maanantai 16. helmikuuta 2015

Elämän taikaa

Eräs elämäni valoista.
Kehittelen takaraivossani "miten minusta tuli minä" -äitipuoli- ja äitipostausta, joka ei ole vielä ihan jäsentynyt. Sitä odotellessa asiaan hiukan liittyen jaan yhtä lailla henkilökohtaista pakahduksen tunnetta tässä illan päätteeksi.

Vietettiin Kertun kanssa laatuaikaa eilen, kun tehtiin parin kilometrin kävelylenkki niihin suuntiin, joihin pikkuneidin nenä näytti - äidin leikkipuistoon päin hienovaraisesti ohjailemana tosin. Tajusin, että tosi harvoin on sen kanssa tullut vietettyä aikaa näin, kahdestaan, ilman aikataulua: yleensä vain silloin, kun Veera on eskarissa, ja silloin aina joku aivon osa ei ole hetkessä läsnä vaan vahtaa ajan kulua; miettii, että mitä nyt vielä tehdään ennen kuin. Niinpä otettiin uusinta tänään, käppäiltiin naapurikorttelin Leon ovikelloa soittamaan yhdessä Veeran kanssa, sovittiin speksit äitien kesken, päästettiin isot lapset omaan suuntaansa ja jatkettiin matkaa puistoon, minä ja Kerttu.

No sitten illemmalla Veera avautui keittiön pöydän vieressä vähän mutisten ja itku nieleskelyjen takana väristen, että haluaisi olla aina hotellissa, tai ainakin huoneeseensa oman pikku jääkaapin, johon ostaisi omalla rahallaan ruokaa, tai sitten ainakin nukkua meidän kanssa samassa huoneessa.

(Nämä on mun hankalimpia pahaäitihetkiä: juuri siinä kuunnellessani osaan tosi huonosti vain kuunnella, ja sen sijaan ärsyynnyn valittavasta äänensävystä ja haluan katkaista mussutuksen heti - mutta sen sijaan, että tyytyisin sanomaan, että voi, onpa sulla haikea olo, oli varmasti hieno reissu, ja huijaisin sen kertomaan jostain kivasta asiasta tai keskittymään vaikka iltapalaan, täräytän kohta siihen perään jo kiristyneellä äänellä, että no niin, nyt riittää valitus: kuulostaa ihan siltä, ettei mikään ole nyt hyvin. Muistan kyllä, että omassa lapsuudessani aina yökyläilyn jälkeen onnistuin ärsyttämään kanssaihmistä kaipuullani kivoihin hetkiin, mikä sitten tulkittiin kritiikiksi nykyhetkeä kohtaan. Äh, miten ärsyttävää!)

Yritin sitten positiivisempaa lähestymistä: Vaatii vähän harjotusta, että silloin, kun tuntuu kurjalta, osaakin ajatella jotain hyviä asioita tästä hetkestä, niin että saa jo vähän hyvää mieltä. Se on vähän semmonen taikatemppu.

En tiedä upposiko, paitsi minuun itseeni. Ihania, taianomaisia asioita elämässä on ainakin:
  • se, kun osaa avata itsensä herkäksi ja tajuta kauneuden missä tahansa (kahdessa merkityksessä)
  • se, kun osaa avata itsensä herkäksi ja tajuta rakastavansa jotakin
  • se, kun käsittää jotain monimutkaista
  • se, kun saa aikaan jotain ajatuksesta käsiensä kautta valmiiksi, koskettavaksi asiaksi
  • se, kun saa yhteyden toiseen ihmiseen puhumalla, kirjoittamalla, lukemalla tai eleillä
  • nukahtaminen
  • se, kun oppii luottamaan omaan kehoonsa ja sen viisauteen, ja sen tuloksena oppii kävelemään, tai uimaan, tai ajamaan pyörällä, tai mitä milloinkin
Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti