Määrätietoisuus on... jotain.

Sanoin tuossa taannoin, että joskus lapsi vaan vaistoaa sen, että yrität saada sen nukahtamaan mahdollisimman pian syystä tai toisesta, ja silloin se ei ainakaan nukahda. Kuten tänään:

Miina tuli meille suoraan eskarista, tytöt leikkivät yläkerrassa keskenään ihanasti sovussa ja siihen malliin, ettei tarvinut miettiä, pitäisikö käydä vahtimassa touhuja. Kertun kanssa oltiin jääty vähäksi aikaa ulos ottamaan tuntumaa sumuisen kosteaan ja saviseksi muuttuneeseen maahan (ai että se on onnessaan kun se huomaa voivansa ihan itse spurttailla kohti porttia tai mennä tökkimään keinuja!), ajatus oli, että sen jälkeen käytäisiin vielä sisällä pikku välipalalla ja painuttaisiin sitten vaunulenkille. Sen jälkeen tietysti äiti vetäisisi sohvalle makuuasentoon ja torkahtaisi vähän.

Ruokapöydässä meno oli sen sorttista, että tajusin vähän myöhästyneeni optimaalisesta nukutushetkestä: naisenalku pyrki jatkuvasti seisomaan syöttötuolissaan ja pisti jäntevästi vastaan kun yritin pitää huolta turvallisuusaspekteista, koska pelkkä sana ei kuulunut, ja kun pylly pysyi penkissä hetken verran, maitomukista kaadettiin söpöjä pikku viivoja, pilkkuja ja valtameriä pöydälle ja mandariinilohkon puolikkaita syljettiin kokeilumielessä leualle, käteen ja lattialle.

Siirryimme eteiseen pukemaan. Koska Kertun aktiiviulkoilu-ura on vasta aluillaan, vaihtopäällihanskat ovat edelleen varastolaatikossa, ja ne käytössä olevat olivat nyt tosi kuraiset. Ajattelin, että no, kyllä noissa lämpöasteissa pärjätään pelkillä tumpuillakin, että en nyt ala putsailemaan niitä rukkasia tässä välissä kun ihan äkkiä vaan nukutan sen kun se on jo ihan väsyksissä. Tuosta tätä katua alas ja seuraavaa takaisin, 15 minuuttia enintään, luultavasti nukahtaa jo neljän korttelin päästä, ja se onkin hyvä juttu, kun tuntuu vähän huonolta jättää kuusivuotiaat keskenään, vaikka eihän niillä nyt mitään hätää ole.

Olemme taittaneet matkaa portin ulkopuolella noin 10 metriä, kun tumppujen repiminen alkaa. Olin kuluneen kuukauden aikana unohtanut tämän huvin, koska päällihanskat rajoittavat upeasti hienomotorista toimintaa. Pysähdyn, otan vakavan ilmeen taistellakseni lapsen velmuutta vastaan ja sanon tylysti, ettei noin saa tehdä, ja vedän tumpun tiukasti hihan päälle.

Sisätiloissa se kyllä ihan ite laittaa
pipon päähän - ottaa toki poiskin,
mutta laittaa sitten takaisin.
Ja ottaa pois. Ja laittaa takaisin.

Kuten arvaatte, sama toistuu useaan kertaan. Otan kovat keinot käyttöön: jos ei pysy tumput kädessä, vien tutin! Huutohan siitä seuraa, vaikka tutti ei olekaan suussa, vaan paljaissa sormissa. Vien tumputkin! Laitan kaikki taskuun, enkä katso silmiin ollenkaan! Näin tiukka tilanne tämä on, ja minä muuten määrään! Ei yksivuotiaat päätä, otetaanko tumput kädestä vai ei!

Mutta nythän sillä jäätyy sormet. Eikä huutoa kestä kuunnella. Pysähdyn asentamaan tutin ja tumput. Kaikki hyvin toistaiseksi, ollaan kuitenkin jo yli oletetun puolivälin, joten käännyn vasemmalle, pelaan aikaa, ettei ehditä kotiin asti ennen simahdusta. Koira haukkuu tai lintu lentää, tai auto ajaa ohi, ja tyttö piristyy ja alkaa repiä tumppuja. Katso edellistä kappaletta. Äiti tuntee typerää ja voimatonta vihaa jotain kohtaan - ehkä itseään, kun jätti ne hanskat laittamatta, ja kun vielä meinaa hermostua, vaikka hyvin tietää, ettei tässä kohtaa auta kuin elää hetkessä ja tyytyä tilanteeseen. Voisi tietysti käydä kotona hakemassa ne hanskat, mutta siinä piilee tätäkin suuremman turhautumisen riski.

Lapsi havahtuu vielä kerran, teen vielä yhden ylimääräisen koukkauksen, ja juuri, kun ajatukseni alkavat valua itsesäälin suuntaan - "täällä kosteassa ilmassa työntelen näitä vaunuja vaikka olen nuhassa ja tosi väsynyt ja isot tytöt ovat keskenään kotona ja varmaan on kulunut jo hirveän kauan ja koko päivä menee ihan pilalle" - tajuan, että sen silmät ovat painuneet kiinni. Rytyytän isomman sepelin päältä jännityksen vallassa: onko se sittenkin hereillä, vai olisiko lopulta todella nukahtanut?

Ja olihan se! 40 minuuttia oli ehtinyt kulua, mutta kotona kaikki oli kunnossa. Sitä paitsi Kerttu oli nukahtanut varttia yli kaksi, niinkuin aina, olin vaan vissiin lähtenyt vähän hätäillen liikenteeseen.

Follow my blog with Bloglovin