Vanha aviopari eli kuinka riita syntyy

Tästä se lähtee.

Lähtötilanne: seesteinen lauantaiaamu. Suunnitelma / minä: leivon Runebergintorttuja ja syön aamupalan ja luen lehden rauhassa ennen kuin Kerttu herää päikkäreiltä. Suunnitelma / Mies: vie Kertun päikkäreille, tulee kotiin vähän heräilemään ja lähtee sitten salille. Taustat: Kerttu heräsi tavallista myöhemmin (klo 7.21!!!), joten aamun oletusaikataulu toteutus siirtyy noin 1,5h eteenpäin. Vanhemmat taustat: parin päivän takainen keskustelu tavaroiden vähentämisestä muutenkin kuin vain asunnonmyyntikuvien ottoa varten sekä siitä seuraanut kiihkeäsävyinen keskustelu siitä, asuuko meillä hamsteri vai useita. 

1. Aloitan leipojaissession aamupuurovaiheessa - joka alkaa olla jo lähes nautinnollinen, koska a) lapsi ei koko ajan kiipeä pöydälle tavoittelemaan sitä tai tätä ja b) lapsi syö itse, joten c) olen vapaa tekemään muutakin kuin kököttämään sen vieressä lusikka kädessä hakemassa mielestäni rauhaa, jossa ei paljon harmita, jos puolet lautasen sisällöstä päätyy muualle kuin lapsen suun kautta sen vatsaan. 
2. Mies laskeutuu alakertaan, syö aamiaisensa ja lukee lehden; minä vahdin Kertun ruokailua ja päästän sen leikkimään kun samalla kerään aineita ja pehmittelen voita. 
3. Kuuntelen toisella korvalla leikkejä diagnosoiden väsymyksen määrää eli optimaalista päikkäreillelähtöhetkeä. Kyselen myös Veeralta vahvistuksia havainnoilleni, samalla kun sekoitan voita ja sokeria, kuitenkin koko ajan valmiina toimimaan päikkäreille lähdön suhteen. Mies katsoo tällä välin olohuoneessa tärkeitä urheilutuloksia tekstiteeveestä, muttei aivan pysty keskittymään, koska ihmettelee samalla mielessään, miksi huutelen naapurihuoneeseen, kun voisin yksinkertaisesti vain ottaa lapsen ja pukea sen. Itse ihmettelen, miksi ylipäätään monitoroin sekä leivontaa että lasta.
4. Totean päikkäriajan nyt koittaneen, mutta vatkaan kuitenkin vielä toisenkin munan taikinaan. Tällä välin mies on jo vienyt päikkärihaalarin olohuoneen sohvalle, pyytää minua pukemaan lapsen sillä välin, kun pukee itsensä ja hakee vaunut ulos. Puen lapsen, jatkan leivontaa.
5. Palattuaan sisälle liukastelemasta Mies hakee keittiön pöydältä Suomen Kuvalehden tyhjän puurokupin, ruokalapun ja mainoslehtien keskeltä. On selvästi ärsyyntynyt. Lähtee nousemaan yläkerran vessaa kohti, huomaa rappusilla siinä kaksi päivää odottaneet luistimet, ja kysyy: "Eikö näille luistimillekaan mitään muuta paikkaa ole?" Vastaan: "Juu on, Veera sovitti niitä jo, niin laitan ne siitä kyllä kassiin (logiikka: en ole vielä laittanut, koska kassista on ensin otettava pieneksi jäämässä olevat luistimet pois, hoidettava ne kuntoon ja laitettava säilöön, ja mieluiten  koko homma yhdellä kertaa, että muistan, mitä olin tekemässä, mutta tätä en sano ääneen, koska tiedän, ettet kestä kuunnella taustoituksia)".
6. Jatkan torttuilua, Mies tuo Suomen Kuvalehden takaisin keittiön pöydälle ja hakee salikamat. Tiedustelen, josko jo toiseen kertaan tällä viikolla hukkaamani hanskat olivat siellä autossa. "Ei, mä katoin. Mitkä ne oli?" "No hö, ne mustat nahkahanskat, ne samat, mitkä jäi Mummulaan jo maanantaina. Mut miten sä oot voinu ettiä niitä, kun et ees tienny mitkä ne oli?!" "No kai mä nyt hanskat tunnistan!" "Hehheh. Harmittaa vaan, kun mä oon yleensä niin tarkka tavaroistani." "Jooo, varsinkin niiden sijottelusta." "---." Mies lähtee salille. Minä jatkan pikaisella aamupalalla, kukkien kastelulla ja lannoittamisella, keittiön ovien hinkkaamisella, torttujen koristelulla ja Veeran kanssa keskustelulla siitä, voiko vadelmahillolla tehdä kuvioita vai ei, Veeran rauhoittelulla, keittiön loppusiivouksella, muutamien lelujen keräilyllä, ja lopulta, kun mielestäni on jo tauon paikka, aloitan tämän tekstin naputtamisen. Olen istunut takapuolellani koneen vieressä noin kolme minuuttia, kun Mies tulee kotiin ja näkee muijansa siinä istuskelevan kaikessa rauhassa koneella edelleen yövaatteissaan - ja luistimetkin on vieläkin rappusilla.

Tätäkään majaa en ehtinyt siivota / siivouttaa sen kolmevarttisen aikana.

(Lopputulos: ei riitaa. Syy: olemme jo tutut keskenämme ja melko stressittömässä elämäntilanteessa, eikä ihan kaikkea enää tarvitse sanoa ääneen. Mies on ärsyttävä, koska kun se saa jotain päähänsä, se pitää tapahtua heti ilman selityksiä, eikä se muista siinä inspiraatiossaan ottaa huomioon sitä, että muilla voi olla muita suunnitelmia tai että se, mitä se näkee juuri nyt, ei ole koko totuus. Minä olen ärsyttävä, koska haahuilen ja olen välillä tosi hidas, mutta yritän samalla kovasti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaikka päässä on valmiina monta suunnitelmaa, jotka odottavat otollisinta toteuttamishetkeä - johon kyllä sitten tartun tosi tehokkaasti heti! mikä myös voi ärsyttää - mikä ei kuitenkaan näy ulospäin, minkä vuoksi välillä selitän suunnitelmiani ääneen, joskus myös silloin, kun Miehen mielentilaan ei sovi kuunnella selityksiäni. Tähän mennessä on opittu, että jotkut asiat ei muutu, mm. edellä esittämäni ärsytystekijät sekä se, että - ällötysvaroitus! - tykätään silti aika paljon toisistamme.)

Follow my blog with Bloglovin