keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Äitipuolesta äidiksi

Aluksi muistutettakoon, että jokainen perhe on omanlaisensa, ja jokainen uusperhe vielä kahden tai useamman omanlaisensa perheen yleensä katkeransuloisen sekamelskan lopputulos, eikä unohtaa sovi sitäkään, että jokaisella meistä henkilökohtaisesti on aivan omanlaiset legot aloituspaketissaan, joten mikään, mitä tässä alla tulen ilmaisemaan, ei ole suoraan sovellettavissa muiden elämään. Kenties kuitenkin herättää joitain tunteita tai ajatuksia, jotka toivottavasti ovat jollakin tapaa lohdullisia.

Löysin itseni 20-vuotiaana tilanteesta, jossa Miehen mukana tulivat pienet lapset, joiden äiti en missään tapauksessa ollut, mutta joista olin valmis kantamaan painavaa vastuuta. Biologisten vanhempien keskusteluyhteys säilyi erosta huolimatta kuitenkin niin hyvin, etten joutunut - tai päässyt? - siihen vastuunkantajan rooliin, johon olin valmistautunut: lapsia koskevat periaatepäätökset ja -keskustelut hoituivat isän ja äidin välillä, ja minä sitten asettelin omat ajatukseni niin, että linja oli mahdollisimman toimiva koko aikuisrivistössä. Äitipuolena ja kertaalleen eronneen pienen lasten isän uutena puolisona ainoa vaihtoehto tulevaisuutta ajatellen oli tietoisesti asettaa lasten etu aina ensimmäiseksi, eikä kyseenalaistaa sitä edes silloin, kun itsekäs romanttisuus vaati päästä osille, vaan omaksua suuria linjoja koskeva kärsivällisyys toiseksi luonnoksi.

Tavallaan asemani oli helppo, koska pystyin soveltamaan siihen jo aiemmin vakiintuneita suhteitani sukulaislapsiini. Suurin ero oli siinä, että toisin kuin suhteessa sukulaisiin, jaan kotini bonuslasteni kanssa. Tästä on noussut ristiriitaisia tunteita: lapset ovat minulle hurjan rakkaita ja tärkeitä, ja haluan heidän tuntevan, että heillä on koti kahdessa osoitteessa, mutta samalla, kun olen suosiolla jättäytynyt kaappaamasta vastuuta, olen luovuttanut suuren osan arkipäiväisestä auktoriteetista pois myös omalla reviirilläni. Äitipuolena siis olen tavallaan pitäytynyt jälkiteini-ikäisessä irrallisten individuaalien kohtaamistilassa. Tällä hetkellä, kun lapsipuolet lähestyvät huimaa vauhtia omaa henkistä ikääni, rooli tuntuu koko ajan toimivammalta! Toivon, että päädymme jollakin tasolla vertaisaikuisiksi.

Äitipuolihistorian jälkeen oman lapsen syntymä oli aivan käsittämätön, tajunnan räjäyttävä tilanne. Olisin muutenkin varmaan ollut ihmeissäni siitä, että olen jonkun äiti, mutta kun useita vuosia olin törmännyt tilanteisiin, joissa enemmän tai vähemmän alleviivatusti en ollut näiden lasten äiti, tämä todellisuus tuntui ihan uskomattomalta. Kesti hyvin kauan ymmärtää, että lapsi todellakin oli minun! Että vaikka nyt ymmärsin järkyttävän painavan vastuun olevan myös minulla, kiintymyssuhde olisikin tällä kertaa itsestään selvästi molemminpuolinen! Minä ja lapsi olimme yhtä!

Överiksihän se meni: yhteen omaan lapseen, sen suloisuuteen ja viisauteen keskittyessä oli yhtäkkiä kovin vaikeaa vetää rajoja lapsen ja itsen välillä. Kun tunnistin lapsessa jonkin tunteen, jota itsekin olin joskus tuntenut, imaistuin siihen mukaan itsekin. Ja tietenkin halusin, että lapsi saisi sellaisia kokemuksia, joista se rakentaisi tasapainoisen itsen, kaikkea hyvää ja hitusen huonoa, ettei tulisi väärää kuvaa elämästä. Miten paljon ehdinkään viiden vuoden aikana ajatella ja analysoida kaikkea lapseen liittyvää: omaa käytöstäni, omaa vanhemmuuden filosofiaani, omaa lapsuuttani, lapsen ominaisuuksia, lapsen mahdollisuuksia, rakkautta, rajoja, rentoutta ja ryhtiä... Ja kykyä ymmärtää ja kyseenalaistaa - miten se annetaan lapselle?

Suhtautuminen äitiyteen oli minulle vaikeaa. Tiesin, etten ole Äiti-tyyppinen henkilö. Ainakin, jos se tarkoittaa ihmistä, joka nauttii kotona touhuamisesta, ja joka osaa keskittää mielenkiintonsa lapsiinsa ja kotiinsa ja käsinkosketeltavaan arkeen. Arvostan suuresti niitä ammattilaisia, jotka ovat esikoistani työkseen hoitaneet ja kasvattaneet, jotta olen voinut itse tehdä ajattelua ja suunnittelurauhaa vaativaa työtä. Samasta syystä arvostan suuresti niitä äitejä, jotka malttavat olla lähellä lastensa ensimmäisinä vuosina, koska itse tunsin onttoutta, kun laskin ne vähäiset tunnit, jotka työpäivän jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa hänen kanssaan vietin. Vastapainoksi halusin todella olla läsnä silloin, kun olimme yhdessä. Mikä mainio tapa hankkia riittämättömyyden tunnetta ja kokea epätäydellisyyttä!

Toisen lapsen syntyminen nostatti uudenlaiset kuohut. Tällä kertaa tiesin haluavani kokeilla äiteilyä pidempään - ei minun tehtäväni ollut osoittaa koko maailmalle, että suomalaisittain aikaisen työhönpaluun ja tarpeeksi hyvän äitiyden voi yhdistää, vaan elää sellaista elämää, joka pitää minut onnellisena! Tässä elämänvaiheessa se tarkoitti kokoaikaiseksi Äidiksi alkamista. Kotielämä tekee kummia ihmisen pään sisällölle: kun ympyrät kutistuvat, elämän rytmiä on helppo yksinkertaistaa ja hidastaa. Tästä näkökulmasta en kauheasti ole huolissani, miten urani käy, kun olenkin pois aktiivisesta työelämästä vaikkapa 20 perättäistä kuukautta. On helppo kohautella olkapäitään. Arkipäivässä ei tarvitse tsempata älyllisesti, mutta fyysisesti ja psyykkisesti on kovilla, kun rauhalliset lehdenlukuhetket ovat harvassa ja kommunikointi pääasiallisen seuralaisen kanssa on haparoivaa, ja lisäksi olet koko ajan itse vastuussa sekä omasta että lapsen hyvinvoinnista.

Pieni henkinen sumu ja itsereflektoinnin mahdollistavan rauhallisen ajan puute on saanut aikaan sen, että minusta on tullut Äiti. Sellainen tyyppi, joka ei koko ajan mieti, tekeekö nyt oikein lapsen kokonaisvaltaista onnea ja kehitystä ajatellen ja suhteessa itseen ja parisuhteeseen, vaan lähinnä niin kuin parhaaksi sillä hetkellä näkee, jos ja kun energiaa riittää. Aina ei riitä, eikä tarvitsekaan. Kuopusrassun ensimmäisiä juoksuaskeleita ei ole videoitu, se on niinkuin suunnitelmissa, mutta taisi jäädä toteutumatta. Se on sylissä paljon, mutta en minä keskity tietoisesti nauttimaan jokaisesta sylittelyhetkestä. Nautin siitä, että se on. Ja minä olen. Ja siitä, että esikoisen kanssa kuitenkin muistan keskittyä tietoisesti nauttimaan meidän aivan erilaisesta suhteestamme. Ainakin silloin tällöin.

Nykyään, jos joku jossain huutaa äitiä, reagoin heti. Se olen varmasti minä.

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Asuntoesittely

Tänään hoksasin taas jotain uutta: jos meinaa myydä asuntonsa eli kotinsa, on esiteltävä asuntoa mahdollisille ostajille. Tämä taas tarkoittaa sitä, että aivan vieraat ihmiset tulevat kotiin tallustelemaan ja arvostelevat sitä omassa mielessään ja kenties suullisestikin, ymmärtämättä, että kyseessä on Koti, meidän pyhimpämme, ja että jokaisella vinksin vonksin ja heikun keikun olevalla pikku jutulla on syynsä olla oikun eikun - epätäydellisyys ei Kodissa ole huono asia vaan eletyn elämän merkki. Huutomerkki!

Ensi-esittely oli yleisömenestys, välittäjällä oli ollut kova työ ehtiä vastailemaan kaikille kiinnostuneille, ja naapurin sedälle, joka tietenkin oli kuistiltaan kytännyt meidän lähtevän kotoa ja singonnut siitä heti kadun yli päästäkseen katsomaan, mikä talossa on muuttunut yhdeksän vuoden aikana. Välittäjällä oli kutina, että jatkokyselyjä seuraa. Kertoi myös, että sekaan oli mahtunut myös se pakollinen happamampi kiertelijä, jonka mielestä kaikki oli rempallaan eikä suinkaan ihanasti niin. Mutta vaikka minä ja välittäjä olimme yhtä mieltä siitä, että jos tämän ikäisen talon haluaa ostaa tällä hinnalla, voi sitten käyttää ylimääräiset kymppitonninsa täydellisyyden tavoitteluun ihan oman makunsa mukaan, niin siltikin melkein nyyhkin tässä sitä, miten joku voi niin sydämettömästi puhua meidän Kodista!

Mun koti ei oo täällä. Kohta.
No niin, on juu tunteet pinnassa. Siivottiin ennen esittelyä - tai muut luulivat, että siivotaan, minä pörräsin aavistuksenomaisella marttyyriasenteella etsimässä talon kodikkuuden ydintä riisuen sitä mahdollisuuksien mukaan tämänhetkisten asukkaiden henkilökohtaisista ominaisuuksista, mikä tarkoitti lukuisia yksityiskohtia, joiden keskeltä ei todellakaan ehdi katsomaan telkkaria tai pelaamaan PES:iä... Eikä se asenne eli jännitys laukea sillä, että Mies toteaa, että "Rentoudu.", ei, ei, koska tämä ei todellakaan ole rento tilanne, koska olen jättämässä hyvästejä Kodilleni, siivoamassa siitä pois meidän kädenjälkiämme, riisumassa niitä pieniä hassuja juttuja, jotka tekevät siitä meidän omamme ja samalla jättämässä sen paljaaksi, muka-tyylikkäämmäksi ja valjuksi kenen tahansa muuttaa itselleen paremmin sopivaksi...

Ei niitä juttuja nimittäin enää takaisin laiteta. Menee talo kaupaksi tämän näytön jälkeen tai seuraavan tai vaikka vasta joskus myöhemmin, niin tästä ollaan lähdössä kuitenkin. Kertarysäyksellä tai hissun kissun, mutta muuttolaatikot täytellen kuitenkin.

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 16. helmikuuta 2015

Elämän taikaa

Eräs elämäni valoista.
Kehittelen takaraivossani "miten minusta tuli minä" -äitipuoli- ja äitipostausta, joka ei ole vielä ihan jäsentynyt. Sitä odotellessa asiaan hiukan liittyen jaan yhtä lailla henkilökohtaista pakahduksen tunnetta tässä illan päätteeksi.

Vietettiin Kertun kanssa laatuaikaa eilen, kun tehtiin parin kilometrin kävelylenkki niihin suuntiin, joihin pikkuneidin nenä näytti - äidin leikkipuistoon päin hienovaraisesti ohjailemana tosin. Tajusin, että tosi harvoin on sen kanssa tullut vietettyä aikaa näin, kahdestaan, ilman aikataulua: yleensä vain silloin, kun Veera on eskarissa, ja silloin aina joku aivon osa ei ole hetkessä läsnä vaan vahtaa ajan kulua; miettii, että mitä nyt vielä tehdään ennen kuin. Niinpä otettiin uusinta tänään, käppäiltiin naapurikorttelin Leon ovikelloa soittamaan yhdessä Veeran kanssa, sovittiin speksit äitien kesken, päästettiin isot lapset omaan suuntaansa ja jatkettiin matkaa puistoon, minä ja Kerttu.

No sitten illemmalla Veera avautui keittiön pöydän vieressä vähän mutisten ja itku nieleskelyjen takana väristen, että haluaisi olla aina hotellissa, tai ainakin huoneeseensa oman pikku jääkaapin, johon ostaisi omalla rahallaan ruokaa, tai sitten ainakin nukkua meidän kanssa samassa huoneessa.

(Nämä on mun hankalimpia pahaäitihetkiä: juuri siinä kuunnellessani osaan tosi huonosti vain kuunnella, ja sen sijaan ärsyynnyn valittavasta äänensävystä ja haluan katkaista mussutuksen heti - mutta sen sijaan, että tyytyisin sanomaan, että voi, onpa sulla haikea olo, oli varmasti hieno reissu, ja huijaisin sen kertomaan jostain kivasta asiasta tai keskittymään vaikka iltapalaan, täräytän kohta siihen perään jo kiristyneellä äänellä, että no niin, nyt riittää valitus: kuulostaa ihan siltä, ettei mikään ole nyt hyvin. Muistan kyllä, että omassa lapsuudessani aina yökyläilyn jälkeen onnistuin ärsyttämään kanssaihmistä kaipuullani kivoihin hetkiin, mikä sitten tulkittiin kritiikiksi nykyhetkeä kohtaan. Äh, miten ärsyttävää!)

Yritin sitten positiivisempaa lähestymistä: Vaatii vähän harjotusta, että silloin, kun tuntuu kurjalta, osaakin ajatella jotain hyviä asioita tästä hetkestä, niin että saa jo vähän hyvää mieltä. Se on vähän semmonen taikatemppu.

En tiedä upposiko, paitsi minuun itseeni. Ihania, taianomaisia asioita elämässä on ainakin:
  • se, kun osaa avata itsensä herkäksi ja tajuta kauneuden missä tahansa (kahdessa merkityksessä)
  • se, kun osaa avata itsensä herkäksi ja tajuta rakastavansa jotakin
  • se, kun käsittää jotain monimutkaista
  • se, kun saa aikaan jotain ajatuksesta käsiensä kautta valmiiksi, koskettavaksi asiaksi
  • se, kun saa yhteyden toiseen ihmiseen puhumalla, kirjoittamalla, lukemalla tai eleillä
  • nukahtaminen
  • se, kun oppii luottamaan omaan kehoonsa ja sen viisauteen, ja sen tuloksena oppii kävelemään, tai uimaan, tai ajamaan pyörällä, tai mitä milloinkin
Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Oudot olotilat

Ensinnäkin Eija tutustutti mut eilen tuolla parin kulman takana sijaitsevassa kuntoilurakennuksessa minulle uuteen keskivartalonhallintalajiin, jossa roikutaan taljan varassa roikkuvissa kahvoissa kuin sirkuslaiset ikään, ja vaikka tässäkin kannattaa keskittyä tukipisteisiin ja hengitykseen, jotta liikkeet lähtevät keskikropasta, tuli samalla kiusattua raajojenkin lihaksia. Eipä ole ojentajat ja reidet pitkään aikaan näin kovasti kipristelleet! Hieno tunne.

Toisaalta sinne ei olisi varmaan edes pitänyt mennä tässä nuhassa. Tällaista nenäliinankulutusta ei myöskään ole tässä talossa hetkeen harrastettu: aikuiset ei ole sairastaneet mies- tai naismuistin mukaan noin vuoteen. Veera on varmaan vähiten nuhainen, vaikka olikin saikulla kaksi viimeistä hiihtolomaa edeltävää päivää, kurkku oli kipeä ja olo nuhjuinen. Sama vaiva on toki myös pikkusiskolla, joka nukkuu levottomasti, minkä vuoksi äiti on viimeisinä kolmena yönä ravannut alkovissa peittelemässä ja rauhoittamassa unissaan huutelevaa lasta ainakin kuusi kertaa yössä. Tämäkin on vähän kummallisen tuntuista.

Ovat kuin lentoon lähdössä.
Kolmas oudon tuntuinen juttu on se, että ilmeisesti pitkään vapaapäiväputkeen liittyen Kerttu on nyt nukkunut vain yksiä päikkäreitä, mikä muuttaa päiväjärjestystä aika radikaalisti, koska ajalliset etapit ovat vähemmässä: ei tarvitse ennakoida nukahtamis- ja heräämisaikoja! Keskellä päivää on nyt toinen todellisuus, jonka aikana voidaan olla isojen ihmisten kesken. Vau.

Nyt sitten neljäs kumma asiaintila on se, että Mies otti isot tytöt mukaansa ja vei ne suuremman kaupungin sykkeeseen nauttimaan kulttuurista, hyvästä ruoasta ja hotellielämästä, palaavat siis vasta huomenna. Ilta oli omanlaisensa, koskapa olin jo unohtanut, millaista on olla ilman hyvää juttuseuraa eli Veeraa silloin, kun Mies on jään tai tien päällä, mutta mukava kuitenkin. Nyt Kerttu nukkuu. Tulisikohan jotain naistenleffaa? Korkkaisinko jonkun ihanan kuivan siiderin?

Follow my blog with Bloglovin

Divari

Leena ja Jussi toi muuttolaatikoita, suurkiitos niistä vielä kerran! Sivupersoonani Inspiraatio-Tarmo alkoi saman tien inventoimaan yhtä kirjahyllyä, ja toivoo nyt, että alla olevaille kirjoille löytyisi seuraava lukija, ettei tarvitsisi paperikeräykseen laittaa. Olisi kiva, jos varaisit mieleisesi kommentoimalla alle. Kirjat eivät ole arvottomia, mutta Tarmo ei silti laita niille hintaa. Jos et pääse hakemaan tai muuten livekontaktiin, Tarmo voi pistää postiin, jos maksat kulut.

Elizabeth Gilbert: Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (Eat Pray Love -jatko-osa); pokkari

 J.R.R. Tolkien: Silmarillion; kovakantinen

 Virginia Woolf: To the Lighthouse; pokkari

 Monica Ali: Brick Lane; kovakantinen

 Michael Ondaantje: The English Patient; pokkari

 Henry James: The Turn of the Screw; pokkari

 Arabella Weir: Onwards & Upwards; kovakantinen

 Honoré de Balzac: Splendeurs et misères des courtisanes; pokkari

 Emile Zola: Nana; pokkari

 Sally Morgan: My Place; pokkari

 Peter Carey: True History of the Kelly Gang; pokkari

 Hanif Kureishi: Le bouddha de banlieu; pokkari

 Charles Dickens: David Copperfield; pokkari

 Italo Calvino: Halkaistu varakreivi; kovakantinen

 Célestine Vaite: Tahitin tyttäret; kovakantinen

Khaled Hosseini: Leijapoika; kovakantinen

Follow my blog with Bloglovin

perjantai 13. helmikuuta 2015

Välityssopimus

Nyt se sitten on tehty. Kiinteistönvälittäjä otti eilen kuvat ja täytettiin lomakkeet ja laitettiin nimmarit.

Siinä tapaamista edeltävinä neljänä tuntina, kun piilottelin näkyvistä mahdollisimman paljon pikkuesineitä ja imuroin ja pyyhin ja asettelin, tuli mieleen, että sama homma tullaan tekemään joka kerta ennen asunnon esittelyä. Tätä samaa sarjaa siis sen oivalluksen kanssa, että kun muuttaa uuteen kotiin, vanhasta on muutettava pois.

Sitten ajattelin, että voi että. Ollapa tässä nyt saman tien sarja muuttolaatikoita ja kysymysmerkkilaatikoita, joihin viskellä ne nyt väliaikaisesti piilotettavat pikkuesineet, jotka leviävät arkielämän myötä uudelleen pitkin kiinteistöä, josta ne on uudelleen keräiltävä, ikään kuin eivät koskaan olisi mihinkään levähtäneetkään. Muuttolaatikoihin heti ne tavarat, joita ei voi heittää pois syystä tai toisesta, mutta joita ei tarvita ennen ensi talvea. Jos jostain syystä ei silloin vielä muutettaisi, ne olisivat silti kausisäilössä siihen asti. Kysymysmerkkilaatikoihin ne Miehen tavarat, jotka minusta eivät ole ollenkaan tarpeellisia, ja ne minun tavarani, jotka Miehen mielestä ovat turhuuden huipentuma, ja niitä sitten voitaisiin parisuhdelaatuajan nimissä lajitella säilytettäviin ja vapautettaviin tai tuhottaviin.

Edelleen ajattelin, että voi että. Ollapa pikkulapseton henkilö, joka voisi oikeasti ja melko vaivattomasti varata useampia tunteja tavaroiden raakkaamiseen myös yleisesti, koska olisihan se hienoa tehdä luopumis- ja surutyö kirjojen, levyjen ja muiden tunneyhteyksissä kerääntyneiden juttujen suhteen kaikessa rauhassa eikä paniikissa muuttopäivän lähestyessä. Varsinkin se olisi hienompaa kuin roudata kaikki uuteen kotiin ajatellen, että no katson ne läpi sitten, kun tämä härdelli on ohi. Senhän tietää, mitä siinä sitten kävisi.

Lapsiin liittyviä tavaroita en juuri viitsinyt edes ajatella. Kirppispöydän ajattelin varata, mutta kun kaikilla on jo kaikkea niin kamalan paljon, niin viitsinkö nähdä siistimis-, lajittelu- ja hinnoitteluvaivan vain roudatakseni lastenvaatteita ja leluja johonkin myllättäväksi ja viedä ne sitten keräykseen, kun voisin viedä ne suoraan keräykseen? Ja kestänkö taas sen tuskan, jonka valtaan joudun, kun ajattelen sitä, miten nopeasti ostohetkellä rahallisesti mahdollisesti hyvinkin arvokas asia menettää arvonsa, ihan vain siksi, ettei se alunperinkään ole ollut laadullisesti erityisen arvokas... Ei, en ajattele sitä.

(Tilasin juuri toissailtana tytöille kohtuuhintaista vaatetta ja hihkuin riemusta, kun ne saapuivat kotiovelle jo tänään - mikähän oli kuljetuksen hiilijalanjälki? Paljonkohan ompelija sai palkkaa? Onko muka jotenkin oikeutettua ostaa pikku lintubongarille vielä yksi eläinpaita vain siksi, että se oli niin söpö eikä sillä vielä ollut lintupaitaa?)

Kiinteistönvälittäjä sanoi, että periaatteessa tarjouksen jättämisestä - jos kaikki menee suoraviivaisesti - kiinteistön luovuttamiseen menisi kuutisen viikkoa. Mitä ihmettä tässä nyt ollaan tekemässä? Mitä tälle kamalle tehdään? Miten se lajitellaan? Miten se pakataan? Mihin se laitetaan? Käykö kaikki niin hienosti, ettei meidän tarvitse muuttaa, ennen kuin uusi koti on edes periaatteessa valmis ottamaan meidät vastaan?

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Valoa ja muita luonnon ihmeitä

Otin eilen (joulu-/pimeydenkarkotus-)valot pois piharivin seinästä. Ehti ne siinä jo marraskuun puolivälistä olemaan, ja näin päivänvalossa näyttivät jo kyllä kieltämättä aika hölmöiltä, kun nyt on jo niin valosaa!

Toissaviikolla alkoi eskarin pihassa päivittely kevään yhtäkkisestä etenemisestä. Vaikka silloin oli vielä lunta maassa ja kovin nostalgisen talvinen tunnelma (tällaisia talvet olivat aina silloin dinosaurusten aikaan, kun minä olin lapsi), talitiaisten tityyt ja auringonsäteiden kurkottelu räystäille ja hangelle saivat olon riemulliseksi ja runolliseksi. Niin kuin silmät olisivat auenneet: nyt ei enää vaan möllötetä pimeässä, kalenterin sivut kääntyvät, kevät tulee ja kesäkin kohta! Ja Faith No More Provinssiin!

Ja eilen päästin suustani sellaisenkin aivopierun, että on vähän haikea olo, kun mitä jos se talvi nyt sitten oli tässä, että vastahan se alkoi... Minä! Minä, joka tänne rannikolle muutettuani nautiskelin kovasti lauhojen talvien tuomasta uskosta siihen, että ilmasto täällä olisi kuin Englannissa, että kuka sitä lunta ja pakkasia kaipaa muutenkaan!

Mutta antakaas kun täti kertoo. Tämä taitaa taas olla näitä äitiyden sivutuotteita.

Ensinnäkin se, että hurmoshenkisesti pääsee keskellä päivää nautiskelemaan niistä auringon kultaamista talvisista päivistä, sehän ei joka päivä onnistu, jos et ole kotiäiti vaan toimistotyöaikaan työskentelevä henkilö (kyllä, myös opettajan työpäivät yleensä kuluvat herkästi sisätiloissa, mutta ei mennä nyt siihen). Kyllä kelpaa elää hetkessä, kuulostella vuoden kiertoa ja luonnon ihmeitä, kun toimenkuvaan kuuluu uloslähtö vähintään kolme kertaa päivässä, ja hyvä niin.

Ennen oli ennen.
Toisekseen, kuten olen jo maininnut, on kaikille osapuolille kivempaa, että lapset pääsevät pihalle leikkimään sisätilojen sijaan, ja pihalla on kivempi leikkiä, jos siellä ei ole välikeliolosuhteet, kuten esimerkiksi viime talvena kokonaisuudessaan. Sitä nauttii itsekin kovasti katsellessaan lapsen riemua (ja päästellessään suustaan muita koottuja, todeksi havaitsemiaan kliseitä).

Ja todella, päivät pitenevät hurjilla loikilla, ihan silmissä. Mutta ei niin vauhdilla, etteikö eilen italian tunnilta seitsemän huitteilla kotiin palatessa olisi ollut aika synkkä pimeys vastassa, ilman niitä jouluvaloja.

PS. Kerttu muuten heräsi eilen, reissun jälkeisenä päivänä, vasta seitsemältä, ja nukkui yhdet päikkärit puoli kahdestatoista puoli kolmeen. Ehdin jo Veeran kanssa maistella ajatusta yksipäikkärisestä päivärytmistä, voitaisiin pelailla Afrikan tähteä ja Unoa ihan rauhassa iltapäivisin, ai miten hienoa... Viime yönä se valvoi puolitosissaan puoli yhdestä kahteen ja heräsi vähän yli kuusi, hyvin väsyneenä, ja vetää tuolla viimeisiä aamupäikkäripihahduksiaan. Tätä siitä siis seurasi.

Follow my blog with Bloglovin


tiistai 10. helmikuuta 2015

Korsetteja ja herkkää hymyä

Meillä ei kotona ystävänpäivää kauheasti noteerata, amerikkalaista hapatusta ja sillai, et vaikka ollaan ihan ystävällisissä väleissä, niin ollaan sitä muutenkin kuin helmikuun puolivälissä. Ja sitten jotenkin se ystävä terminä ei ihan iske siihen hermoon, millä tahtoisin tuota Miestä ajatella ensisijaisesti. En odota tai edellytä lahjoja.

Ystäville sen sijaan ihan mielelläni toivottelen hyvää ystävänpäivää! Siihen tässä nyt ikään kuin tähdätään, halvasta otsikkokikasta huolimatta, hihhii...

Seuraa häpeämätöntä mainontaa! Lahjavinkkejä itselle ja toiselle!

Korsettiasia: taidan olla vähän hurahtanut Method Putkistoon, ja harmittelen kauheasti sitä, etten silti pysty panostamaan lajiin nyt enempää kuin 1,5h viikossa (jos sellaista ylimääräistä vapaa-aikaa järjestän, keksin sille useita vaihtoehtoisia käyttötarkoituksia, vaikka tämän hyvät vaikutukset varmasti kertautuisivatkin mahtavasti). Olen löytänyt keskivartalolihaksistoni (ja ei, Bonuspoikaseni, sitä ei kutsuta oravan lihaksistoksi) ja ennen kaikkea oikean asennon! Kuin olisi korsetti päällä nyt kuulkaa. Jos en pidä hyvää ryhtiä, hae tukipisteitä ja keskilinjaa, pienenpienillä mutta jäätävän tehokkailla liikkeillä kiusatut kylki-, vatsa- ja selkälihakset huutavat heti, että asento on väärä. Siis tässä koneen vieressäkin, ja liukkailla kaduilla, ja iltasatua lukiessa, eikä pelkästään salilla.

Täysin ilman korvausta kerron, että tämän viikon perjantaina 13.2. puoli kuudelta Sirke pitää esittelytunnin à 10€ siinä linja-autoaseman lähellä. Mene kokeilemaan.

Herkkä hymy -asia: kun ihmisellä on hyvä olla, se säteilee sitä oloaan muihinkin, joille tulee hyvä olo, joka leviää, ja niin edelleen. Mulla on vahva kutina siitä, että tiistaina 17.2. avautuva blogi Flirttimaisteri & Trubaduuri tulee aiheuttamaan hyviä vibraatioita. (Myös ihailua siitä, että kun aloittaa blogin, sen voi tehdä alusta asti tyylillä.) Nauti ja opi!

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 9. helmikuuta 2015

Matkustajat

Eilen nukuttiin pitkään, kiitos Miehen aamu-unistamistekniikan, mutta seurauksena tietysti Kertun päiväunet myöhäistyivät ja menivät epäkeskoon muun perheen toiminnan suhteen niin, että ne kestivät vain reilun tunnin. Unien keskeltä havahtuminen aiheuttaa unien keskeltä havahtumista myös yöllä, kuten sain huomata: öistä huutelua, sen hiljentelyä uudelleen peittelyllä ja tassutuksella, äidin kömpimistä jo viilenneen peittonsa alle, havahtumista, huutelua ja niin edelleen kesti suunnilleen puoliyöstä kolmeen. (Nuha? Kevyt mahatauti? Hampaat? Huonot päikkärit?)

Tätä ennen olin kuitenkin illalla laittanut kellon soimaan klo 6.50, sillä olimme lähdössä, tyttäreni ja minä, aamubussilla Tampereelle. Siis naureskellen, että eihän meillä oikeasti kukaan enää siihen aikaan nuku. Kun klo 5.55 kävin vielä kerran peittelemässä huutelevan pikkuihmisen, joka oikeasti oli vielä väsynyt ja nukahti, tajusin horroksessani, että jos linja-autoasemalla on oltava varttia vaille kahdeksan, olisi ehkä hyvä sittenkin siirtää herätys jo puoli seitsemäksi. Sen tein.

Seuraavaksi havahduin siihen, että alakerrasta ei enää kuulu ääniä, avaan silmäni ja näen kellon näyttävän 6.49. Sinkoan itseni ylös, pikapesen ja puen, huomaan, että olen näppärästi sammuttanut herätyksen, sytytän valot tyttöjen huoneeseen, jossa Veera, vanha seikkailja ja reissutyttö, kipuaa heti innosta hyristen alas parvelta ja ryhtyy pukemaan, mutta Kerttu on äärimmäisen loukkaantunut joutuessaan heräämään kesken uniensa. Onneksi se syö vielä tissiä, koska pieni aamumaitosessio paitsi tukkii sen suun, myös rauhoittaa sen verran, että saan sen puettua päivä- ja ulkovaatteisiin yhdeltä istumalta. Samaan aikaan Veera on saanut itsensä valmiiksi hyvin epämaanantaiaamumaisesti ja auliisti hakee jääkaapista illalla isänsä kanssa tekemänsä eväät ja sujauttaa ne minun kassiini.

Aamupala syödään
tietenkin vasta,
 kun bussi on liikkeellä.
Otamme mukaan meitä erittäin hyvin kohta kolme vuotta palvelleet Kööpenhaminasta pakon edessä ostetut matkarattaat, koska bussi ja kerrostalohissi. Keli on hyvin liukas. Matkaa bussiasemalle on noin 1,7km. Pihasta lähtiessämme kello on suunnilleen varttia yli seitsemän. Ehdimmekö ajoissa, jotta pääsemme valitsemaan bussista sellaiset paikat, joissa lapset viihtyvät ja ovat turvassa, mutta eivät häiritse muita matkustajia kohtuuttomasti?

Kyllä!!! Veera on ihan paras! Se luistelee aamuhämärässä pitkin Kuukkarin katuja ja sitten marssii reippaasti kulkukelpoista jalkakäytävää sellaista tahtia, että olemme kuin olemmekin laiturilla tasan varttia vaille kahdeksan. Bussi tosin tuli paikalle myöhässä, mutta äitikin pysyi rauhallisena, vaikka joutui vastaamaan sitä ennen useaan bussin saapumista koskevaan kysymykseen.

Kerttu nukkui reissun aikana noin puolen tunnin päikkärit välillä Sammonkatu-Kaupinkatu-Kalevantie- linja-auton lähtö; sitten kotona puoli viidestä kuuteen. Nukahti varttia yli kahdeksan. Katsotaan, mitä tästä seuraa.

Follow my blog with Bloglovin

lauantai 7. helmikuuta 2015

Renovation Recap

This is a picture from five years ago,
when it had slowly started to dawn on me
that the yellow house would eventually become my home,
one day, in the distant future.
In order to shed some light on what on earth is going on here to all those who do not read Finnish, I decided to save some time in my quite hectic mother-of-a-toddler day-to-day life and explain the whole thing in one go to everyone at the same time. So. Here you are.

I've lived in Pori for nearly twelve years now, thanks to my dear Husband, and pretty soon I realised more-than-half serious conversation about his childhood house staying in the family had been going on for some time. In fact, for such a long time that there would really have been no sense for me to struggle against the idea but to slowly conform, although I very hard tried not to at first.

The house itself is handsome, a wooden semi-detached house with hiiigh ceilings, built in the 1920s by Husband's great-grandfather just off the town centre. Like, even closer to everything than where we live now, and we're already at a walking distance from both the market square and the beautiful Kirjurinluoto park! There is also a garden that reaches perhaps 20 metres behind the house, and at the back of the garden there is a little brick house. My mother-in-law lives in the main building, but when I moved here, her mother-in-law, that is, Husband's grandmother, still lived in the little house at the back of the garden, as she had done since the mid-seventies, having moved away from the main building with her husband to make room for their son's family.

Now. My mother-in-law retired a couple of years back and soon after began hinting that the house had begun to seem too spacious for her. By this time I had accepted / been brainwashed to the idea that it would actually be very cool to take responsibility of the old house, and even living right next door to Husband's mother felt perfect now that we had come to know each other well: not only would we keep the family tradition alive, but having three generations right there would also be plain practical! We would help her out with whatever she needed and our kids would have an extra grown-up around the house to go to. Veera will turn seven this August and go to school, and with the Finnish first-graders' school days being on average four hours long while we both work full time, it's a very relieving thought to have Granny at home.

The problem is, the house needs serious renovating, because with my Husband's older children (16 and 14 this year) there are six of us altogether, and there are now only three bedrooms and one bathroom, and the kitchen is too small for a table big enough to seat all of us. I've sketched the changes we need to have done, so here you can see the top floor with the two existing bedrooms and the attic that we'll turn into a bedroom / dressing room loft-like thing and add a tiny bathroom; this is the ground floor, which can stay pretty much as it is, just that we'll turn the one bedroom into a dining room / study and try and fit in stairs so we can get to the basement. Which of course doesn't exist yet, except as an open space with an earthen floor and the ceiling up at about 190cm. Husband's 198cm tall. So we'll have to dig a little to fit in a proper bathroom and a small sauna, a laundry room and a man cave (!). Plus the plumbing and insulation etc. We'll keep the potato (/wine/beer) cellar that's already there.

All this takes some calculating and engineering abilities and knowledge about constructions we are not in possession of ourselves. We haven't been very quick about this: we first told Granny we would indeed like to move in the house in October 2013, a day or so before Kerttu was born, so there were some other things to take care of first. I finally got around to searching for a civil engineer to make the technical plans for the renovations in September. Found one, a sympathetic older gentleman, who came to see the house, took some notes, and told us the plans would be ready in two months, enabling us to get the bureaucracy going for the building permit, which takes a minimum of four weeks to get in the wintertime when it's quiet. Two months passed, I called him, he told me it would still take him about a month. So we met again in mid-December, he came to see the house, took some notes, and told us the plans would be ready in a month. You may see a pattern evolving here... This time, when I called him several times at the end of January he wouldn't even answer the phone anymore.

After wasting a total of five months we now have a new engineer working for us, and now it all seems to be going forwards at a faster pace. It's just that with a semi-detached house there are some regulations that include both ends of the house, of which we didn't know, so we now have to have talks with our neighbours-to-be before the engineer can actually get on with the work. But the talks are on tomorrow's agenda. Will give another report once things have twitched.

Follow my blog with Bloglovin

Ruuneresepti

Tehtiin Mummun kaa tänään vaihtarit: vietiin r-torttu, saatiin laskiaispullaa. Huomenna otetaan näitä mäenlaskuevääksi Kirvatsiin. Minä tykkään tehdä näitä! Ja vaikka tänä aamuna tuntui, että väänsin leipomuksia vaikka kuinka kauan, niin tosi nopeita ovat, muffinssityyliin. Ja ettei aina tarvitsisi etsiä uudestaan, niin tässä on resepti.

R-tortut

200g pehmeää margariinia
2dl sokeria
2 munaa
2dl vehnäjauhoa
1,5tl leivinjauhetta
2,5tl mantelijauhoa
1dl piparimurua
0,5dl korppujauhoa
1dl kermaa

yksi pieni saksalaisen kaupan rommiesanssipullo à 2ml *1dl vettä * 0,5dl sokeria * vattuhilloa ja tomusokeria ja muutama tippa sitruunamehua tai vastaavaa

1) Vaahdota elikkä hiero möhnäksi rasva ja sokeri. 2) Lisää ja sekoita joukkoon munat yksi kerrallaan (on helpompaa niin). 3) Lisää ja sekoita joukkoon vehnäjauho ja leivinjauhe. 4) Lisää ja sekoita joukkoon mantelijauho, piparimuru ja korppujauho. 5) Lorauta ja sekoita joukkoon vielä kerma. 6) Lusikoi taikina vaikka paperisiin vuokiin (tänään taikina riitti 17 kappaleeseen. 7) Paista 200 asteessa suunnilleen vartti. 8) Anna jäähtyä, ja sekoita siinä välissä kostutusta varten rommi tai esanssi, vesi ja sokeri. 9) Kostuta tortut. 10) Koristele hillolla ja tomusokerikuorrutuksella kuten parhaaksi näet.

Vanha aviopari eli kuinka riita syntyy


Tästä se lähtee.
Lähtötilanne: seesteinen lauantaiaamu. Suunnitelma / minä: leivon Runebergintorttuja ja syön aamupalan ja luen lehden rauhassa ennen kuin Kerttu herää päikkäreiltä. Suunnitelma / Mies: vie Kertun päikkäreille, tulee kotiin vähän heräilemään ja lähtee sitten salille. Taustat: Kerttu heräsi tavallista myöhemmin (klo 7.21!!!), joten aamun oletusaikataulu toteutus siirtyy noin 1,5h eteenpäin. Vanhemmat taustat: parin päivän takainen keskustelu tavaroiden vähentämisestä muutenkin kuin vain asunnonmyyntikuvien ottoa varten sekä siitä seuraanut kiihkeäsävyinen keskustelu siitä, asuuko meillä hamsteri vai useita. 
  1. Aloitan leipojaissession aamupuurovaiheessa - joka alkaa olla jo lähes nautinnollinen, koska a) lapsi ei koko ajan kiipeä pöydälle tavoittelemaan sitä tai tätä ja b) lapsi syö itse, joten c) olen vapaa tekemään muutakin kuin kököttämään sen vieressä lusikka kädessä hakemassa mielestäni rauhaa, jossa ei paljon harmita, jos puolet lautasen sisällöstä päätyy muualle kuin lapsen suun kautta sen vatsaan. 
  2. Mies laskeutuu alakertaan, syö aamiaisensa ja lukee lehden; minä vahdin Kertun ruokailua ja päästän sen leikkimään kun samalla kerään aineita ja pehmittelen voita. 
  3. Kuuntelen toisella korvalla leikkejä diagnosoiden väsymyksen määrää eli optimaalista päikkäreillelähtöhetkeä. Kyselen myös Veeralta vahvistuksia havainnoilleni, samalla kun sekoitan voita ja sokeria, kuitenkin koko ajan valmiina toimimaan päikkäreille lähdön suhteen. Mies katsoo tällä välin olohuoneessa tärkeitä urheilutuloksia tekstiteeveestä, muttei aivan pysty keskittymään, koska ihmettelee samalla mielessään, miksi huutelen naapurihuoneeseen, kun voisin yksinkertaisesti vain ottaa lapsen ja pukea sen. Itse ihmettelen, miksi ylipäätään monitoroin sekä leivontaa että lasta.
  4. Totean päikkäriajan nyt koittaneen, mutta vatkaan kuitenkin vielä toisenkin munan taikinaan. Tällä välin mies on jo vienyt päikkärihaalarin olohuoneen sohvalle, pyytää minua pukemaan lapsen sillä välin, kun pukee itsensä ja hakee vaunut ulos. Puen lapsen, jatkan leivontaa.
  5. Palattuaan sisälle liukastelemasta Mies hakee keittiön pöydältä Suomen Kuvalehden tyhjän puurokupin, ruokalapun ja mainoslehtien keskeltä. On selvästi ärsyyntynyt. Lähtee nousemaan yläkerran vessaa kohti, huomaa rappusilla siinä kaksi päivää odottaneet luistimet, ja kysyy: "Eikö näille luistimillekaan mitään muuta paikkaa ole?" Vastaan: "Juu on, Veera sovitti niitä jo, niin laitan ne siitä kyllä kassiin (logiikka: en ole vielä laittanut, koska kassista on ensin otettava pieneksi jäämässä olevat luistimet pois, hoidettava ne kuntoon ja laitettava säilöön, ja mieluiten  koko homma yhdellä kertaa, että muistan, mitä olin tekemässä, mutta tätä en sano ääneen, koska tiedän, ettet kestä kuunnella taustoituksia)".
  6. Jatkan torttuilua, Mies tuo Suomen Kuvalehden takaisin keittiön pöydälle ja hakee salikamat. Tiedustelen, josko jo toiseen kertaan tällä viikolla hukkaamani hanskat olivat siellä autossa. "Ei, mä katoin. Mitkä ne oli?" "No hö, ne mustat nahkahanskat, ne samat, mitkä jäi Mummulaan jo maanantaina. Mut miten sä oot voinu ettiä niitä, kun et ees tienny mitkä ne oli?!" "No kai mä nyt hanskat tunnistan!" "Hehheh. Harmittaa vaan, kun mä oon yleensä niin tarkka tavaroistani." "Jooo, varsinkin niiden sijottelusta." "---." Mies lähtee salille. Minä jatkan pikaisella aamupalalla, kukkien kastelulla ja lannoittamisella, keittiön ovien hinkkaamisella, torttujen koristelulla ja Veeran kanssa keskustelulla siitä, voiko vadelmahillolla tehdä kuvioita vai ei, Veeran rauhoittelulla, keittiön loppusiivouksella, muutamien lelujen keräilyllä, ja lopulta, kun mielestäni on jo tauon paikka, aloitan tämän tekstin naputtamisen. Olen istunut takapuolellani koneen vieressä noin kolme minuuttia, kun Mies tulee kotiin ja näkee muijansa siinä istuskelevan kaikessa rauhassa koneella edelleen yövaatteissaan - ja luistimetkin on vieläkin rappusilla.
Tätäkään majaa en ehtinyt siivota / siivouttaa sen kolmevarttisen aikana.
(Lopputulos: ei riitaa. Syy: olemme jo tutut keskenämme ja melko stressittömässä elämäntilanteessa, eikä ihan kaikkea enää tarvitse sanoa ääneen. Mies on ärsyttävä, koska kun se saa jotain päähänsä, se pitää tapahtua heti ilman selityksiä, eikä se muista siinä inspiraatiossaan ottaa huomioon sitä, että muilla voi olla muita suunnitelmia tai että se, mitä se näkee juuri nyt, ei ole koko totuus. Minä olen ärsyttävä, koska haahuilen ja olen välillä tosi hidas, mutta yritän samalla kovasti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaikka päässä on valmiina monta suunnitelmaa, jotka odottavat otollisinta toteuttamishetkeä - johon kyllä sitten tartun tosi tehokkaasti heti! mikä myös voi ärsyttää - mikä ei kuitenkaan näy ulospäin, minkä vuoksi välillä selitän suunnitelmiani ääneen, joskus myös silloin, kun Miehen mielentilaan ei sovi kuunnella selityksiäni. Tähän mennessä on opittu, että jotkut asiat ei muutu, mm. edellä esittämäni ärsytystekijät sekä se, että - ällötysvaroitus! - tykätään silti aika paljon toisistamme.)

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Päivä elämässämme - A Day in Our Lives

Hyvää iltaa, good evening.
Lyhyesti päivän uutisia, today's news in brief.

Jännittävästi keskelle kouluviikkoa sijoitettu Narukerän P21-joukkueen vieraspeli Helsingissä vei Miehen reissuun jättäen äidin huoltamaan yksin tyttäriään. Eksoottinen tilanne antaa äidille mahdollisuuden hallita kaukosäädintä eli sulkea television.

The Husband has gone on a mid-week coach trip to Helsinki (250 kilometers / 3,5 hours away) with a bandy team consisting of school kids, including Son. The boys will return to Pori at approximately 1:00 AM, giving mother a chance to enjoy time without TV.


Kiireellinen operaatio lapsen poistamiseksi vaaralliseesta kohteesta suoritettiin aamupäivällä äidin unohduttua neljäksi sekunniksi omiin ajatuksiinsa. Tajuttuaan hiljaisuuden äiti löysi lapsen eteisen lipaston päälle kiivenneenä, lompakoita, puhelimia ja avaimia tutkimassa. Lapsi palautettiin maan tasalle välittömästi.

An emergency operation in order to remove child from a dangerous position took place this morning after mother had lost herself in her thoughts for four seconds. As mother realised it was very quiet she found child from on top of the sideboard in the hall, examining wallets, telephones and keys. The child was returned to the ground immediately.


Äidille on eilen myönnetty Butter Chicken -vastaavan arvonimi. Ruokaa nautittiin tänään lounaaksi. Resepti tuodaan ehkä jakoon tuonnempana osana nopeaa arkiruokaa -sarjaa.

Mother was awarded the honorary title of Butter Chicken Manager yesterday. The dish was also today's lunch. The recipe might be shared later on in the Quick Home Dinners series.


Kerttu on saavuttanut suhteellisen hyvän lusikanhallinnan tason itsenäisessä ruokailussa. Äiti riemuitsee, vaikkei vielä voikaan irrottaa otettaan siivoussuihkepullostaan.

Kerttu has reached a relatively good level of spoon management in independent feeding. Mother is exultant although as of yet unable to let go of her cleaning spray bottle.


Talon asukkaat riemuitsivat suuresti saadessaan paketin Marenilta. "Ihan ku ois joulu taas!" hihkui Veera. Valitettavasti valokuvaaja ei ehtinyt ikuistaa innostunutta ilmettä, ennen sen vaihtumista ärtymykseksi äidin räpsimisen vuoksi.

The residents of the house were greatly delighted at the arrival of a parcel from Maren. "It's just like Christmas all over again!" whooped Veera. Unfortunately the paparazza was unable to catch the animated expression of excitement before its turning into great annoyance due to mother's snapping.



Miehen poissaolo ei juuri vaikuttanut keskiviikkoillan rutiineihin. Tavallisesta poiketen Kerttu kuitenkin pääsi mukaan Veeran muskariinvientireissulle. Muskarin aikana äiti ja Kerttu kävivät ruokaostoksilla ja palasivat sen jälkeen konservatorion käytävälle urheilemaan ja nauttimaan iltapalaa.

The absence of Husband did not have a drastic effect on the Wednesday evening routine. Kerttu, however, was now allowed to join mother in taking Veera to her music play group lesson. During the lesson mother and Kerttu went grocery shopping and then returned to the conservatory for some sports and evening snacks.
  

Mainitut ruokaostokset suoritettiin K-niinkuin-Kerttu -kaupassa, jonka sisäänkäynti oli purkutöiden vuoksi siirretty aivan väärälle puolelle rakennusta. Työmaata kiertäessään äiti oli onnellinen siitä, että maisema näytti sotatoimialueelta vain vinksahtaneen mielikuvan vuoksi, ja ihmeissään siitä, että paljon puhuttu ja kilpailutettu kampusalue nyt todella oli muotoutumassa.

This is not Ukraine, but a former supermarket.

Päivän muita kohokohtia olivat muiden muassa se, kun naapurikorttelin Leo oli leikkimässä Veeran kanssa Kertun päiväuniaikaan, jolloin äitikin sai ottaa rauhassa puolen tunnin tirsat, ja Kertun kummalliset tuuletusliikkeet, joita toistettiin useita kertoja vatsat naurusta kippurassa.

Other highlights of the day included having Leo from the next block over for a play date during Kerttu's nap time, allowing mother to drift away to another level of consciousness for a half an hour or so without having to answer questions or entertain daughter, as well as quite Twin Peaks-ey celebratory movements created and repeated by Kerttu for a length of time, doubling as strenuous abdominal workout.

video

Toisto tuo taidon. Repetition is the foundation for excellence.

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 3. helmikuuta 2015

Remppahommia: uusi suunnitelma

Rakennussuunnittelijarintamalla tähän mennessä tapahtunutta:
Baby steps towards the new home.
  • syyskuun alkupäivinä soittelin alueen rakennusinsinöörejä läpi löytääkseni remontille vastuullisen suunnittelijan - monella oli jo ihan tarpeeksi tekemistä, mutta lopulta puhelimeen vastasi yksi, joka lupasi tulla katsomaan kohdetta
  • ihan lähipäiviin siihen sovittiin treffit paikalle, ja puolen tunnin odottelun jälkeen soitin suunnittelijalle, joka pahoitteli olevansa hiukan myöhässä, mutta saapuvansa aivan hetken kuluttua, ja saapuikin; kierrettiin kerrokset, puhuttiin toiveet läpi ja annettiin alkuperäiset piirustukset kopioitavaksi; asiaan palattaisiin parin kuukauden kuluttua, kun suunnitelma olisi valmis
  • alkuperäiset piirustukset palautuivat heti seuraavana päivänä
  • marraskuussa odottelin yhteydenottoa ja päädyin lopulta siihen tulokseen, että on parasta soittaa itse; suunnittelija ilmoitti, että vielä kuluisi kuukausi, eli että joulukuun alussa sopisi soitella hänelle seuraavan kerran
  • periaatteessa olin ärsyyntynyt siitä, että yhteydenottovastuu olikin minulla
  • otin yhteyttä joulukuun puolivälin lähestyessä; uusi palaveri sovittiin
  • joulukuun palaveriajan koittaessa suunnittelijaa ei taaskaan näkynyt, joten parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen soitin perään ja selvisi, että minun palaveriaikani oli tuntia aiemmin kuin suunnittelijan, joka kuitenkin saapui aivan hetken kuluttua paikalle; saavuttuaan kiskaisi esiin alkuperäisistä piirustuksista ottamansa kopiot ja kyseli uudestaan muutostarpeet sekä kiersi kerrokset uudestaan kameran kanssa - emme kehdanneet suurieleisesti ihmetellä, mistä toisto johtui, mutta harmitus siitä, ettei asia ollut lainkaan edennyt, ei ehkä täysin jäänyt huomaamatta
  • palaverin päätteeksi suunnittelija naurahti palaavansa asiaan kuukauden päästä, tammikuun alussa, ja että jos ei hänestä kuuluisi, niin voitaisiin tehdä niin kuin tähänkin asti, ja soitella perään
  • soittelin perään, tällä kertaa muutamaan kertaan ilman tulosta, ja soittelin sitten toiselle suunnittelijalle
  • uusi suunnittelija vastasi heti, sovittiin treffit, laitoin sähköpostissa kirjallisesti kaikki meidän toivomukset saman tien suunnittelijalle tiedoksi palaverin pohjaksi
  • suunnittelija saapui eilen paikalle mukanaan rakennuslupahakemus, kaavat ja meidän toivomukset, kiersi kerrokset, selitti mahdolliset kompastuskivet (paritalotontin yhteinen rakennusoikeus ja tieto, jonka mukaan alueen kaava on kumottu - jos pitää paikkansa, rakennuslupia ei myönnetä ennen uuden kaavan hyväksymistä) ja lupasi selvittää kaava-asian, jos me selvitetään seinänaapurin mahdolliset rakentelut
  • palaamme asiaan toivottavasti heti ensi viikon alussa
Sormet ristiin, että kaava löytyy, koska tänään päätettiin myös, että tämä talo todellakin menee nyt sitten myyntiin. Ensi viikolla otetaan kuvat, ja välittäjä antoi hienovaraisen vinkin, että pikkutavarat kannattaa siirtää kuvista pois... On tässä sen verran pintaremppaohjelmia katsottu, että jotain taikatemppuja tehdään!

Lopuksi vielä kysyn itseltäni: kun joku asia ei tunnu etenevän, mistä tietää, pitääkö sille vaan antaa aikaa, vai todeta, ettei tämä nyt kyllä onnistu? Ja voisiko sen tiedon puristaa itsestään alle viidessä kuukaudessa?

No, ehkä ei. Eipä meillä sillä tavalla kiire tässä ole.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Mun tytöt tänä viikonloppuna

Veera oli Mummulassa yökylässä saamassa one-on-one -erityishuomiota. Niillä on siellä ihan omia tyttöjen juttuja, mikä onkin tosi kiva. Isosiskous on rankkaa, varsinkin, kun ei halua sanoa ääneen, miten rankkaa se on, kun pikkusisko tuntuu vievän vanhempien huomiosta aivan suhteettoman suuren osan, kun itsekin niin kovasti sitä rakastaa ja tuntee tietävänsä, että sillä on oikeus siihen, kun se on niin pieni. Ja äiti, itsekin isosiskona, kuvittelee tunnistavansa tunteen, ja yrittää useilla eri tavoilla, joista jonkin toivoo olevan tarpeeksi uskottava, viestiä isosiskolle, että tällä on aivan yhtäläinen oikeus vaatia vanhempiensa huomiota, ja pelkää unohtavansa viestinsä sisällön taas seuraavan kiukkukohtauksen aikana.

Vanhempi tyttäreni tarvitsee paljon enemmän unta kuin malttaa omaehtoisesti nauttia. Jo muutaman viikon ikäisenä se halusi seurustella, kun meillä oli vieraita, ja valvoi kahdeksan tuntia putkeen. Sillä on sisäsyntyinen tarve kokea koko maailma koko ajan, eikä se varmasti nukahda kesken iltapuuron ja tuota meille hauskaa kotivideomateriaalia. Koska sen aivoissa surraa jatkuvasti mitä ihmeellisimpiä ajatuksia, se kuitenkin tarvitsisi lepoa, jottei suureksi kasvaneiden tunteiden aiheuttama itku ja/tai uupuneisuudesta syntyvä turhautunut kiukku pääsisi valloilleen. Kun se yhdistyy vähän negatiiviseen temperamenttiin ja jäätävään pikkuvanhuuteen, tulos voi olla äärimmäisen raastava ja hermoja koetteleva. Siksi on tullut pohdittua näitä lapsi&uni -juttuja enemmänkin.

Yökyläillessä on hauskaa ja aika kuluu siivillä ja uni olikin tullut vasta kymmeneltä. Uuteen aamuun herättiin kuitenkin tietenkin jo puoli kahdeksalta. Iltakuuden jälkeen tyttären ilme alkoi muuttua sulkeutuneemmaksi ja hyvin vakavaksi, eikä mikään kauheasti enää huvittanut. Puoli kahdeksalta minä menin pistämään pikkusiskon petiin ja jäin lueskelemaan ja hihittelemään Bridget Jonesia ja Mad about the Boyta, jonka Leena minulle lainasi, ja kuuntelin toisella korvalla alakerrasta kuuluvaa vollotusta. Tyttö sai itsensä koottua isänsä myötätuntoisella avustuksella, mutta kun se kahdeksalta kiipesi kuuntelemaan iltasatua, ei päästy kuin ensimmäiselle sivulle, ennen kuin ääni alkoi väristä ja kyynelten kostuttama vuodatus alkoi uudestaan: ikävä oli valtava, toinen yö olisi pitänyt saada olla vielä, nyt on ihanaa kun yöpaita ja unikaverit vielä tuoksuu Mummulta, mutta mitäs sitten kun ne pestään ja ne alkaakin tuoksua meiltä, ei ole mitään muistoa Mummusta - no mutta ajattele miten kiva on, että sä voit käydä moikkaamassa sitä jo vaikka heti huomenna uudestaan! - no joo-o, mutta... mutta... mutta entäs sitten kun se kuoleeee!!! byhyyyyy! Kuuntelin ja paijasin ja kyllä se rauhoittui. Mutta voi toista. Voi pientä.

Ja sitten ihan toisen sävyisiin asioihin: johtuipa sitten eilisistä House of Lola -vaatekutsuista tai sitten muuten vaan kokonaisvaltaisen muotivainun syttymisestä tässä herkässä 15kk 6pv iässä, mutta Kerttupa valitsi tänään ihan ensimmäistä kertaa ikinä itselleen asun! Ei siis pelkkiä asusteita, vaan ihan vaatekappaleita oman makunsa mukaisesti. Kertun vaatteet säilytetään hoitopöydän sijainnin jäljiltä vessan laatikostossa, johon se totta kai itse ylettyy vähän liiankin tehokkaasti ja päivittäin käy ihailemassa tekstiileitään sekä kuljettaa niitä herkästi yllätyksellisiin paikkoihin. Tänään tyttö tuli vessaan, avasi laatikon, otti sieltä apinatunikan, antoi sen äidille ynähdyksen kera ja nosti kädet pystyyn. Äiti kysymään, että ai haluutko tän päällesi, ja Kerttu nyökkää: jjoh. Äiti suostuu hiukan huvittuneena, tunika puetaan, ja seuraavaksi lapsi osoittaa henkariin: nallenkorvahuppari. Ai se myös? Jjoh. Saatuaan myös hupparin päälleen lähti tyytyväisenä viipottamaan olohuoneeseen vetoketjua rämpläten.

Toista yhteistä lasta odotellessa toivoimme, ettei tulisi ihan edellisen kopiota. Synnytyssalissa tuli déjà vu: ellei vauvan tukka olisi ollut selvästi lyhyempi ja vaaleampi, olisin voinut vannoa, että sylissä oli sama tyyppi kuin viisi vuotta aiemmin. Näyttävät myös molemmat olevan vähän huonoja nukkujia ja tietävän selvästi oman vaatemakunsa. Nukkumisen osalta olin jo tyytynyt kohtalooni, mutta enpä taida päästä käyttämään tätäkään lastani itse pukemanani asusteena.

Follow my blog with Bloglovin