin mitä kohde mahdollisesti oikeasti on, ja siten maksamaan kohteesta mainittua pientä rahallista panostusta huomattavasti suuremman summan ylimääräistä alkuperäisen hinta-arvion päälle. Tämä on käsittääkseni ollut yleisesti hyväksytty totuus: ihmistä ostajana pidetään sillä tavalla yksinkertaisena, että sille saa myydä nättiä pintaa ja mielikuvia ja mahdollisuuksia ja pyytää niistä hyvällä omallatunnolla ylihintaakin.

Toisaalta olemme myös oppineet viimeisinä aikoina televisiosta sen, miten kauppaa tehdessä tingitään: hulluhan se on, joka ei puolta tarjoa, ja niin edelleen. Ja varmaan joku muukin kuin minä katsoessaan tuskailee, kun sen myyvän tahon pokka ei pidä, ja se ei usko sen myymänsä jutun arvoon, vaan päästää sen käsistään vain vähän päälle puolella alkuperäisestä pyynnistään, ihan vaan siksi, että noh, ei viitsisi alkaa pakkaamaan niitä tavaroita takaisinkaan. Ja sitten se toinen myy ne samat kamat jollekin toiselle, jonka mielestä ne on hurjan arvokkaat ja sen on ne pakko saada, melkein millä hinnalla hyvänsä. Kaupankäynti on neuvottelua, ja asiat ovat sen arvoisia, miksi ostaja ja myyjä ne keskenään sopivat.

Tässä kohtaa, kun talon myynnistä on sovittu kahden kuukauden sisällä jo toiseen kertaan, ja kaupantekohetki on ihan kulman takana, kerron, mitä luulen oppineeni kiinteistökaupasta.

1) Oman kodin myyntiin liittyy tunteita aika lailla samaan tapaan kuin rakastumiseen, tai läheisen ihmisen syntymään tai kuolemaan, tai toisaalta oman kodin ostamiseen ensimmäistä kertaa: tunteita on paljon, eikä niitä ihan osaa selittää, paitsi sellaiselle, joka on itse ollut samassa tilanteessa.

2) Ennen kuntokartoitusta myytävä talo on mahdollisuuksia täynnä, ja kuin ilmavalla siveltimellä maalattu ajatus ja haave; kuntokartoituksen jälkeen myytävä talo on ranskalaisia viivoja ja viivottimella, mittanauhalla ja laskimella tutkittuja tosiasiallisia ratkaisuehdotuksia. 

3) Tarkkaan laadittu kuntokartoitusraportti on vastuuvapauslausekkeiden keisari, mutta myös ehdottoman rehellisyyden lupaus. Vaikka alun perin hinnoittelimme Kodin läpinäkyvästi, yleisoletus on, että tunteisiin perustuvaa ohjevähittäishintaa sovelletaan, joten kertaalleen kuntokartoitettua kohdetta, vaikkei siinä ikä ja muut vastaavat seikat huomioon ottaen olisikaan ollut huomattavaa virhettä tai vikaa, ei voida myydä samalla hinnalla kuin kartoittamatonta taloa.

Kuntokartoitus tuli maksamaan meille 350€, ei siis puolta siitä, koska ensimmäinen kauppa ei toteutunutkaan, sekä lisäksi noin 7% ensimmäisestä tarjouksesta.

Raha - vaihdon väline, ei itseisarvo - saa tässä monta ulottuvuutta: jos ensimmäinen kauppa olisikin toteutunut, olisimme ehkä menettäneet osan hinnasta väliaikaisasunnon tai ainakin -varaston vuokriin. Kuitenkin ihan vähän harmittaa, että myyntihinta laski nyt sen verran alas, ettei se ehkä ole todenmukaisessa linjassa alueen yleisen hintatason kanssa (sijainti! neliöt! muunneltavuus! ikänsä ja tyyppinsä huomioon ottaen kerrassaan mainio kunto!). Rumennamme tilastoja. Toisaalta ehdimme jo laittaa remonttipyörät pyörimään sellaiseen tahtiin, ettei niiden pysäyttäminen enää olisi ollut mielekästä, vrt.  huutokauppiaalle esiteltävien tavaroiden pakkaaminen takaisin niitä myymättä. Mielenrauhamme arvo siis on tässä vähintään tuo 7% alkuperäisestä tarjouksesta.

Kuntokartoitusraportin näkymättömäksi liitteeksi onnistuimme kuitenkin nitomaan alkuperäiskappaleen siitä innosta ja riemusta, joka syntyi siitä, että meidän Koti löysi uudet asukkaat ja siitä, että me pääsemme aloittamaan ihan uuden vaiheen elämässä. Pariviikkoinen epämääräisvälitila ensimmäisen kaupan peruuntumisen ja uuden järjestymisen keskellä ei vielä reilun viikonkaan jälkeen oikein hellitä - tai kenties tallottujen tunteiden uudelleen ryhdistäytyminen vain vie vielä hetken?

Follow my blog with Bloglovin

Pahaäitipäivä

Tuulessa keinuvat tyhjät oksat
kuin poissaolevuuttaan tuskailevan
äidin sydän.

Joskus on niitä päiviä, kun on tosi ylpeä itsestään ja tekemisistään, ja sitten niitä, kun ei.

Nukuttiin pitkään, herättiin vasta seitsemän jälkeen, ja ehdin itse pestä ja pukea ennen kuin tytöt lähtivät vaeltamaan sängyistään. Täydellinen ja rauhallinen alku päivälle.

Eilen jo köhivät molemmat siihen malliin, etten ihan ollut varma, olisiko vanhemmasta eskariin lähtijäksi, mutta koska se ei itse valitellut oloaan, en ottanut asiaa puheeksi. Meni eskariin, oli onnellinen, jaksoi hyvin. Tänä aamuna se kuitenkin taas yski kovasti, ja varovasti ehdotti, ettei kenties jaksa lähteä mihinkään. Täysin vastoin tapojani en lainkaan haastetellut enempää ja selittänyt, ettei kovin kevyin mielin aleta jättämään mitään ns. sovittuja menoja väliin, vaan olin ihan samaa mieltä siitä, että saattaisi olla aiheellista pitää lepopäivä.

Yhdeksän jälkeen vanhempi oli kysynyt jo kahteen kertaan, milloin nuorempi menisi päikkäreille. Minä olin jo selittänyt, ettei se mene vielä, että ehkä kymmeneltä, ehkä myöhemmin, ja että itsekin odotan sitä, koska mulla on tänään aikamoinen lista hommia hoidettavana. Toisella kerralla lisäsin vielä, että kyllä sen sitten huomaa, kun se alkaa olla valmis nukkumaan, että ei sitä kelloon katsomalla sinne viedä. (Kuulijalla ikää kuusi vuotta.) (Myös aikuinen voi puhua lapselleen nenäkkäästi.) (Aikuinen häpeää usein tapaansa puhua lapselleen.)

Nuorempi alkaa väsähtää kymmenen jälkeen, muttei ole yhtä väsynyt kuin toivon sen olevan, vaan sen sijaan, että olisin vain laittanut sen vaunuihin myrskytuulen tuuditettavaksi parissa minuutissa uneen, joudun lähtemään samaa tuulta uhmaamaan kadulle asti, koska lapsi edelleen kirkkain silmin tirrittelee siihen malliin, ettei kyllä ihan heti tyytyväisenä yksin jäisi vaunuihin makoilemaan. 20 minuuttia myöhemmin silmät olivat edelleen puoliksi auki, mutta uni oli jo niin lähellä, että pakenin itse sisälle.

Hommia. Pari kolme puhelua, esityslistaa, sommittelua vaativaa sähköpostia, juna- ja lentolippujen sekä hotellihuoneen varausta, semmoista. Juuri sopivasti tekemistä pariksi rauhalliseksi tunniksi, päiväunien ajaksi.

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, josko voitaisiin pelata Afrikan tähteä nyt, kun sisko on nukkumassa. Ei. Mulla on nää jutut tässä. Kauanko sulla menee niissä? En tiedä. Niin kauan kun niissä menee. Ja aina sitä vähemmän, mitä harvemmin keskeytät mut. Kato kun mä en osaa oikein keskittyä, jos mun pitää puhua samaan aikaan. (Kuulijalla edelleen ikää kuusi vuotta.)

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako pelata tabletilla. Saat! Pelaa!

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako katsoa elokuvaa. No mut hei koko päivää ei silti tarvi ruutua tuijottaa, et jos nyt vaan pelaat hetken ja teet sitten jotain ihan muuta. (Aikuinen itse räpeltää tietokoneella ottamatta lapseensa edes katsekontaktia.)

Lapsi kyselee paljon muutakin, ja lopulta alkaa selostaa kai itse itselleen pelin tapahtumia, että saisi edes jotain juttuseuraa. Hymähtelen hajamielisesti tai ärsyyntyneesti, vähän hetkestä riippuen.

Lapsi huomaa ikkunan ohi kulkiessaan, että siskolla on silmät auki, ja tarjoutuu hakemaan sen sisään. Opportunistinen liskoaivoni ymmärtää tämän tarkoittavan hetkeä ilman jälkikasvua, ja myöntyy, huomatakseen kahden minuutin päästä, että olisi kannattanut odotuttaa vielä viisi minuuttia, jotta hotellivaraus olisi oikeasti ollut valmis. Puolitoistavuotiasta kun ei pysty tylyttämään omiin oloihinsa, se jaksaa vielä vaatia huomiota, vaikka mulla olisikin otsa rypyssä ja kone sylissä ja puhelinkin vielä soisi samaan aikaan ja lompakko ja siitä esiin kaivettu luottokortti olisivat hajasijoittuneina pitkin sohvaa.

Voi ihana Veerani, rakkaani, ensimmäiseni, maailmani mullistaja. Annatkohan mulle oikeasti anteeksi joskus?

Follow my blog with Bloglovin

Trooppinen raakakakku

Visuaalisesti pääsiäisen mämmitunnelmiin täydellisesti sointuva raakakakkuni (aina ne silti samalta näyttää, kun raakakaakaojauhetta sotkee mukaan) sai nyt sekaansa tuoretta ananasta, omenamehua ja mysliä. Tsa-daa:

5dl mantelijauhoa * 2dl kuivattuja luumuja * 0,5dl kookosöljyä * 0,5dl raakakaakaojauhetta

Muussaa yllä luetellut pohja-ainekset sauvaseoittimella tai vastaavalla möhnäksi. Painele sopivan astian pohjalle - mitä laakeampi astia, sitä ohuempi pohja, ja toisin päin. Laita sen verran viileään, että kookosöljy jähmettyy.

3dl raakakaakaojauhetta * 2dl mantelijauhoa * 2dl jotain luomumyslijuttua * ehkä 1,5dl ananaksen paloja * 1dl omenamehua * 0,5dl kookosöljyä * 2rkl hunajaa

Muussaa yllä luetellut täyteainekset sauvasekoittimella tai vastaavalla vähän ilmavammaksi möhnäksi. Levitä pohjan päälle. Laita vielä siksi aikaa viileään, kun lataat kahvin ja odotat, että se valuu, ja ota sitten kupillisen kanssa pala.

Pienempi lapsi innostui kakusta kovasti, vanhempi odotti jotain makeampaa, ja ilmoitti sitten, ettei kyllä tykkää.

Follow my blog with Bloglovin

Pääsiäismunajahti

Lapsi sai jostain päähänsä, että muniva pääsiäispupu on ylittänyt Atlantin ja saapunut Kuukkariin, ja että vaikka äidin mielestä parhaita juttuja kuuluu vähän pitkittää ja odottaa, ei tullut kuuloonkaan, että  (niin kovasti yritän nyt muotoilla tekstin sellaiseen muotoon, ettei aikuinen tirskahtelisi lapselle tärkeäksi ja vakavaksi muodostuneen asian äärellä...) suklaamunien etsintä tapahtuisi vasta sunnuntaiaamuna. Tilaus tehtiin pitkäperjantaiksi.

Illalla en jaksanut mitään enää järjestellä, joten kerrankin oli jotain hyötyä siitä, että Kerttu herää aikaisin. Tosin se yritti pistää näppinsä joka paikkaan, luuli vissiin auttavansa jotenkin.

Herättyään lapsi sai kartan tutkittavakseen.

Se kiersi taloa silmä tarkkana ja poimi munia mitä yllättävimmistä paikoista.

Lopulta kaikki saatiin kerättyä.

 
Rauhallista pääsiäistä!

Follow my blog with Bloglovin

Taaperon kanssa uimahallissa

Kuusivuotias oppi uimaan ihan kohtuullisesti viisivuotiaana viime kesänä, kun äiti malttoi viettää sen kanssa laatuaikaa Maikkalassa eli maauimalassa säännöllisesti, omaa kärsimättömyyttään ja lapsen (äidiltään perimää) vesisäikkyyttä kiroten niinä hetkinä, kun uimataidon haltuunoton esteenä oli vain ja ainoastaan lapsen peräänantamaton usko siihen, ettei vesi kanna. Hm.

Uimataidon saavuttamisen ja maauimalan sulkemisen jälkeen oli tarkoitus jatkaa harjoituksia sisätiloissa, mutta aloittaminen venyi johonkin loppuvuoteen, jolloin lapsi oli jo unohtanut veden varaan heittäytymisen jalon taidon. Tästä johtuen äiti sai taas harjoittaa kärsivällisyyttään kerran viikossa, kunnes Porin kaupungin eskarilaisille tarjoama uimakouluviikko muutti kaiken! Tyttö muuttui pesunkestäväksi vesipedoksi, joka uimalasit päähänsä vedettyään pystyy lähes mihin tahansa! Voi riemua!

