Tavoitimme nuoren neiti R:n ulkoilemasta tänä aurinkoisena alkukevään päivänä. Ensi kuussa puolitoistavuotissyntymäpäiviään viettävä tyttönen oli selvästi aivan hullaantunut sulaneen lumen alta paljastuneista uusista maisemista ja keventyneen vaatetuksen mukanaan tuomista mahdollisuuksista.Miltäs tämä kevään tulo nyt tuntuu?
Minä tykkään! Tietysti vähän harmittaa se, ettei enää ole niitä lumikasoja, joista vasta tajusin innostua, mutta onhan se nyt paljon helpompi kävellä näin lyhyillä jaloilla, kun ei maa ole muhkuraisessa jäässä tai loskassa. Ei ole koko ajan joku nostelemassa kainaloista.
Tosiaan, olet liikkeellä jalkaisin. Mihin rattaat ovat jääneet?
En oikein tiedä, äiti näyttää jotenkin laiskistuneen: se ei jaksa siirrellä lämpöpussia pois ja paikalleen päiväunien molemmin puolin, niin nyt, kun en ole yhtään väsynyt, se sitten päästää mut kävelemään niin kuin muutkin ihmiset. Aika ymmärtäväisesti se suhtautuu, jos sitten kuitenkin haluan syliin, kun kuuluu kova ääni jostain tai muuten vaan tuntuu kivemmalta olla kyydissä. En minä siinä kauaa jaksa olla, on paljon kivempi päästä kurkkimaan sadevesikaivoihin ja kellarin ikkunoihin ja kykkiä raaputtelemassa kiviä ja muita.
Keppejäkin tarttuu mukaan, näköjään!
No joo! On hiuka hianoo kun ei ole enää lapasia näiden rukkasten alla, kun nyt pystyy siis tarttumaan kiinni asioihin! Löysin niin hienon kepin, semmoisen metrin mittaisen, kun parin viimeisen päivän tuulenpuuskat ovat tiputelleet näistä haavoista näitä oksia, mutta kun olin sitä aikani vetänyt perässäni ja näin ihanan koiran, tiputin liiat kantamukset päästäkseni taputtamaan haukkua. Lyhyemmillä kepeillä on tosi näppärää ronklata noita katuvalojen jalkoja, en osaa sanoa miksi, mutta niitä pitää koputella kepeillä, niin se nyt vaan on.
Näemmä kävitte leikkipuistossa. Muistan, että olet nauttinut kovasti keinumisesta.
Keinuminen on ihan jees, tykkään siitä kyllä, mutta onhan se vähän tylsää, kun ei itse pysty tekemään mitään. Sen sijaan reilu viikko sitten pääsin ekaa kertaa yksin liukumäkeen, ja se on mahtavaa! Ensin kuvittelin, että homma toimii niin, että menen istumaan sinne alas, ja sitten tulee liike, mutta äiti nostikin mut liukumäen yläpäähän, voitko kuvitella, ja sieltähän lähteekin hyvät vauhdit! No nyt kun tänään oltiin sitten eri puistossa, missä pikkuliukumäkeen menee vähän helpommat rappuset, pääsin ihan itse kiipeämään rappuset, asettumaan liukuasentoon ja laskemaan alas. Äitikin oli jotenkin tyytyväisen näköinen, mutta musta ehkä vähän viluinen tai muuten vaan outo... Seisoskeli paikallaan siinä auringossa useampia minuutteja, vaikka mulla oli touhu päällä. Ihme juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti