Kiitos ja arvostus

Kyl määki ole!

Multa kysyttiin siinä taannoisessa työhaastattelussa, että olenko jotenkin katkera. En siinä hetkessä ymmärtänyt kysymystä, muuten kuin ehkä paineensietotestinä, mikä olisikin ollut nerokasta! Yritin siinä muutamassa sekunnissa saada pelattua hiukan ajatusaikaa, ja ihmettelin kysymystä ääneen, kunnes pääsin johonkin lopputulokseen.

Facebookissa on menossa kehu työkaveria -haaste, ja aina jonkun statusta lukiessa tuntuu pieni tölväisy, että miksei mua kehuta... Ai niin, en ole töissä. Lehdessä kerrottiin, että vuoden suuhygienisti oli valittu, ja huomasin arvottavani tuollaisen maininnan aika korkealle: miten hienoa, että omasta porukasta osataan nostaa esiin hyvin työnsä hoitanut ammattilainen! Suomen kieltenopettajien liitto SUKOL ja Otava valitsivat juuri Tuomas Sammelvuon kielitaitomyönteisyyden Vuoden kieliteoksi, ja vaikken tiedä, kuinka hyvin muut kuin kieltenopettajat palkinnon noteeraavat, se on minusta hieno tunnustus. Ja tietenkin mainitsen tässä myös sen, että olen aika ylpeä siitä, että meidän yhdistys sai saman tunnustuksen viime vuonna.

Siihen haastattelun kysymykseen vastasin lopulta niin, että kyllä ehkä siinä mielessä voin sanoa olevani vähän katkera, että ammattikoulussa kieltenopetus ei juurikaan saa arvostusta osakseen, edes hyvin toteutettu sellainen, mutta sekin varmasti johtuu ihan siitä, ettei kielitaitoa ole perinteisesti laskettu ammatillisen opetuksen ydinasiaksi. Voisi olla kiva olla töissä sellaisessa ympäristössä, jossa oma ammattitaito nähtäisiin kokonaisuuden tärkeänä osana.

Nyt kun tässä tätä ajatusta olen pyöritellyt, niin ensin se vähän nolottaa: olenko näin kamalan riippuvainen kehuista? Kehtaanko edes kirjoittaa sitä tähän, jos joku vaikka saa tietää? Että minä tykkäisin, että mulle sanottaisiin, että vitsi miten hienosti hoidit ton jutun?

Mutta sittenhän sen hoksaa. Olisihan sitä aika itseriittoinen ihminen, jos ei koskaan toisten tunnustusta ja nähdyksi tulemista kaipaisi. Noissa kouluympyröissä varsinkin, kun suuren osan päivästä vietät huoneessa sellaisten nuorten ihmisten kanssa, jotka oletusarvoisesti mielummin tekisivät jotain muuta kuin sitä, mitä edustamasi ihmisryhmä yleensä heiltä toivoo, kohtaat vielä useamman ryhmän päivässä ja aloitat jokaisen kohtaamisen pienellä aivopesulla, luomalla uudestaan sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan ehkä vastaanottaa ja tuottaa jotain uutta... Sitä aina joskus miettii, että mikä on saanut aktiivisesti hakeutumaan sellaiseen haasteoravanpyörään! Mutta onneksi oman onnistumisensa sitten kuitenkin huomaa, vaikka teinilaumat harvoin tuovat itse askartelemiaan kiitoskortteja opettajalle, jonka kanssa ovat viettäneet 42-56 lähiopetustuntia hektisen oikean elämänsä keskellä. Joskus olen silti niitäkin saanut, ja kuullut ääneen lausutut kiitokset siitä, että olen onnistunut työssäni. Se lämmittää, se on tosi tärkeää!

On mulla ikävä töihin, on ikävä sitä, että pääsisi toteuttamaan omia ideoita, soveltamaan niitä siihen kehykseen ja kokeilemaan, toimiiko ne. On tarve viedä asioita eteenpäin ja uudistaa ja hioa asioita.

Kääntäen: vaikka tämä omien lasten hoitaminen on arvokasta ja tärkeää ja ihanaa, niin mun kunnianhimoni ei suuntaudu siihen. Niiden kanssa mä elän elämää pinnistelemättä ja pyrkimättä muuhun kuin kaikkien mahdollisimman hyvään ja turvalliseen oloon. Mun lapset ei ole mun projekti. Mun projekteihin mä haluan uppoutua ajatukset sauhuten, kynä luonnoksia piirrellen ja sormet näppiksellä hyppien, aloittaa ja saada aikaiseksi, kokeilla ja arvioida, ja sitten taas jatkaa kehittelyä. Mä haluan viilata ne niin hyviksi kun osaan, jotta ne hyödyttäisivät muitakin kuin minua. Ja silloin onnistumisen paras mittari on se kiitos ja arvostus, jonka saa niiltä ihmisiltä siinä ympärillä.

Follow my blog with Bloglovin