Voi räkä

Ensimmäisinä tarhavuosina, kun hoito aukesi klo 7.00 ja juna lähti klo 7.13, sain jättää Veeran hoitotädin syliin ulkovaatteissaan, siis todellakin vaan marssin ovesta sisään, pussasin lapsen, siirsin sen hoitajalle ja toivotin kivaa päivää - onneksi lapsi on reipasta sorttia! Äidin aamut sen sijaan olivat vähän alavireisiä. Nyt en missään nimessä jätä Veeraa aamuisin eskarin portille, kun ei kerran ole kiire mihinkään, vaan seuraan vaunujen kanssa, kun tytär tervehtii henkilökunnan edustajan kädestä pitäen ja menee hakemaan korista heijastinliivin. Autan jopa sen pukemisessa. Sen jälkeen olen antanut Veeran työntää vaunut puiston puoleiselle portille, sitten halataan ja pussataan ja sanotaan moit, ja sitten siirryn aidan toiselle puolelle kallistamaan Kertun nukahtamisasentoon.

Meillähän siis pussaillaan niinkuin ei esi-isät ja -äidit olisi koskaan tuolta etelämpää lähteneet jurottamaan tänne kylmyyteen, joten totta kai Veerakin antaa Kertulle lähtöpusut ja -halaukset sinne vaunuihin haalarien ja pipojen sekaan. Ja totta kai se, että Veera saa työntää vaunuja, kerää helposti viereen kaikki kaverit apumoottoreiksi. Sen sallin ihan hiukan jännittäen, mutta sitten, kun totta kai kaikki ne kuusi päätä alkoivat ängetä pusuttelemaan Kerttua, peli oli vihellettävä poikki. En ollenkaan ole pöpökammoinen, ne kuuluvat elämään, mutta ei niitä nyt varta vasten lähdetä keräilemään!

Ollaan aika perusterveitä, kuivaan ihoon liittyvää ongelmaa löytyy ja sitten nämä normaalit flunssat nyt sairastetaan, niin että kauheasti ei valittamista ole. Siksi tuntuu nyt siltä, että onpas annosteltu isolla kauhalla tätä sorttia, kun ensin oli se rokotuksen jälkeisnuha (joka kyllä meni ohi tosi nopeasti eikä tietenkään levinnyt kehenkään), ja nyt sitten uusi nuha, joka on sotkenut jo kolme yötä - juuri kun ehdin tottua yli kuuden tunnin keskeytymättömään uneen - ja tarttui vielä minuunkin! En muista, milloin olen viimeksi ollut näin tukkoinen. 

Tämäkin joenrantaidylli on
meiltä kivenheiton päässä.

Olin jo keväällä merkinnyt kalenteriin kaupunginosayhdistyksen vuosikokouksen, jotta vihdoin saisin aikaiseksi mennä katsomaan, minkälainen jengi täällä touhuaa. Se oli eilen, mutta en kyllä jaksanut lähteä esittämään täyskuntoista, harmi. Särkylääkettä ja leipää oli kuitenkin haettava, ja vähän noustava sohvalta, joten laitoin kunnolla päälle ja kipaisin apteekin kautta toiseen lähikauppaan, sattumalta siitä kokouspaikkana toimivan koulun ohi. Ja ohhoh. Käppärän koulu on kaupunginosayhdistyksen kauimmaisesta maantieteellisestä rajasta kenties yli kilometrin päässä. Piha oli täynnä autoja. Kai joku sitten tuli suoraan töistä, jostain kauempaa..?

Tietenkin meilläkin on auto: Pori ei kuulu Suomen metropolialueeseen, jossa on mahdollista kulkea joustavasti joukkoliikenteeseen turvautuen omia vaihtoehtojaan rajaamatta. Olen kuitenkin lapsesta asti edustanut sellaista näkökantaa, että vasta, jos kävellen tai pyörällä ei pääse, mietitään muita vaihtoehtoja, ja silloinkin mielellään junaa tai bussia. Yksityisautoilu on kallista, se saastuttaa, se eristää ihmisen ympäristöstään, eikä kaupunkialueella ole edes erityisen kätevää, jos liikennevaloissa istumiseen ja parkkipaikan hakemiseen kuluu aikaa. Minusta yksi parhaita puolia tässä meidän kaupunginosassamme on se, että se on reilun kilometrin päässä tämän pienen kaupungin keskipisteestä, eli kaikki olennainen on kävelymatkan päässä. Myös Käppärän koulu.

En siis vissiin ollut kuitenkaan kauhean sairas, kun jaksoin niin kohkautua.

Follow my blog with Bloglovin