Viimeinen osanottoni väsymyskeskusteluun

Aivan aluksi haluaisin sanoa, että pelkään tämän keskustelun lähtevän käsistä yleisesti. Kyllä vaan, monet pienten lasten vanhemmat ovat väsyneitä, ja koska moni pieni lapsi toimii eri rytmissä kuin ympäröivä yhteiskunta tai oma perheensä, se on tavallaan ihan luonnollista. Olen aistivinani sellaista pientä hysteriaa nyt, että kaikki äidit on pelastettava, mutta uskon, että olisi hyvä ihan vähän hengähtää. Sen verran kuitenkin voisi tehdä, että olisi ihan oikeasti silmät auki ja korvat höröllä, koska jotkut äidit ja valveutuneisuudessaan valvoneet isät voivat olla todella tuskissaan. Tätä tietenkin vaikeuttaa se inhimillinen peruspiirre, että olemme kaikki vähän erilaisia.

Nyt seuraa tarina, joka on pilkulleen tosi, eikä ollenkaan tarkoitettu hauskaksi tai vakavaksi, vaan kuvaukseksi siitä, millaista voi olla. Jossain muualla on erilainen tilanne, ja joku muu reagoi toisin.

Palasin äitiyslomalta töihin helmikuussa 2009. Lapsi oli kotihoidossa isän vastuulla, mutta en silti nukkunut sikeästi, koska äitiys ei loppunut töihinpaluuseen. Tein nelipäiväistä viikkoa, mutta käytännössä normaalimäärän työtä. Yritin pitää työt töissä ja rauhoittaa kotiolot perhe-elämälle.

Opettajien superoikeus, kahden kuukauden kesäloma, alkoi kesäkuussa. Olin selvinnyt keväästä, mutta spontaaneja muistikuvia ei ajasta ole. Onneksi on valokuvat!

Elokuun alussa palattiin töihin ja lapsi aloitti päivähoidon. Olin luvannut lukujärjestyksen laatijalle, että "jos on ihan pakko", voin tehdä hurjan määrän ylitunteja tämän lukuvuoden ajan.

Ay-selvennykseksi: minulla opetusvelvollisuus on 21 tuntia viikossa, mikä tarkoittaa sitä aikaa, jonka vietän teini-ikäisten kanssa luokassa. Jos oletetaan, että opettajankin työviikko on siellä 37 tunnin huitteissa, tämän opetusvelvollisuuden mukana tulee 16 tunnin aika, joka periaatteessa kuuluisi käyttää suunnitteluun ja arviointiin sekä materiaalin tekemiseen ja opiskelijoiden tarpeiden mukaan muuntamiseen, nykyisin myös matkalaskujen tekoon ja sähköiseen yhteydenpitoon ns. asiakkaiden ja heidän viiteryhmiensä kanssa.

Nyt opetustunteja oli luvassa keskimäärin 27. Jouluun mennessä huokasin, että nyt olen kyllä väsynyt, en jaksa vastaavaa pakettia enää toista kertaa.

Elokuussa 2010 lapsi täytti kaksi vuotta, alkoi jo nukkua paremmin, mutta vaati jo ihmismäistä huomiota. Kotona oli siis oltava hereillä, ja jos töitä oli jäänyt, ne täytyi tehdä yöllä - tai jättää tekemättä, mutta en uskaltanut ottaa sitä riskiä, että improvisoidut tunnit amisjätkien seurassa eivät olisikaan olleet menestys. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut. Eräältä esimieheltä sain suoran vastauksen: "Tuntiopettajan palkkaaminen tulee kalliimmaksi kuin se, että sinä teet nämä ylitunnit."

Toisaalta minäkin sain parempaa palkkaa, mikä tuli tarpeeseen, koska mies oli jäänyt työttömäksi. Uusperhekuvioiden jännittävät kommervenkitkin alkoivat nousta pintaan samaan aikaan. Minä olin kotona väsynyt ja poissaoleva ja yritin jaksaa panostaa edes omaan lapseeni, tuskin mihinkään tai kehenkään muuhun, enkä todellakaan itseeni.

Soittelin sentään työterveyteen jossain vaiheessa, ja lopulta, kun juhannuksena huomasin edelleen miettiväni työasioita ja soitin hoitajalle, sain ajan työuupumustestiin elokuun ekalle viikolle. No silloin olin jo vähän ehtinyt levätä töistä.

Elokuussa 2011 lapsi täytti kolme vuotta, parisuhde oli tallaantunut, bonuslasten äiti tiukkasi minulta syytä lastensa isän poissaolevaan käytökseen ja oman isäni muistisairaus alkoi hahmottua. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut.

Marraskuussa 2011 tajusin, että ei ole normaalia, että pää ei lepää hetkeäkään. Tehtävälista oli järjetön ja kalenterin sivut olivat kopioituneet silmäluomien sisäpintaan tunnin tarkkuudella. Kun kaikki sujui niin kuin olin suunnitellut, sain hirveät kiksit ja tunsin itseni ihan superihmiseksi - mikä olikin tosi hienoa, koska muuten elämä oli hyvin harmaata ja välillä mustaa. Ja ihmisiä ei voi suunnitella. Niiden kanssa pitää olla. Se on raskasta, jos ei ole voimia. Soitin perheneuvolaan ja repesin itkemään puolen minuutin jälkeen, mutta 45 minuutin puhelun ja nyyhkimisen jälkeen mulla oli aavistuksen parempi olo. Pääsin julkisen puolen jonoon, ja ensimmäisen keskusteluajan sain helmikuulle 2012.

Kotiasiat saatiin kääntymään parempaan päin, ja kunnon töitäkin löytyi taas miehelle, joka halusi pitää huolta perheestään. Minä olin silti edelleen ihan raunio, enkä tiennyt, mitä halusin tai mitä tarvitsin, no, paitsi pitää huolta perheestäni.

Elokuussa 2012 lapsi täytti neljä vuotta, ja koska kotona oli taas rauhallista, se uskalsi alkaa purkamaan omaa oloaan, nukkui huonosti ja vaati paljon huomiota. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut.

En halunnut vaikuttaa laiskalta, avuttomalta, tyhmältä ja ammattitaidottomalta, mutta nyt oli pakko ottaa riski. Kävin työterveyshuollossa useamman kerran, ennen kuin sain vakuutettua henkilökunnan siitä, että voimani ovat loppu. Sain eteeni lomakkeita ja raja-arvot viuhuivat. Pääsin lääkäriin. Testit kertoivat, että olin vähintään keskivaikeasti masentunut. Sain sairauslomaa. Opettelin lepäämään. Pääsin purkamaan päätäni mielenterveyshoitajalle, ja mutkien jälkeen vielä terapeutille. Kun olin palaamassa töihin, sain eteeni lukujärjestyksen, joka näytti samalta kuin ennen. Uuden esimiehen kanssa tuntiopettajan palkkaaminenkin oli mahdollista.

Oma kokemukseni on, että äiti kyllä tekee kaiken voitavansa arjen ja vaikka koko maapallon pyörittämiseen. Joillain voimavarat loppuvat ennemmin ja joillain myöhemmin, mutta se ei ole kilpailun aihe, vaan täysin omakohtainen tunne. Minä pyysin apua, kauniisti ja kiukutellen, mutta jostain syystä viestin perillemeno epäonnistui täysin. Tiedän, miltä epätoivo tuntuu, ja se, kun haluaisi vaan lopettaa ihan kaiken.

Se ei tee minusta mitenkään erityistä.

Follow my blog with Bloglovin