tiistai 16. joulukuuta 2014

Kuva kertoo, minä kirjoitan.

En tiedä huomaatteko, mutta kapinoin sosiaalisen median visuaalisuutta vastaan. Blogin pystyttäminen tuntui vaikealta siksi, että joka paikassa toitotetaan, miten netissä visuaalisuus on tärkeää, ja kuviin pitää panostaa. Mutta kun minä tykkään kirjoittaa! Tykkään minä hyvistä kuvistakin, mutta ne ovat ärsykkeinä niin vahvoja, että hyvätkin menevät pilalle, kun vieressä on liikaa keskinkertaisuutta. Tämä ajatus on takana siinä, että lisään jokaiseen tekstiin kuvan, joka kommentoi tekstiä jollakin tavalla, ja joka siksi on mielummin teknisesti heikko ja sisällöltään vahva.

Luen juuri Keltikangas-Järvisen ja Mullolan suhteellisen tuoretta Maailman paras koulu -kirjaa, joka on kuvaus siitä tutkimuksesta, jossa selvitettiin opettajan ja opetettavan temperamentteja ja niiden yhteyttä arviointiin. Kirjaa ei ollut mahdollista kirjoittaa ilman tiivistelmää Keltikangas-Järvisen aiemmista temperamenttia koskevista kirjoista, mutta vaikka aihe on minullekin ennestään kovin tuttu, kertaus oli ihan paikallaan uuden näkökulman yhteydessä. Ja muutenkin: tuli taas tehtyä pika-analyysi lähimpien ominaisuuksista, periytyvyydestä ja yhteen sopivuudesta, mikä oli viihdyttävääkin.

Silti, jo ennen tuohon kirjaan tarttumista, jostain syystä analysoin meidän perheen oppimistyylejä, tai siis sitä, mitkä aistikanavat kenelläkin on vahvimpia... Kyllä, näin minun pääni sisällä huvitellaan, tervetuloa kurkistamaan! Minä olen näpertäjä, mun täytyy saada pitää kädessä jotain työkalun tapaista tai edes naputtaa näppistä, jotta tuntisin tekeväni jotain, ja muistaisin, mitä olen tehnyt, ja musta kosketusnäyttö kaipaa parannusta, koska sitä vain hipaistaan. Minä haluan painaa. En myöskään jaksa istua paikallani "mitään tekemättä", eli esimerkiksi elokuvan katsominen tai luennon kuunteleminen voi olla mulle kauheaa tuskaa, jos ei edessä ole vaikka naistenlehteä selailtavana tai kynää ja paperia.

Olen myös tosi herkkä äänille, en esimerkiksi pysty ajamaan autoa, jos musiikki on niin kovalla, etten kuule moottoria, ja kovat ja yllättävät ja epävireiset äänet saavat mut ihan pois tolaltani (kysykääpä kuusivuotiaalta, joka eilen opetti yksivuotiaalle hippaleikkiä niin, että hipan ollessa lähietäisyydellä kiljaistaan hyvin kovaa ja korkealta), mutta toisaalta saan mielettömiä kiksejä hyvistä rytmeistä ja melodioista. Äsken katsottiin taas yksi jakso Sonic Highwaysiä, vau mikä sarja! Sama herkkyys on visuaalisten ärsykkeiden suhteen, kaunis maisema tai väriyhdistelmä tai mies saa mut hyrisemään, mutta liika on liikaa, eikä tylsältäkään saa näyttää. Teksti ehkä yhdistää nämä kaikki: kuulen kirjoittaessani pääni sisällä tekstin rytmin ja sävelen, toisaalta myös näen lopputuloksen, ja saan tyydytystä saadessani konkreettisesti jotain aikaan, kun painelen näitä näppäimiä. Ihanaa.

Paras tähän astinen tekstitön keksintöni oli ns. maanantai- ja kuukausikuva. Veera syntyi maanantaina 25. päivä, ja koko ensimmäisen vuoden ajan otin joka maanantai (joskus harvoin myös esimerkiksi keskiviikkona) tytöstä kasvokuvan, ja viime vuoden loppuun asti (koska silloin albumi tuli täyteen) kokovartalokuvan aina kuun 25. päivä. Nyt Kertun kanssa sama touhu jatkui lauantaisin ja 26. päivä. On ihan mieletöntä katsoa kuvia peräkkäin tai nyt rinnakkain! Ne voisi tietysti koota sähköiseksi esitykseksi, laittaa kiva klasaribiisi taustalle soimaan ja postata tähän videona, mutta sepä ei ole musta hyvä idea, koska silloin ei saa itse kääntää sivuja. Old skool.

Lopuksi nyt kuitenkin vielä video. Vertaa parin kuukauden takaiseen!

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti