keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Tapaturmaraportti

Oli synkkä ja valituksentäyteinen yö. Kulmahampaista ensimmäinen on puhkeamaisillaan, kuola valuu kuin pikkuvauvalla, eikä uni pääse syvenemään, vaikka väsy on valtava. Äiti vietti puoli kahdentoista ja kahden välisestä ajasta suurimman osan peittelemässä pientä ihmistä uudelleen, paijaamassa selkää, sitten muutaman askeleen päässä odottamassa hengityksen syvenemistä, kunnes uskalsi kuvitella pääsevänsä itsekin peiton alle ummistamaan silmät ja putoamaan uneen. Sitten lattialauta narahti, ja Kerttu havahtui. Tai sitten äiti pääsi sänkyyn asti, nukahti, ja heräsi voivotukseen viisi minuuttia myöhemmin.

Aamulla tunnelmat olivat kankeat. Aamupäikkärit ovat olleet taaksejäänyttä elämää jo pari viikkoa, ja tavoite on ollut siirtää päiväunille nukahtamista pikku hiljaa lähemmäs puoltapäivää, mutta nyt äiti oli vahvasti sitä mieltä, että uni saisi tulla lapselle aikaisin, jotta äitikin pääsisi torkahtamaan. Vapaus koitti puoli kymmeneltä. Kerttu nukkui ulkona vaunuissa, äiti rojahti sohvalle ja aikoi katsoa väliin jääneet Hakekaa kätilö!- ja Hinnalla millä hyvänsä -jaksot, koska oletus oli, että rauhaa kestäisi pari-kolme tuntia.

Staattisempaan aikaan.
Yhdentoista tienoilla äiti oli torkahduksensa keskellä sitä mieltä, että on aika mautonta laittaa ohjelmaan taustalle pieni lapsi itkemään, sehän karkottaa kaikki katsojat. Itku jatkui vieä kohtauksen vaihtumisen jälkeenkin. Ai mutta sehän kuuluukin ulkoa! Äiti juoksee eteisen ikkunaan ja näkee yksivuotiaansa seisovan vaunujensa vieressä, aisasta kuuliaisesti kiinni pitäen, huutaen ilmoille suurta järkytystään. Äiti ryntää tihkusateeseen ja nostaa syliinsä lapsen, jonka kasvot ovat kuran, veren ja kyynelten peittämät.

(No nyt kuulosti dramaattiselta... Se siis oli hokanut voivansa nousta vaunuissa istumaan, kun tähän mennessä se ei ole huomannut, että eristeenä ollut lampaantalja estää turvavaljaiden kiinnittämisen. Sadesuoja oli vielä ärsyttävästi peittänyt näkymät, joten se oli sieltä kurkkinut ulos oikein hyvässä etukenossa, ja sitten sukeltanut naama edellä terassin laudoille, joille on kertynyt hiekkaa ja muuta, minkä tihkuinen räntäsade oli muuttanut kevyeksi mudaksi, joten poskille oli muutama pisara tarttunut. Pahin damage oli se, että nenä oli kolahtanut, ja sieraimesta oli tullut verta ja nenän alle oli tullut pienen pieni haava, mutta vertakin oli vaan pieni räänsekainen klöntti siinä huulen yläpuolella. Otsaan kasvoi päivän mittaan kaksieuroisen kokoinen mustelma.)

Lapsi antoi hetken päästä äidille raportin omalla kielellään. Istuivat sohvalla, Kerttu papatti menemään, osoitti ulko-oven suuntaan huolestunut ilme kasvoillaan ja nosti kätensä ohimolleen: surkea ilme ja äänensävy antoivat vihjettä siitä, että päähän oli sattunut. Äiti sanoitti, Kerttu oli samaa mieltä: "Mh." Sitten Kerttu näytti vielä nenäänsä, papatti ja voivotteli. Äiti käänsi, Kerttu vahvisti. Melkein puhuivat samaa kieltä, ymmärsivät toisiaan. Tämä oli ensimmäinen kertomus.

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti