Osta Koti!

Testaan mielessäni mainoslauseita.

• Harvoin tarjolla! Rintamamiestalo 2km Porin torilta!
• Ei täysin viaton - not completely flawless. Älä maksa illuusiosta!
• Puutalotunnelmaa parhaimmillaan.
• Nauti aamukahvista tai auringonlaskusta oman kuistin rappusilla.
• Sijainti, sijainti, sijainti: kävelyetäisyydellä päiväkoteja, kouluja, marketteja, puistoja, urheilukeskus, kaupungin keskus ja kaksi valtatietä.
• Uusperheen unelmakoti muuntuu moneksi.
• Koti kolmessa kerroksessa: 1) rentoudu 2) viihdy 3) lepää
• Oma suojaisa piha yhteisöllisessä ympäristössä.
• Perusta aurinkoinen hyötypuutarha keittiön ikkunan alle!

No juu, en ole alalla. Silti tekee mieli avata kaikki markkinointiajatukset sanoiksi. Ja jankata tätä, mitä olen jankannut jankkaamasta päästyäni:

Ruuhkavuosissa kahlaava lapsiperhe, joka haluaa selvitä arjessa ilman kahta autoa, eikä halua ottaa suurensuurta asuntolainaa saadakseen uudenveroiselta näyttävän omakotitalon, vaan jaksaa tarvittaessa vetää villasukat jalkaan ja tehdä pikku pintaremppaa hissun kissun oman makunsa mukaan, ei voi olla kiinnostumatta tästä talosta. 

Follow my blog with Bloglovin

Kiinteistönvälittäjä

Olen ihan rikki.

Kyllä, suunnittelemme muuttavamme uuteen, remontoituun kotiin mielellään jo vaikka tänä vuonna. Voisi kuvitella, että olisin tullut ajatelleeksi, että vanhasta pitää luopua. Tai olin ajatellut, mutta en ollut ymmärtänyt, mitä kaikkea se merkitsee. Kaikki juhlat! Kaikki hetket! Meidän lapset! Meidän koti! Meidän elämä!

Kiinteistönvälittäjä kävi täällä tänään. Oli tarkoitus myydä talo itse, mutta ehkä nämä kaikki tunteet pinnan alla tekivät toimeen tarttumisesta niin vaikeaa, ettei siihen pystytty. Nyt se tekee arvion ja palaa asiaan illalla. Sitten tehdään sopimus. Tai mitä jos ei tehtäiskään..? Mitä jos joku ostaakin tämän?!

...mitä jos kukaan ei osta tätä..? Hys. Tietysti ostaa. Tämä on niin ihana. Paras talo ikinä.

Aurinko paistaa aina ja kaikille.

Ylhäällä on ollut sekä tatuointistudio että käännöstoimisto että vauvanhuone että askartelutila.

Master bedroom with a view (two actually).

Oikeakin ikkuna löytyy.

Sekä buduaari.

Jonka seinällä kävelee bändi.

Tässä huoneessa ovat vuorotellen nukkuneet kaikki perheenjäsenet.

Paitsi Kerttu. 

Jaffa-juliste on alunperin vuodelta 1956, talo on valmistunut samaan aikaan.
Tätä julistetta jouduin metsästämään Bruunin toimistolta vuonna 2005
- vuotta ennen talon löytymistä.

Naapurihuone. Tätä luksusta ei ole joka paikassa.

Täällä me kaikki hengaillaan.

Vessan ovi.

Tästä kuljetaan ala-alakertaan.

Miesluola.

Uloskin sieltä pääsee.

Nuoremman miehen luola. Ennen tässä oli mm. biljardisali ja vierashuone.
Tässä huoneessa myös päätettiin, että mennään naimisiin.

Vanhimman tytön huone.
Tässä kuvakulmassa korostuu sen historia vaatehuoltoparatiisina,
mutta huone on ollut myös vierashuone.

Kodinhoitotila.

Spa-tunnelmaa 1980-luvulta.

Follow my blog with Bloglovin

Rakas pököpääni

Kovin on ollut nyt vaikeaa äidin ja kuusivuotiaan yhteiselo. Sillä on joku esimurrosikä tai jälkiuhmaikä tai jotain siltä väliltä. Eikä äitikään nyt ihan parhaassa vedossaan tietenkään ole. Mutta se katselee tytärtään jotenkin uudesta kulmasta: jos kuukausikuvia edellisiltana katsellessaan se kiinnitti huomiota siihen hulppeaan muutokseen, joka jossain puolentoista vuoden iässä tapahtui pienessä lapsessa, josta kuoriutui Veera, jonka nyt tunnemme, niin nyt sillä on menossa taas uusi vaihe, jossa etumaitohampaiden jättämä kolo onkin kohta jo täysin ummessa, kauniit poskipäät tekevät nousuaan ja jalat ovat yhtäkkiä selvästi samaa sarjaa kuin isosiskonsa uskomattomat säihkysääret.

Ja kaikkeen se tuntuu sanovan ensiksi ei. Tai vastaa ohjeisiin ja pyyntöihin selityksellä. Ensimmäinen piirre on isän geeni, toinen äidin. Molemmilta on peritty haaveiluun ja omiin ajatuksiin vaipumisen dominoiva alleeli. Mitään ei tapahdu, ellei neiti itse ole tullut tykönään siihen tulokseen, että näin on näre ja sen kaveri, tai sitten se huutaa ja itkee, ennen kuin tapahtuu.

Yhtäkkiä uimahallissa lapsi ei voinut mennä yksin vessaan, vaan vaati äitiä mukaan, samaan koppiin. Tämä sama tyyppi, joka on itsekseen lähtenyt - ilmoittaen ja äidin luvalla - jo pari vuotta sitten kaupasta kassojen ohi yksin vessaan, hoitanut hommat kuten kuuluu ja tullut takaisin äidin ostoskärryjen luo! Ihme taantumista, ja ärsyttävää.

Tämä vessan ovi meinasi lukita lapsen taakseen.

No sitten se sai sen huivikohtauksen, siis oikein hätääntyi todella, ja vastaavan kotona, kun vessan oven tavallisesta poiketen lukittuaan luuli hetken, ettei saakaan lukkoa auki. On se nyt kumma.

Eskarista kotiin päin tullessa äidin (toki matala) ärsyyntymiskynnys on tämän vuoden puolella jo varmaan kolmeen kertaan ylitetty rajusti, kun lapsi alkaa kesken matkan hoputtaa, että on pissahätä. Mikä on?! Miksei voi käydä vessassa eskarissa ruoan jälkeen, kun aikuiset muistuttavat?! Miksi täytyy järjestää kohtaus kotimatkalla, kun vallan hyvin tiedämme molemmat, että sen voisi välttää suostumalla vienoon ehdotukseen käydä "tässä välissä varmuuden vuoksi" vessassa?!

Tarkkasilmäinen lukija on jo huomannut yhtäläisyyden näissä tapauksissa, toisin kuin muitakin huomioita ympäriltään poimiva äiti. Lopulta jokin alkoi raksuttaa, ja pelkän tuskailun ja ihmettelyn sijaan äiti hoksasi yrittää eläytyä lapsen pään sisään, ja onnistui haastattelemaan sitä hyvässä hengessä asian tiimoilta. Lapsi kertoi, että vähän joululoman jälkeen oli käynyt ruokailun jälkeen koulun vessassa, eikä ollut meinannut saada ovea auki, ja nyt pelotti mennä mihinkään vessaan, jos vaikka sinne sitten jäisikin jumiin. Asiasta puhuttiin yhdessä eskarin aikuisille, ja saatiin vakuutus siitä, että aina kannattaa kertoa aikuiselle, jos on joku tämmöinen murhe, ja että varmasti joku on lähellä vahtimassa, ettei kukaan jää mihinkään jumiin.

Voi pientä. Miksei se vaan voinut sanoa, että sitä pelottaa?

Miksei äiti voinut heti ymmärtää, että sillä oli joku hätä, vaan oletti ennemmin, että se on vaan hankala?

Follow my blog with Bloglovin

Elämänhallintatyökalut

Aloitetaan röyhistelyllä: tein humanistisen FM-tutkinnon alusta todistuksen vastaanottamiseen neljässä vuodessa ja viikkoa vajaa kolmessa kuukaudessa. Lisäksi olen päivätyön ohessa mm. opiskellut opettajaksi ja pyörittänyt käännöstoimistoa, välillä kovillakin kierroksilla. Valitettavasti olen myös samaan tahtiin tehnyt yllä mainittuja päivätöitä liiankin kanssa, vastentahtoisesti, mutta kuitenkin. Koska olen tosi hyvä ajanhallitsija.

Toisaalta osaan myös jättää asioita hoitamatta tosi lahjakkaasti, ja sitten kärsiä siitä itse aiheutetusta stressistä.

Vaikeaa hallitsijan hommissa on 

• vetää rajat oman todellisen jaksamisen mukaan
• päättää, mistä aloittaa

Olen löytänyt mainiot työkalut näiden ongelmien ratkaisemiseen. Ne ovat

• kynä
• paperi

Syntymälahjakseni olen saanut taipumuksen tietynlaiseen asioiden aktiiviseen mielessä ja kielellä pyörittelyyn, eli vatvomiseen. Mitä enemmän asioita on tehtävänä, sitä enemmän työstän mielessäni niiden työstämistä. Mitä enemmän tätä työstöä toteutan, sitä enemmän pääni menee pyörälle, kierrokset lisääntyvät ja sitä mukaa hätä siitä, osaanko ajoittaa ja aloittaa hommat oikein ja parhain päin.

Nyt kun arjessa on enemmän keskeytyksiä ja spontaania toimintaa vaativia tilanteita kuin rauhallista suunnitteluaikaa, totesin, että on ihan hyvä kirjoittaa paperille ja suunnitella edes päivän tarkkuudella vessassakäyntiä lukuunottamatta kaikki oikeasti tehtävät asiat, jos mielii säilyttää mielenrauhan ja lakata piiskaamasta itseään. Tämän päätöksen turvin olen jo viime viikolla mm. saanut irtisanottua yhden vakuutuksen, joka on roikkunut mentaalisella tehtävälistalla jo kohta vuoden! Lisäksi on esimerkiksi hinkattu ikkunoista sormenjäljet, eikä vain mietitty, että pitäisi, mutta kannattaako nyt, kun se kuitenkin lääppii ne kohta uudestaan, ja mikähän puhelimessa piippaa, ja voi ei, nyt kyllä joku siirsi keittiön tuolin ihan liian lähelle leikkuulautaa.

Päätetään röyhistelyyn: tyttäreni Veera on pian 6,5-vuotias, ja lähes kaikki pieneksi jääneet vaatteet on säilötty neljään äitiyspakkauslaatikkoon, joiden päätyihin on merkkailtu epämääräisiä kokonumeroita (koska kirppishommat on jätetty lahjakkaaasti hoitamatta). Nyt olen saanut käytyä läpi kaikkien laatikoiden sisällöt, luetteloinut ne koon, värin ja mahdollisen muun tuntomerkin sekä nimikkeen mukaan. Tämä nörtteily säästää tulevaisuudessa paitsi vatvomiseen, myös ostamiseen käytettävää aikaa, sekä rahaa, koska tiedän täsmälleen, mitä vaatetta tyttärelleni Kertulle jo on olemassa, enkä ala päättömästi hankkimaan koon 90 leggingsejä ja trikoopaitoja, vaan etsin sille ihanat farkut ja muutamat sukkahousut.

Follow my blog with Bloglovin

Mantelikeksit

Emmää kestä: tätä juttua suunnittelin jo aamusta asti, kun oli selvää, että Kertun yksillä päikkäreillä mennään -projekti kesti vain kaksi päivää, ja tiesin pääseväni rauhassa koneelle vasta näihin aikoihin - ja sitten luen Asikaisen tuoreimman, ja sekin on ruokapostaus! Luulin olevani ihan yksilöllisellä reitillä. väärin luulin.

Mut hei. Nää on hyviä. Se resepti, jota käytin pohjana, löytyy Maku.fi-sivustolta, mutta sekin on tietysti vain muunnelma mammojen yltympäriinsä Välimeren rannoilla leivoskelemista mantelipikkuleivistä.

Minä tein seuraavasti. Otin ainekset:

50g margariinia
500g mantelijauhoa (n. 10dl)
0,5tl leivinjauhetta
3dl sokeria
4 keltuaista
1 kokonainen muna
1 sitruunaesanssiputkilo saksalaisen ruokaketjun monimakupakkauksesta (ohjeen mukaan 0,5-1 putkilo / 500g jauhoa)
1dl tomusokeria

1) Pehmitin margariinipaketin lopun mikrossa isossa kulhossa. 2) Sekoitin kaikki loputkin ainekset yhteen haarukalla.

3) Paperoin kaksi uunipeltiä valmiiksi. 4) Laitoin uunin lämpiämään 160 asteeseen. 5) Kaadoin desin tomusokeria kippoon. 6) Otin kämmeneen kerrallaan kolmisen senttiä halkaisijaltaan olevan nokareen ja puristelin sen palloksi, asetin pellille ja painoin peukalolla ihan vähän littanaksi. 7) Kuuntelin päässäni soivaa The Rolling Stonesin Under My Thumbia. 8) Pyöräytyin kunkin palleron tomusokerikulhossa. 9) Toistin saman vielä 36 kertaa, ja totesin sitten, että vähän pienempiä olisivat ehkä voineet olla kuitenkin - edellisellä kerralla tein yhteensä 50 pikkupalleroa.

Eivät leviä paistuessaan!

10) Paistoin kumpaakin pellillistä parikymmentä minuuttia.

11) Mutustelin jäähtyneen keksin kahvin kanssa. Muillekin maistui.

Follow my blog with Bloglovin

Kertun (15kk) elämää

No tua, millai muute, miltä tuntuu olla taapero?

Siis ohan tää ihan mielettömän hienoo! Mä osaan kaikkia juttuja, ja ymmärrän mitä noi muut sanoo, ja aika hyvin nekin tajuaa mua. Välillä tulee sellanen olo, et niinku ärsyttää, kun toiset saa käyttää tablettia ja mä en, ja ne saa ottaa laatikoista mitä ne haluaa, ja mä en, mut yleensä kaikki on kyl tosi jees. On hirveen kiva opetella kaikkee!

Nii mites se kommunikointi nyssitte?

No niin. Mä oon niinku panostanu tohon ruumiin kieleen, oon keksiny paljon sellasia viittomia, niinku et kun joku on "ihana" tai "rakas", mä eka osotan sitä ja laitan sit kädet tähän rinnan päälle ja halaan itteäni, "kuuma" tehdään niin et laitetaan sormi huulten eteen ja puhalletaan, ja "ei hätää" niin et paijataan poskea. Sit tietty toi klassikko, "ota syliin", kädet nostetaan ojoon ylös. Lähdetään nyt näistä, ja lisätään sitten kun nää ihmiset oppii ne. Voi kyllä olla, että joudun taipumaan ja opettelemaan ite sitä... mitä se on... suomea. Mun kielessä "ei" on sama kun suomeks, "joo" on nyökkäys ja "mh.", "nukkua" on "krrrrrh" ja "syödä" ja "ruoka" on "namnam". Puhelimeen sanon "mäi". Mut en mä nyt tähän lähde kaikkia selittämään. Voi olla, että mun puheen tahti on liian nopee noille, et siks ne ei aina ymmärrä.

Mitä sä tykkäät tehä?

Eilen mä esimerkiks vedin pientä hiirtä semmosessa puuvaunussa narun perässä ehkä puol tuntii kun se oli kivaa, sit musiikki on tosi jees, mä tykkään tanssia ja sit kans soittaa ite, mä tykkään piirtää, mut siinä tulee välillä riita, kun mä haluun et mua katotaan kun mä piirrän, mut Veera ja äiti yrittää aina ottaa mun kynän! Siis ne luulee, että vaikka se kynä ei ois mun kädessä, se ois jotenkin vapaa otettavaks, mut ei, ei ole! Ne ei tajua, että tässä on kysymys musta. Joo sit kirjat ja lehdet on ollu aina tosi mielenkiintosia, ja ulkoilusta mä tykkään kans.

Ai joo ja ihan mielettömän jutun keksin eilen: jos pyörii ympäri tosi kauan, siinä menee pää niin sekasin, ettei pysty enää kävelemään suoraan vaan kaatuu! Sairaan hauskaa, suosittelen! Varsinkin aika lähellä nukkumaanmenoaikaa se on tosi hienoa!

Onks mitää muotivinkkei?

Asusteet. Siis pipot, huivit, korut, laukut... Ne on tosi ihania, ja niitä voi vaihdella fiiliksen mukaan, ja ilostuttaa myös muita ihmisiä! Kyl kengät ja paidat ja housutkin on kivoja, mut mä en oikein tajua sitä pukemisjuttua. Joku aina tulee sanomaan, että käsi menee oikeesti jostain eri reiästä, et siinä ei oikein oo sellasta tilaa luovuudelle, mitä mä haen. Mut joo, asusteet on niinku se juttu.

Kyllä mä jo silloin vauva-ajan lopulla olin löytäny tyylini... Tässä poseeraan Nelly Stenroosille.

Follow my blog with Bloglovin

Kertun (15kk) nukunnat

Ääääää! En ala! Elämänhallintani on palasina! Ei tule mistään mitään nyt kun en pysty ennakoimaan mitään. Tana.

Positiivista siinä, että Kerttu herää kuudelta tai ennen, on se, että se nukahtaa puoli yhdeksän tienoilla suunnilleen puoleksi tunniksi, jolloin minä saan lukea lehden ja syödä brunssini, sekä hoitaa tärkeitä asioita, kuten blogikirjoittelua ja tavaroiden keräilyä. Kun se herää taas, olen reipas ja valmiina lukemaan, tanssimaan, vaihtamaan vaippaa ja syöttämään, kunnes lähdetään hakemaan Veera eskarista (tämä vuorosana muuten sanotaan sitten ihan joka päivä, tunnen joskus itseni semmoiseksi kirjaksi, jonka nappeja painamalla saa aikaiseksi ennalta-arvattavia ääniä). Loputkin päivästä sujuu aika lailla tietyn kaavan mukaan, ja aikuisten ja pienen ja ison lapsen tarpeet saa näppärästi toistensa lomaan.

Paitsi.

Yöimetykset loppuivat jo lokakuun lopussa, ja sitten vielä uudestaan, ja viime viikolla ihan oikeasti. Huutoa riitti, energiaa äidillä ei, joten oli tosi kiva, että vanha aikataulu piti vielä viime viikolla.

Nyt yöt menee aika hyvin, yhdeltä ja neljältä se havahtuu, välillä selvitään tutituksella, välillä pitää tuskailla pidempään. Nyt Kerttu on kuitenkin alkanut kyseenalaistaa kakkospäikkäreitä. Parina päivänä, kun on ollut tavallista parempaa seuraa, uni ei ole ollenkaan ollut tullakseen, ja tällä viikolla iltapäivänukahtaminen on ollut tosi hankalaa.

Tänään tuli pommi: se ei nukahtanutkaan aamun eskarireissulla! Pakkasta oli sen verran, etten viitsinyt alkaa haahuilla tuntitolkulla ulkona, joten tultiin sisälle. Kiukkuinen se alkoi olla vähän ennen kymmentä, joten aloin virittelemään kevennettyä pakkasvarustusta sen päälle, kärryteltiin kymmenen minuuttia ja raskas tuhina alkoi kuulua vällyjen seasta.

Kauanko se nyt sitten nukkuu? Tänäänkö se siirtyi yksiin päikkäreihin? Nukkuuko kerralla kolme tuntia, niin että ehditään suunnitellulle kauppareissulle eskarista suoraan, vai pitääkö nostaa vielä sisälle riisuttavaksi ja puettavaksi ennen Veeran hakua? Mitä tapahtuu iltapäivällä? Entä yöllä? Miksei se odottanut hiihtolomaviikkoa? Ja miksi se muka olisi ollut parempi ajankohta?

Nukkuu vielä. Ihan just puen päälleni, otan kauppakassin mukaan ja lähden hakemaan Veeraa eskarista.

Follow my blog with Bloglovin

Mamma harrastaa

Jaahas. Se on nyt sitten se viikko tammikuusta kun harrastukset alkaa taas.

Varaslähtö otettiin perjantaina, kun olin yhdistyshommissa sihteerinä, ja saadakseni luottamustoiminnan pois alta, naputin sunnuntaina pöytäkirjan heti pois alta, vaihdoin identiteettiä toisen yhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi, laadin esityslistan ja lisämatskut ensi viikon kokoukseen ja lähetin kutsut.

Eilistä äidin ja tyttären uimahallireissua ei lasketa harrastukseksi. Se on jotain määrittelemätöntä. Tavallaan on ihan jees pulahdella 30-asteisessa 60-130cm syvässä vedessä ja leikkiä meduusahippaa kuusivuotiaan kanssa, mutta en jaksaisi a) vastuullisen seuraneidin hommia enkä b) joutua pudistelemaan päätäni yhdelle innokkaalle isälle ja pesueelleen, jotka leikkivät omaa hippaansa lötköpötköillä veden pintaa äänekkäästi ja kaikuvasti läiskien sekä heittelivät uimakoululaisilta jääneitä leluja toisiaan ja muita uimareita päihin enkä c) värjötellä kylmästä heti, kun vesi ei täysin peitä korvannipukoideni alla olevaa osaa vartalostani. Mamman on tehtävä mitä mamman on tehtävä, ja kestettävä reissua seuraava nälkä ja hytinä kuin mamma.

Tunsin laajenevan tilan
 vasemman käteni ja
oikean kantapään välissä.

Tänään pääsin liikkeelle omilla ehdoillani (ja Mummun, ja muun perheen, edesauttamana)! Aamukymmeneltä seisoin nykimässä Sirke Sunin salin ovea hiukan liian varovasti, seisoskelin paikallani odottaen ovenavaajaa ja pääsin sisään vasta, kun pidempiaikainen kävijä riuhtaisi uksen auki ihan normaaleilla käsivoimilla. Onneksi 1,5 tunnin jälkeen olin löytänyt itsestäni vähän lisää lihaksia.

Olin muutenkin tosi vaikuttunut. On näitä niin sanottuja pehmeitä lajeja tullut harrastettua ennenkin, ja filosofia on ennestään tuttu, mutta on se vaan aina yhtä ihmeellistä, miten pienen pienet liikkeet ja ohjaajan käsin tekemät vielä pienemmät korjausliikkeet voivat tuntua tosi suurilta! Tietysti viime keskiviikon epämääräinen liukastelu -suoritus tuntuu vielä takalistossa ja tekee joistain liikkeistä vielä tuntuvampia, mutta muutenkin olin kotiin kävellessä jo ihan varma siitä, että olin jonkin sortin ihmistransformeri.

Viideltä alkoi päivän toinen puolitoistatuntinen harrastussessio. Opiskelin viimeksi italiaa yliopiston kielikeskuksessa kenties vuonna 2002 tai 2003, joten nyt oli aikakin päästä verestämään taitoja.

Aion käyttää oppimaani fraasia elävässä elämässä mahdollisimman usein. Itse asiassa käytin sitä jo poistuessamme tunnilta, kun puhkuimme kielioppitermien opetukseen sisällyttämisen turhuutta.

Tiesin kyllä periaatteessa jo ennestään tämän, mutta vasta nyt, kun kielenopettajana ensimmäistä kertaa opiskelin jotain kieltä, kirkastui todella se, että kielenopettajan tekee hyvää opiskella jotain kieltä. Paitsi että kielen oppiminen on se juttu, josta me tämän ammatin edustajat kai kaikki saamme kovasti tyydytystä ja jossa olemme hyviä, ja josta emme todellakaan omassa työssämme pääse nauttimaan, vaan joudumme vain tyytymään siihen, että ehkä mahdollistamme sen ilon jollekin muulle, on hyvä istua luokassa itse naama ja korvat opettajaan päin ja saada muistutus todellisuudesta. Tosin, saanen huomauttaa, fiksu opettaja tekee sitä luokassaan muutenkin, fyysisesti ja henkisesti, ja yrittää edes vähän samaistua oppijoihinsa.

Follow my blog with Bloglovin

Tervetuloa kouluun!

Kuluneella viikolla huoltaja sai postissa kirjeen.

Huoltaja meni huokailemaan ääneen, että "aattele, sä meet tänä vuonna jo kouluun!", johon lapsi, että "nii, niin meenki, mitä sitte?" No niin.

Onhan se. Koko ajan tuon esikoiseni kanssa olen kamppaillut sillä asenteella, että teen itseni tarpeettomaksi, annan sille kaikki eväät, jotta se ja minä tiedämme, että se pärjää, tapahtuu mitä tahansa. Kipuilen, kun se on niin pikkuvanha ja niin samanlainen temperamentiltaan kuin toisaalta äitinsä ja toisaalta isänsä - ärsyttää ja pakahduttaa ja toisinpäin - ja ihailen sen itsevarmuutta ja herkkyyttä ja luovuutta ja sinnikkyyttä ja sosiaalista älyä.

Jouduin päästämään / päästin siitä irti jo niin aikaisin palatessani töihin sen ollessa viiden kuukauden ikäinen, etten enää kuuteen vuoteen ole kuvitellut olevani absoluuttisesti puikoissa tyttäreni elämän suhteen - miten voisinkaan olla, kun se on viettänyt niin suuren osan elämästään muidenkin ihmisten seurassa! Se raastaa, varmasti aina jonkun verran. Toisaalta sama kipu olisi edessä kenties paljon pahempana ehkä koulun alkaessa, ehkä yläkouluun siirtyessä, ehkä sitten, kun se alkaisi viettää aikaansa sellaisten kaverien kanssa, joiden vanhempia en tuntisi tai tietäisi. Nyt siihen on jo vähän niin kuin tottunut.

Kerran, nelisen vuotta sitten, havahduin, kun oli niin hiljaista. Yläkerrasta kuului jotain ääniä. Kiipesin rappuset ja seisahduin rakkaudesta ja onnesta lamaantuneena katsomaan, kun meidän sängyllä pomppi omasta itsestään hullaantunut pieni tyttö, joka lauleskeli itsekseen: "Minä olen ihana plinsessa Veela!"

Nykyään se sanoo että: "Kyllä mä äiti tiedän, että sä rakastat mua."

Jossain on onnistuttu.

Follow my blog with Bloglovin

Tuuletusta

Vertaa 3kk:n takaiseen väriloistoon!

Oli synkkä ja myrskyinen (ja liukas) ilta eilen kun lähdin ihan täpinöissäni TAAS omille teilleni humputtelemaan, kiitos Mummun, joka jäi laittamaan Kerttua nukkumaan Veeran konsulttiavulla jo toista kertaa saman päivän aikana (aikaisemmin päivällä lähdin sihteerikön hommiin juuri sopivasti väistäen Veeran haun eskarista, lounastarjoilun sekä päikkärinukutuskierroksen liukkaassa Kuukkarissa, ja palasin rauhalliseen kotiin, jossa kukaan ei kiivennyt hämähäkkimiesmäisesti uskomattomiin paikkoihin), kun poikansa vapaaehtoistyöskenteli Karhupaanalla lähes yhdeksään asti.

Tiedättekö sen kliseen ystävyydestä, jossa ei tarvitse nähdä kun kerran tsiljoonassa vuodessa ja juttu jatkuu silti siitä mihin se jäi ja niin edelleen? No siitä oli kyse. Joskus vielä tapasimme joka aamu työmatkalla junassa ja pääsimme toistemme päiden sisään ihanan koukuttavan säännöllisesti. Sitten, juuri silloin, kun muutenkin oli vaikeaa, Valtion Rautatiet alkoi pistää oikein kunnolla kampoihin ja vei minulta päivieni valon. Onneksi yhteys säilyy. Malja sille! Cafè Elbassa! Koko pullollisen verran maljoja!

Olipas ihanaa. Sääolosuhteet saivat ihmisen tuntemaan itsensä nuoreksi ("iha sama mikä sää, nyt mennään!") ja vapaaksi vaikka humaltumaan hurjasti, ja mikä oli maailmaa parantaessa, kun vastapäätä istui ihminen, joka tietää. Ja kun vielä saatiin vahvistusta seuraan ja vaihdettiin paikkaa ja ihan vähän sivuttiin aihetta "ikä" ja fiilisteltiin vanhoja hyviä biisejä ja miehiä ja maailmaa, tuntui siltä kuin ei koskaan olisikaan viettänyt lähimenneisyyttään lähinnä kotiäitimaailmassa...

Onneksi kokemus tuo jotain älliä, enkä enää lähtenyt seuraavaan paikkaan vaan liukastelin kotia kohti Ultra Bra -sotisovassani ihan Tuhkimo-aikataulussa voidakseni nousta aamulla äititodellisuuteen heti pian seitsemän jälkeen koska tunsin oloni levänneeksi ja hyväksi. Ihmeellistä kyllä myös täysin ilman pään kivistystä.

Follow my blog with Bloglovin

Kirjallisia ihastuksia ja vähän vaate-etiikkaa

Intoilin jo siitä tekstiviestipalstan korvaneesta asiajulkaisusta, mutta muutakin hienoa on tullut tässä viime aikoina lueskeltua, vaikkakin tietysti yleensä lyhyehköissä pätkissä. Jaan riemuni:

Rinna Saramäen loistava Hyvän mielen vaatekaappi pitää sisällään myös sen eettisen osuuden, jota olen kaivannut, ja jonka kirjoittaminen oli omalla mielikuvitus-to-do-listallani sillä varalla, että kukaan muu ei tajuaisi sitä kirjoittaa. Tässä otetaan kantaa siihen, että ompelutyö on aina oikeiden ihmisten tekemää, eikä roboteille ulkoistettavissa. On erityisen ikävää, jos ompelutaito ja -harrastus häviää Suomesta siksi, että meidät on totutettu kyseenalaisin keinoin hullunhalpoihin valmisvaatteisiin. Kirjassa ohjataan kädestä pitäen suhtautumaan vaatteisiin vakavasti ja arvostaen, miettimään niihin vuodessa menevää rahamäärää ja pohtimaan, pitäisikö samalla rahalla mielummin ostaa harvemmin ja parempaa, ja sitten vielä keskittymään siihen, minkälaiset vaatteet oikeasti sopivat omaan tyyliin ja kropalle. Niin ja huoltamaan niitä oikein! Ihanaa.

Minun äitini (ja mummoni, ja niin edelleen) on kotoisin Orimattilasta, jossa Virkkeen tehdas tuotti vaatetta ja työllisti paikallisia ja muita ihmisiä vuosikymmeniä. Vaikka itse olen tässä aikuisella iällä tehnyt harmittavan vähän mitään käsitöitä, olen sitä mieltä, että ompelukoneen käyttö ja vaatteen rakentumisen ymmärtäminen kuuluu yleissivistykseen. Meillä se siirtyi vähän salavihkaa äidiltä tyttärelle. Sen vuoksi olen jotenkin kovin henkilökohtaisesti pöyristynyt siitä, että ompelun arvostus on oikeasti ihan alamaissa, vaikka netti pursuaa tyyliblogeja ja muotitalohybris on luonut uuden snobbailun mahdollisuuden.

Liisa Kallion lorut ja kuvat, Soili Perkiön sävellykset ja musiikkikasvatuksen opiskelijoiden esitykset Pikku Papun laulut -kirjan muodossa päätyivät meille ensin Patrikin ja äitinsä lainaksi lahjoittamina ja sittemmin Joulupukin säkissä. Vaikka paketti on ollut lähes päivittäisessä kulutuksessa, löydän itsekin siitä koko ajan uusia hienouksia! Molemmat tytötkin tykkäävät. Iskä ei tykkää, kun äiti löytää jammaileva jazzlaulajatar -vaihteen ja jankkaa korvamadoksi jääneitä biisejä erilaisilla tunnetiloilla lapsenhoitotilanteissa. Suosittelen kuitenkin hurjan lämpimästi tätä pläjäystä; tämänhetkiset suosikkibiisit ovat Muurahaisten muori (1v) ja Kirpun kyläkauppa (6v).

Lasten asialla jatkaakseni: suosittelen tutustumaan lukiokaverini ja miehensä tuoreeseen blogiin, joka raottaa lapsiperheiden ihan oikeaa todellisuutta: Keskituloinen lapsiperhe. Tämäkin kuuluu sille mielikuvitus-to-do-listalle, jota meinasin näissä omissakin kirjoituksissani purkaa, mutta uskoisin Hennan hoitavan tämän nakin uskottavammin ja ammattimaisemmin.

Ja blogiaasinsiltaa klopsutellen... En yhtään ollenkaan ole mitään blogeja seurannut ikinä koskaan milloinkaan ennen kuin nyt vasta muutamia. Jouluna löysin Asikaisen, johon ihastuin hirveästi! Meillä on kovasti yhteistä, esimerkiksi vaaleanpunainen puutalo, maailman komein mies, pienen lapsen äitiys, älyttömän hyvä huumorintaju ja hauskat kirjoitukset... ja mikä pelottavinta, yhtäläinen paniikki, kun tajusimme, että joku toinen jossain pitää tällaista samanlaista blogia!!! Silläkin uhalla, että menetän teidät nekalalaiselle, käykää ihmeessä tutustumassa. Sen mies suostuu esiintymään kuvissa. Ja postaukset on riemukkaita!

Follow my blog with Bloglovin

La triathlonista

Haastattelemme tässä sporttisarjassamme uusia nousevia tähtiä marginaalilajien parista. Rouva P., ymmärsinkö oikein, että olette tällä viikolla aloittaneet talviharjoittelun mamma-triathlonissa?

Kyllä vain!

Tämähän taitaa olla melko harvinainen ja tuore urheilulaji - itse en ainakaan ennen ole kuullut tästä puhuttavan. Voisitteko avata hiukan lajin taustoja?

Toimittaja on nyt kyllä vähän hakoteillä, hehheh... Kyseessähän on itse asiassa hyvinkin perinteinen pohjoismainen, ehkä muuallakin pohjoisella pallonpuolikolla harjoitettu liikuntalaji, joka tässä aikojen saatossa on eritytynyt ensin lähinnä äitien omaksi, mutta pikku hiljaa maailman muuttuessa myös isät ovat löytäneet sen monipuolisuuden. Toki kautta aikojen mukana on ollut isoja sisaruksia, niin tyttöjä kuin poikiakin. Arvioisin, että kaksi kolmesta osalajista on todella kuulunut mukaan jo satoja, ellei tuhansia vuosia, joten harrastajat voivat nauttia lisäksi ajatuksesta, että ovat osa pitkää historiallista ketjua.

Mielenkiintoista! Esittelisittekö vielä nämä kolme talvista modernin mamma-triathlonin osalajia?

Noin 10kg staattinen paino
puolittaisessa umpihangessa

Ensimmäinen laji on pulkan vetäminen. Tässä oikeastaan näkyy selvästi lajin järjestäytymätön luonne, sillä haastavuutta voi ja saa varioida loputtomiin säätilan, aurauskaluston tehokkuuden, yksittäisen lapsen painon ja syöksymisalttiuden sekä lasten lukumäärän suhteen. Esimerkiksi tällä viikolla treeneissä on vedetty pulkkaa kevyen pakkaslumen muodostamassa umpihangessa, tiukkaan pakkautuneessa suojalumessa ja loskassa sekä osin hiekoitussepelin päällä, yhteen suuntaan noin 10-kiloisella vastuksella ja toiseen jo suunnilleen 40 kilon painolla. Ajan kuluessa eteneminen vaikeutuu vastusten syöksymisalttiuden kasvaessa. Kun eteneminen on tasaista ja olosuhteet optimaaliset, tämä laji on periaatteessa lähinnä aerobista perusliikuntaa, jossa lähinnä hartiat ja käsivarret rasittuvat ja venyvät.

Toinen laji on lastenvaunujen työntö. Tämä on se mamma-triathlonin uusin tulokas, koska näitä välineitä ei ole vielä ollut aktiivikäytössä montaakaan kymmentä vuotta. Äärimmäisen harjoittelun kannalta suotuista kauttakaan ei vuodessa tätä nykyä kovin paljon ole, sillä runsaat lumentulot ovat aika harvassa. Mielestäni kuitenkin umpihanki on paras ja antoisin harjoittelualusta, ja siksi näistä perinteisistä talvikeleistä kannattaa ottaa kaikki irti. Työntely vaatii hyvää keskivartalolihasten hallintaa, sekä sopivia jalkineita.

Kolmas laji on epämääräinen liukastelu, mieluiten niin, että vastus on pulkassa tai vaunuissa, ei harrastajan sylissä. Liukastelu, joka mahdollistaa tasapainoharjoittelun ja kropan kaikkien lihasten yhtäaikaisen jännittämisen, tapahtuu tietenkin lumisena aikana lämpötilan sahatessa nollan mlemmin puolin. Tänään otin vielä mukaan vähän korkeusharjoittelua, kun luiskahdin kuistin rappusten yläpäästä suoraan takapuolelleni kolme askelta alemmas! Suorastaan mykistävä tulos, vaikka itse sanonkin - epäilen, että huomenna vasta tunnen kropassani oikein kunnolla tämän harjoittelun tulokset! Ja tosiaan, ihan ilman vastuksia tuli tämä suoritus vedettyä, lapsi seurasi äidin treeniä vastaheränneenä vaunuistaan.

Tosiaan, täytyy myöntää, että olenpa itsekin kyllä seurannut mamma-triathlon -harjoituksia, kun nyt sain kuulla, mistä laji koostuu. Mitenkäs on kilpailujen laita, järjestetäänkö jossain päin oikein suurempiakin kisoja, vai onko kyseessä nimenomaan yksinäisten puurtajien harrastus?

Mitään IronMama-kisoja ei kyllä vielä ole oikeasti järjestetty, mutta kyllähän ainakin osa meistä harrastajista on kovia haastamaan muita puheissaan. Itse en kyllä lähtisi oikeasti kilpailemaan taajama-alueiden ulkopuolella treenaavien mammojen kanssa. Harjoitteluolosuhteet ovat pohjoisemmassa paremmat pidemmän ajan vuodesta, joten näillä leveysasteilla en kyllä lähtisi tästä mitään suurempaa kinkeriä järjestämään.

Minkälaista oheisharjoittelua voisitte suositella talvisäiden taas loppuessa?

Itse ajattelin aloittaa syvävenyttelyn - kiitos vaan, Anni, innoituksesta! - ja jatkaa keväämmällä taas flamencon parissa, kärryttelyä ja puistoilua unohtamatta. Keskivartalo, tasapaino, rytmitaju ja huumori ovat joka tapauksessa mammaurheilun kulmakivet!

Kiitos lajiesittelystä!


Follow my blog with Bloglovin

Arkiruokaa: munakasrulla

No eihän se mikään rulla ole, kun jättää rullaamatta, mutta hifistellä voi halutessaan... Ja soveltaa tietenkin niin paljon kuin kaappien sisältö antaa myöten!

Lapsiperhelogistiikkaan liittyen oli keksittävä jotain, josta Mies saisi energiaa töiden jälkeen käväistessään äkkiä kotona nappaamassa yhden tyttären mukaan luistelemaan, ja joka toimisi mahdollisesti myös täyttävänä iltaruokana ennen treenejä ja kenties riittäisi vielä seuraavan päivän lounaaksikin. En jaksanut enkä ehkä ehtinytkään lähteä kärryttelemään hankeen, eikä pulkkamatka lähikauppaan talvitamineisiin puetun kaikkivoipaisen kiipeilijäkääpiön kanssa tuntunut sen paremmalta idealta. Hakukone auki (koska talteen kerättyjä reseptejä ei koskaan tule selailtua) ja Valion ohje esiin. Pohjan osuuden pystyin toteuttamaan melkein sen mukaisesti, mutta täytepuoli on omaa keksintöäni.

