Kertun kanssa avajaisissa

Logistiikat tänään: Mies tulee töistä, minä lähden tyhjentämään kirppispöydän, Mies ottaa auton ja hakee äitinsä kanssa remppamatskua pihariviä varten, minä jään etsimään Veeran sisäkenkiä ja varmistamaan hiusten harjauksen onnistumisen sekä tarjoilen välipalan meille ja kakkospäikkäreiltä heräilevälle Kertulle, vaihdan vaipan, ehostan itseni ja varmistan että kaikki tarvittava on kasassa, minkä jälkeen lähdemme pyöräilemään kohti Palmgren-konservatoriota, jonne ehdimme suunnilleen ajoissa jättämään Veeran illan Tähtitaivaan starat -esityksen lämmittelyyn, ja josta jatkan Kertun kanssa Satakunnan museoon Mikä ilo, mikä valo! -näyttelyn avajaisiin. Mies hakee Veeran rauta- ja ruokakauppakierroksen ja musikaalin jälkeen, minä poljen Kertun kanssa kotiin, kunhan olen nähnyt näyttelyn.

16 kuukautta vanhan lapsen kanssa edustaminen on haastavaa. Samasta lapsesta (eli tarttuvista näpeistä ja pestävästä pyllystä) johtuen korujen käyttöni on ollut minimissään viimeisen puolitoista vuotta. Tämän vuoksi laitoin nyt hämmästystä herättääkseni korviini pikkutimangeilla koristellut mansikkanapit ja kaulaani ison pyöreän lasikorun, jossa on sisäkkäin valkoinen, musta ja punainen täplä. Käsilaukkuun laitoin vielä tutin, joskin sinne oli aiemmin unohtunut heijastinnauha, joka osoittautui yllättävän käteväksi viihdykkeeksi. Avajaisten puheosuuden ajan pelasin ovelasti aikaa osoittelemalla museon myymälän hyllyistä pöllön, pingviinin, yleiskarhun, auton, Noormarkun oravan ja Porin karhun, sekä erilaisia postikortteja, ja törkeästi koko puheiden keston ajan höpötin kuiskaten lapsen korvaan kaikenlaisia juttuja. Pommaciakin yritin tarjota, muttei kelvannut.

Rytmi on tanssija.

Puheiden jälkeen vuorossa oli perinteinen länsiafrikkalainen musiikkiesitys. Uumoilin etukäteen, että tämä olisi lapsen mielestä illan kohokohta. Lapsi oli jo muutenkin liimaantunut syliini (aikaisempi lapsi olisi tuossa iässä lähtenyt vaeltelemaan ihmisten joukkoon hetken ihmettelyn jälkeen, mutta tämä vaan hämmennyksissään yritti kaivella jotain lohduttavaa ja turvallista kaula-aukostani), mutta kun yritin liikkua väkijoukon läpi näköetäisyydelle rummuista, lapsi älähti hyvin kuuluvasti, ja peräännyin. En tiedä, johtuiko pelästys enemmän ihmismäärästä vai kumeasta äänestä, mutta onneksi aina välillä sai taputtaa ja siten purkaa jännitystä. Lopuksi kiersimme näyttelyn, jossa ihastusta herätti sarvikuonon kallo ja eräs kauniin värinen kuva miehestä. Myös teosten taustaseinä oli kauniisti ja taidokkaasti maalattu.

Pääsimme kotiin ihmisten aikaan eli puoli kahdeksan tienoilla. Ulkovaatteet ehdittiin riisua, ja sitten alkoi villi elehdintä: silmät suurina Kerttu taputti ja tanssi, ja päästeli suustaan um-um-umm um. Sama tarina kerrottiin siinä nukkumaan menoa edeltävän kolmevarttisen aikana ainakin kymmeneen kertaan. Illan kohokohdasta ei jäänyt epäilystä. Tämä oli toinen kertomus.

Follow my blog with Bloglovin