Kuusivuotiaan itsenäisyysjulistus

Tämä aloitus on taas tarkoitettu luettavaksi pitäen mielessä se, että minä en todellakaan ole sellainen ihminen, joka kertoisi muille, mikä on absoluuttinen totuus mistään asiasta. Ei sovi minun maailmankuvaani sellainen saarnaaminen.

Olen tosi tyytyväinen tähän tyttöjen viiden vuoden ikäeroon. Se ei ollut harkittu veto, mutta tavallaan kuitenkin oli - totta kai olisin halunnut ihanan vauvan jälkeen tosi pian toisen, mutta tuli sitten kaikenlaista, ja sitä paitsi jo ennen Veeran syntymää oli puhuttu, että toiselle annettaisiin mahdollisuus vasta useamman vuoden päästä. Hyviä puolia (huonoja en nyt tähän hätään keksikään, enkä ala väkisin kehittelemään): 1) sain tutustua Veeraan omana itsenään ja seurata sen kasvua hyvin keskittyneesti viisi vuotta, ennen kuin se joutui väistämään pikkusiskoaan, 2) mulla on vain yksi lapsi vaipoissa, syötettävänä, tulkittavana ja puettavana, toisen taidot on jo hallussa, 3) on hirveän kätevää, kun voin lähteä pienempää nukuttamaan ulos ihan itsekseni, ja rauhassa jättää kuusivuotiaan hetkeksi kotiin puuhailemaan omiaan, 4) Veera osaa jo sanoittaa tunteensa, joten mikäli kasvattajan toiminnan laadussa on asiakkaan käsityksen mukaan huomauttamista, asia voidaan käsitellä niin, että molemmat osapuolet tuntevat tulleensa kuulluiksi ja ymmärretyiksi, ja toimintaa voidaan kehittää yhteistyössä.

Siellä se jo kikkailee koulun pihassa...

Kerran kuukausia sitten, kun vanhempi tyttäreni oli tosi pettynyt minuun, se ilmoitti muuttavansa yläkertaan ja veikin kaikki tärkeät tavaransa sinne. Ei aikonut olla mun kanssani tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko. Tiedusteli vielä ohimennen jossain välissä, kun ensin oli selvinnyt, että omassa kodissa asuminen maksaa rahaa, että mitenköhän sitä voisi alkaa tienata omaa rahaa. Selvästi aika ei kuitenkaan vielä ollut kypsä irtautumiselle, koska suuremman draaman laskeuduttua parin päivän jälkeen leikit siirtyivät takaisin alempaan kerrokseen ja aikuisten seurakin kelpasi taas.

En mitenkään pysty nyt osoittamaan sormella sitä, mikä sai itsenäisyyspyrkimyksen nousemaan tapetille tässä kuussa uudestaan, mutta varmaa on, että nyt muutto yläkertaan tapahtui rauhallisemmissa ja sovinnollisemmissa merkeissä. Kun hammasharja ja -tahna, hiusjutut ja korut sekä parhaat lelut oli muutettu yläkertaan, saimme kuulla, että kyläily olisi kiva juttu puolin ja toisin, ja että kyllähän sitä sitten aina ruoka-aikaan nähtäisiin. Kuusivuotias on pähkäillyt, että ylhäällä on melkein kaikki, mitä ihminen kodissaan tarvitsee: sänky, vessa, vaatekaappi, leluja, askarteluvehkeitä ja telkkari. Koska äiti kielsi ruuan viemisen ylös, ruokailu on ainoa yhteisöllisyyttä vaativa tilanne.

Tähän itsenäistymiseen liittyy paljon muitakin pohdintoja, joista me saamme tietysti kuulla vain pilkahduksia. Kuten:

"Äiti mikset sä enää asu siellä missä sä asuit ennen?"
"Ai miten niin... Tarkotaksä et miksen mä enää asu Jokelassa?"
"Nii."
"No se varmaan liittyy siihen, että mä halusin opiskelemaan sellaseen kouluun mitä siellä ei ollu, niin sitten sitä oli helppo lähteä pois joka tapauksessa."
"Jaa. Kyl mäkin varmaan meen sit johonkin yliopistoon opiskelemaan, mut siihen asti mä käyn kyllä koulut Porissa."

Ensi viikonloppuun sovittiin yökyläily mummulaan, koska "mä haluun olla välillä ihan rauhassa".

Vastapainoksi kuitenkin tämä nuori nainen haluaa halailla ja pussailla ja istua sylissä, ehkä jopa enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun se vakavana avaa sydäntään eri asioista, omassa sydämessä läikähtelee hurjasti: samaan aikaan näkee edessään sen pienen kolmevuotiaan satutädin, tuon nykyisen pikkunaisen ja aavistuksen kohta aikuisuuteen kurkottavasta yksilöstä, joka on mulla tässä lainassa ja hoidettavana niin lyhyen ajan.

Follow my blog with Bloglovin