Munakaspohjainen paistos

Pohja: 5dl maitoa * 5 munaa * suolaa * kuivattua basilikaa reippaalla kädellä * vähän mustapippuria * 2dl vehnäjauhoa * 1/2tl leivinjauhetta

Täyte: noin 1/2dl tomaattimurskaa * raastettu keskikokoinen porkkana * pilkottu puolikas omena * kourallinen palasiksi revittyä tuoretta pinaattia * reilu ruokalusikallinen mangochutneya * reilu 200g raejuustoa * puolikas kourallinen cashew-pähkinöitä * ripaus suolaa * noin 1dl juustoraastetta

1) Sekoita maito, munat ja mausteet kulhossa ensin keskenään ja lisää sitten jauhoiset jutut. 2) Paperoi syvä uunipelti ja kaada taikina siihen. 3) Paista 200 asteessa puolisen tuntia eli kypsäksi. 4) Kun pohja on uunissa, sekoita täytteen ainekset keskenään suolaa lukuun ottamatta. 5) Maista; jos puuttuu terää, laita vähän suolaa tai jotain. 6) Kun pohja on kypsynyt, levitä täyte sen päälle ja ripottele vielä juustoraasteet siihen kaiken kruunuksi. 7) Anna lämmetä vielä 5-10 minuuttia. 8) Salaatti ja tuore leipä lisäkkeenä olisi tosi hyvä juttu, mutta tällä kertaa ohessa tarjottiin pakastimesta löytyneitä vähän ruokaisampia kalapuikkoja ja - kauhistus - kananugetteja.

Follow my blog with Bloglovin

Eskariaamun kriisuuntuminen

Olivia-lehden uusi sana oli viime kuussa OmaOlivia-proggiksessa esiin noussut kriisuuntuminen, jonka määritelmää en nyt hae muualta kuin omasta muististani: se tilanne, kun juuri ennen lähtöä huomaat, että päälläsi on ihan väärät vaatteet, jotka on tässä kriisitilanteessa riisuttava oitis. Juu.

Maanantai on hankala. Ihana, laiska viikonloppu takana, ja sitten pitäisi nousta ylös. Ensin heräät siihen, kun äiti ja pikkusisko säätävät jotain vessassa seitsemältä, äiti kysyy, haluatko nukkua vielä, ja ymmärtää unisesta ynähdyksestäsi, että juu, ja vie itsensä ja siskon alakertaan. Puoli kahdeksalta ne tulee takaisin, tsemppaat, hymyilyttääkin kun on ihanan pöpperöisen lämmin olo. Menette alakertaan, alat pukea, äiti on taas jättänyt Pikku Kakkosen päälle ja mussuttaa nyt sulle, että keskity pukemiseen. Noh, kyllä se tästä. Harjaat hampaat ja hiukset. Äiti laittaa myslit ja mustikkakeitot valmiiksi ja sitten syödään, ja kivasti menee, vaikka se vähän taas jostain huomautteleekin. Kuin tylsää on vaan istua ja syödä ja jutella, kun voisi kutitella siskoa ja hassutella... Illalla on sovittu valmiiksi, että toppahousut ja paksu takki ja pipo ja hanskat ja huivi laitetaan, kun on kylmä päivä, ja eilenkin tekojääradalla tuli vähän vilu, kun ei ollut tarpeeksi kerroksia. 

Mutta sitten se tulee. Perhoshuivi, ohut, lenkkimallinen. Tuhat kertaa olet sen kietonut kaulaasi, mutta nyt, nyt se kuristaa niin, että luulet tukehtuvasi, itku tulee, ryntäät äidin syliin, äiti ottaa huivin varovasti pois ja rauhoittelee. (Pikkusisko riemastuu, kun saa ottaa välihaalarin tässä kohtaa pois ihan itte.) Äiti sanoo, että nyt sitten nopeasti valitset toisen huivin, ei jäädä vertailemaan, vaan otetaan sellainen, jonka kanssa voi tänään elää. Ei sellaista ole! Kaikki on rumia! Ja tyhmiä! Ja ne painaa niskaa tai kaulaa jos niissä on solmu eikä pysy jos ne vaan tungetaan paikalleen! Ihme kyllä äiti pysyy rauhallisena vielä. Se sanoo tiukasti, että tämä tai tämä, ja otat sen toisen. Huivi kiedotaan kaulaan. Mutta sekin kuristaa, ja painaa! Et vaan voi lähteä se kaulassa mihinkään, ei ei ei ei! Itku ja huuto! Äiti ottaa vielä sen toisen, pienemmän huivin, irrottaa kuristajakamaluuden ja korvaa sen, mutta vähän siihen malliin jo katsoo, että kohta sillä päässä napsahtaa. 

Sitten pipo päähän, kengät jalkaan ja hanskat käteen sillä aikaa, kun pikkusisko laitetaan ulkovaatteisiinsa, se toivottaa. Mutta pipo on ruma! Se on kamala! Se törröttää! Sitä ei voi laittaa! Äiti hengittelee syvään ja antaa vaihtoehdon: ohut pipo ja huppu päähän. Suostut. Huppu kiinnitetään takaisin, koska yleensä irrotat sen, koska se ei mahdu heijastinliivin alle. Huomaat sen jotenkin kummallisesti löystyneen. Itku! Huuto! Murina! Tää on huono! Nyt äiti sanaakaan sanomatta nappaa hupun ja pipon pois, laittaa tilalle sen ruman ja törröttävän, tiuskaiseen laittamaan ne hanskat jo käteen, ja miten ihmeessä tämä voi mennä näin, miksi miksi miksi ovesta lähtö voi olla näin vaikeaa ja kestää ikuisuuden, vaikka kaikki piti olla valmiina?!?!?!?! Huuto! Ja sitten se pyytää heti anteeksi ja halaa, sanoo tietävänsä, että on varmaan vaikean tuntuista lähteä liikkeelle heti heräämisen jälkeen ja blaablaa, ja niin se on, mutta taas yritetään lähteä ihan rauhallisesti. Kysyt silti vielä siinä vaiheessa, kun sillä on pikkusisko ja viltit kainalossa ja se on juuri tunkemassa niitä vaunuihin, että onhan lelupäivälelu mukana. On. Se sanoo. Kysyt vielä, että missä. Nyt se taas suuttuu, ja pyytää uskomaan, kun se sanoo, että mukana on. Niin mutta missä, kerrot vaan kysyneesi. Taskussa!! Nyt mennään.

Pienemmällä ei ole kriisiä. Sen mielestä on ihanaa avata ja sulkea vetoketjua.

Follow my blog with Bloglovin