Oli siis uuden haasteen aika: uimahallireissulle otetaan mukaan kuusivuotiaan lisäksi myös yksivuotias.

Ensin poljetaan sateisen kaupungin läpi uimahalliin, jotta elementtiin ikään kuin immersoiduttaisiin jo valmiiksi. Seuraavaksi yritetään ohjata taapero naisten pukuhuoneeseen, vaikka miesten vastaava tuntuu sitä vetävän puoleensa paljon vahvemmin. Kun pukuhuone on saavutettu, huomataan, että siellä joku föönaa tukkaa, eli kuuluu laattalattioiden vahvistama huriseva ääni, jota pieni lapsi kavahtaa, ja kuvittelee saapuneensa helvetin esikartanoon. Ensin se papattaa hiljaisella äänellä kiihtymystään ilmoille, kunnes huomaa, ettei entouragensa ole lähdössä mihinkään, joten ääni on avattava kovaa ja kirkkaana. Rauhoittelu ei auta. Äiti ja sisko riisuutuvat yksivuotiaan huutoitkun säestyksellä.

Lopulta äiti ei enää pysty samanaikaisesti toimimaan ja kuuntelemaan metakkaa, vaan riisuttuaan istuu penkille ja nappaa alastomana kylmästä tai pelosta tärisevän elävän hälytyssireenin syliinsä, kiittelee hetken asiain tilaa, joka on sellainen, että tissi kelpaa lapselle edelleen, ja hiljentää kääpiön syliinsä. Onneksi kulman takaa ilmestyy silloin Leena-ystävä, eikä joku puolituttu, jonka mieleen ei välttämättä haluaisi jättää mielikuvaa itsestään luonnontilaisena rintaruokkimassa taaperoaan puolijulkisella paikalla.

Rupattelutuokion jälkeen siirrytään suihkutiloihin. Suihkuhan nyt on tietenkin myöskin jotain aivan kamalaa, sitä on kauhisteltava taas ihan tippa silmässä ja kovaan ääneen. Äiti huomaa, ettei enää jaksa nolostella pikkulapsensa käytöstä, kuten on joskus tehnyt, vaan on lähinnä henkilökohtaisesti tuskissaan. Isosisko toimittaa pesut nopeasti ja ilmoittaa menevänsä altaaseen, että siellä nähdään. Äiti hengittelee ja saa kuin saakin sekä itsensä että kääpiön uima-asuun.

Porin keskustan uimahallissa on vallan ihana pikkulasten allas, jossa vesi syvenee hiljalleen kai noin 30 senttiin. Kerttu uskaltautuu puolen säärensä syvyyteen ja jämähtää sitten useaksi minuutiksi. Veera onnistuu sukeltelemaan iloisesti mainitussa 30 sentin syvyydessä ja löytää punaisen ankan, joka kiinnittää pikkusiskon huomion, jolloin jännitys laukeaa, ja isosiskon seurailu ja matkiminen voi alkaa. Kerttu ottaa altaan haltuun! Siinä on pieni ikkuna! Ikkunasta näkyy lisää vettä, ja uimareita!

Käydään lastenaltaassa aistimassa tunnelmaa: äiti uittaa Kerttua käsivarret rinnan alla, Kerttu matkii Veeran käsi- ja jalkaliikkeitä ja on selvästi vähän ihmeissään siitä, miksi jalat nousevat ylös ihan itsestään, mutta päätä pitää kannatella, jos ei halua hörpätä vettä. Ihan jees. Välillä lasketaan sylikkäin putkiliukumäestä ehkä viisi kertaa. Kerttu haluaa sinne uudestaan ja uudestaan - ehkä myös siksi, että Veerakin haluaa. Sitten mennään lämpöisempään monitoimialtaaseen kastautumaan ja kadutaan sitä, kun palataan tavalliselle puolelle. Lopulta, kun fiilis on vielä aika korkealla, väsy ei ole ehtinyt hiipimään, eikä kylmä ole kangistanut ketään, äiti vetäisee syvään henkeä ja johdattaa lapsensa takaisin suihkuun ja saunan kautta pukuhuoneeseen. Tällä kierroksella vasta pukeminen aiheuttaa Kertulle korvin kuultavaa tuskaa. Äidin tuskan aiheuttaa lukemattomilta tuntuvien vaatekappaleiden määrä, omien ja lasten, mutta kaikki saadaan kasaan kunnialla, kypärät asennetaan päähän, ja kotiin poljetaan väsyneinä mutta onnellisina.

Hyvä reissu, suosittelen. Otamme uudestaan mitä pikimmiten.

Follow my blog with Bloglovin