keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Oikea lapsiluku

Tultiin passikuvia ottamasta, jos vaikka johonkin äkkilähdölle tai halpalennolle saataisiin itsemme irrotettua, mikä, siis passikuvien otto, olisi sinänsä ollut ihan oman postauksensa arvoinen juttu, mutta koska en ylimääräisiä printtikuvia halunnut tänne pyörimään, niin odotellaan nyt kuvitukseksi ensin niitä passeja. Niin. Tultiin kotiin, tytöt jäivät ulos kevätaurinkoon ja minä menin sisään laittamaan ruokaa.

Siinä auringon siivilöityessä keittiöön sälekaihtimien välistä, munamaitoa sekoitellessa, pysähdyin hetkeen ja nautin siitä, miten ihanaa on: tässä kotiäitinä laitan päivällistä ja pystyn keittiön ikkunasta pitämään silmällä pihassa keskenään leikkiviä lapsiani. Sisällä on rauha, ja sisälläni on rauha. Näin on hyvä.

Oli hyvä silloinkin, kun oli vain yksi lapsi. Se oli silti ihan erilaista ja täysivaltaisempaa ja analyyttisempää, koska vaikka alun symbioosi rikkoutui jo hyvin aikaisin, vanhemmuus keskittyi omalta osaltani vain siihen yhteen lapseen. Kun ajattelin itseäni vanhempana, ajattelin sitä yhtä lasta. Vanhemman täytyy aika usein ajatella itseään vanhempana ja toisaalta myös sitä lasta, joten ajatukset ovat aika tiukassa itsen ja lapsen ympärillä aika suuren osan ajasta. Se ei ole pelkästään hyvä tai huono asia, lapsi on tärkeä ja sitä sietää ajatella, mutta onhan se sitten aika suhteettoman suuressa osassa omaa keskittymiskykyä, kun kaikkia liikkeitään siihen jollain tavalla peilaa.

Sitä paitsi aika pian synnytyksen jälkeen, siinä kohtaa, kun surrur hormonit sanovat, että kaikki vauvaus on ihanaa, ja vielä sen jälkeenkin, huomasin olevani sitä mieltä, että vaikka olin päättänyt olla onnellinen jo yhdestä "omasta" lapsesta, niin kyllä sittenkin toisenkin haluaisin. Sen jälkeen tuli jotain elämää ja semmoista, eikä haave tuntunut ajankohtaiselta, ja tuli melkein haudattuakin, mutta, kuten viisaiden naisten kanssa on puhuttu, ihmisen sisään on jollakin tavalla koodattu sille oikea lapsiluku, jota odottaessa olo on jollakin tapaa levoton, ja jonka täyttyessä sen sitten tietää.

Toisen lapseni jälkeen on muiden lapsia tupsahdellut maailmaan, enkä ollenkaan leiki enää ajatuksella, että mitä jos. Ihan selvästi minun koodissani lukee kaksi, plus aiemmat kaksi. Tämä on tässä. Ja miten ihanaa on tämä rauha, kun ne kaksistaan siellä hiekkalaatikolla leikkivät, pyöräilykypärät vieläkin päissään...

Hiekkalaatikolla on vain yksi pää.


"On se niin ihanaa, kun" saa rauhassa unohtaa lapsensa ja kuvitella olevansa niin kotiäitiä niin kotiäitiä missä se toinen lapsi on?!?!


Kuistille päästyä kuuluu kova pulputus: "On pallo lentänyt kellarin rappusiin, ja kun en saa sinne yksin mennä niin seison nyt tässä käsi ojossa ja höpötän niin kauan, että joku tulee ja hakee pallon mulle tänne takaisin. Että vaikka on kypärä päässä niin ihan holtittomaksi en aio silti heittäytyä!"

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti