sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Mun tytöt tänä viikonloppuna

Veera oli Mummulassa yökylässä saamassa one-on-one -erityishuomiota. Niillä on siellä ihan omia tyttöjen juttuja, mikä onkin tosi kiva. Isosiskous on rankkaa, varsinkin, kun ei halua sanoa ääneen, miten rankkaa se on, kun pikkusisko tuntuu vievän vanhempien huomiosta aivan suhteettoman suuren osan, kun itsekin niin kovasti sitä rakastaa ja tuntee tietävänsä, että sillä on oikeus siihen, kun se on niin pieni. Ja äiti, itsekin isosiskona, kuvittelee tunnistavansa tunteen, ja yrittää useilla eri tavoilla, joista jonkin toivoo olevan tarpeeksi uskottava, viestiä isosiskolle, että tällä on aivan yhtäläinen oikeus vaatia vanhempiensa huomiota, ja pelkää unohtavansa viestinsä sisällön taas seuraavan kiukkukohtauksen aikana.

Vanhempi tyttäreni tarvitsee paljon enemmän unta kuin malttaa omaehtoisesti nauttia. Jo muutaman viikon ikäisenä se halusi seurustella, kun meillä oli vieraita, ja valvoi kahdeksan tuntia putkeen. Sillä on sisäsyntyinen tarve kokea koko maailma koko ajan, eikä se varmasti nukahda kesken iltapuuron ja tuota meille hauskaa kotivideomateriaalia. Koska sen aivoissa surraa jatkuvasti mitä ihmeellisimpiä ajatuksia, se kuitenkin tarvitsisi lepoa, jottei suureksi kasvaneiden tunteiden aiheuttama itku ja/tai uupuneisuudesta syntyvä turhautunut kiukku pääsisi valloilleen. Kun se yhdistyy vähän negatiiviseen temperamenttiin ja jäätävään pikkuvanhuuteen, tulos voi olla äärimmäisen raastava ja hermoja koetteleva. Siksi on tullut pohdittua näitä lapsi&uni -juttuja enemmänkin.

Yökyläillessä on hauskaa ja aika kuluu siivillä ja uni olikin tullut vasta kymmeneltä. Uuteen aamuun herättiin kuitenkin tietenkin jo puoli kahdeksalta. Iltakuuden jälkeen tyttären ilme alkoi muuttua sulkeutuneemmaksi ja hyvin vakavaksi, eikä mikään kauheasti enää huvittanut. Puoli kahdeksalta minä menin pistämään pikkusiskon petiin ja jäin lueskelemaan ja hihittelemään Bridget Jonesia ja Mad about the Boyta, jonka Leena minulle lainasi, ja kuuntelin toisella korvalla alakerrasta kuuluvaa vollotusta. Tyttö sai itsensä koottua isänsä myötätuntoisella avustuksella, mutta kun se kahdeksalta kiipesi kuuntelemaan iltasatua, ei päästy kuin ensimmäiselle sivulle, ennen kuin ääni alkoi väristä ja kyynelten kostuttama vuodatus alkoi uudestaan: ikävä oli valtava, toinen yö olisi pitänyt saada olla vielä, nyt on ihanaa kun yöpaita ja unikaverit vielä tuoksuu Mummulta, mutta mitäs sitten kun ne pestään ja ne alkaakin tuoksua meiltä, ei ole mitään muistoa Mummusta - no mutta ajattele miten kiva on, että sä voit käydä moikkaamassa sitä jo vaikka heti huomenna uudestaan! - no joo-o, mutta... mutta... mutta entäs sitten kun se kuoleeee!!! byhyyyyy! Kuuntelin ja paijasin ja kyllä se rauhoittui. Mutta voi toista. Voi pientä.

Ja sitten ihan toisen sävyisiin asioihin: johtuipa sitten eilisistä House of Lola -vaatekutsuista tai sitten muuten vaan kokonaisvaltaisen muotivainun syttymisestä tässä herkässä 15kk 6pv iässä, mutta Kerttupa valitsi tänään ihan ensimmäistä kertaa ikinä itselleen asun! Ei siis pelkkiä asusteita, vaan ihan vaatekappaleita oman makunsa mukaisesti. Kertun vaatteet säilytetään hoitopöydän sijainnin jäljiltä vessan laatikostossa, johon se totta kai itse ylettyy vähän liiankin tehokkaasti ja päivittäin käy ihailemassa tekstiileitään sekä kuljettaa niitä herkästi yllätyksellisiin paikkoihin. Tänään tyttö tuli vessaan, avasi laatikon, otti sieltä apinatunikan, antoi sen äidille ynähdyksen kera ja nosti kädet pystyyn. Äiti kysymään, että ai haluutko tän päällesi, ja Kerttu nyökkää: jjoh. Äiti suostuu hiukan huvittuneena, tunika puetaan, ja seuraavaksi lapsi osoittaa henkariin: nallenkorvahuppari. Ai se myös? Jjoh. Saatuaan myös hupparin päälleen lähti tyytyväisenä viipottamaan olohuoneeseen vetoketjua rämpläten.

Toista yhteistä lasta odotellessa toivoimme, ettei tulisi ihan edellisen kopiota. Synnytyssalissa tuli déjà vu: ellei vauvan tukka olisi ollut selvästi lyhyempi ja vaaleampi, olisin voinut vannoa, että sylissä oli sama tyyppi kuin viisi vuotta aiemmin. Näyttävät myös molemmat olevan vähän huonoja nukkujia ja tietävän selvästi oman vaatemakunsa. Nukkumisen osalta olin jo tyytynyt kohtalooni, mutta enpä taida päästä käyttämään tätäkään lastani itse pukemanani asusteena.

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti