perjantai 28. marraskuuta 2014

Kohti parempaa maailmaa

Raha on vaihdon väline. Ei muuta.
Idealismin puute. Jotain sen suuntaista ajattelin otsikoksi, kun podin tässä jotain yhteiskunnallista tuskaa. Että kun tässä maassa tällä hetkellä on asiat aika pielessä, vuoden sisällä ei enää kukaan ole kehdannut sanoa hyvinvointivaltiosta mitään, ollaan vaan otsa rypyssä huolissaan omasta osabudjetista eikä oteta vastuuta kokonaisuudesta ja toivotaan, että jos tarpeeksi touhuillaan, niin muutkin uskoo, että on ihan hyvä juttu jo se, että otetaan tänä vuonna vähemmän velkaa kuin viime vuonna. Läppänähän mekin heitetään, että oli tosi hyvä ostosreissu, kun kaikki oli alennuksessa, niin tuli ainakin x euroa säästöä - vaikka rahaa kuitenkin meni yhteensä 2x euroa. Mutta itseironia ei vaan luonnistu kaikilta. Eikä kanssaihmisten älyn aliarvioinnin peittäminen.

Jotenkin olen kovasti ihannoinut 50-60-lukujen idealismia, sitä sodanjälkeistä ajatusmaailmaa, josta en tietenkään itse tiedä mitään oikeasti. Silloinkin tässä maassa oli rikkaita ja oli köyhiä, mutta kun päätettiin yhteisistä asioista, ihmisten tilanteista oltiin avoimesti tietoisia, tai kiinnostuneita, uskon. Ja tietysti järjestelmä oli yksinkertaisempi, kun sitä vasta rakennettiin. Kaiken päätöksenteon taustalla oli "ideologinen liima", äskettäistä välivaalivääntelyä lainatakseni, nimittäin ihmisestä huolehtiminen. Varmasti oli silloinkin piiloagendoja! Mutta ei olisi tämänhetkisiä sotesolmuja tai kutistettavia kouluverkkoja tai muita julkisen talouden rahareikiä, jos ei aikanaan olisi poliittisella tasolla kehdattu pohtia ja toteuttaa sitä, mitä suomalainen ihminen tai perhe tarvitsee voidakseen hyvin.

Nyt ei asioista päättävillä tahoilla ole tuntumaa siihen, miten eri sosiaalisissa tilanteissa elävien arki sujuu, eikä niin paljoa viitseliäisyyttä, että otettaisiin selvää, eikä vaan oletettaisi. Meitä ei kaikkia ole muovailtu samanlaisiksi, eikä jokaisesta ole tullut renessanssiajan taideteosta, vaikka olisikin ihanaa ajatella niin. Tosiasia on, että toisia meistä on autettava enemmän kuin toisia, fyysisesti tai älyllisesti, ja se vaan kuuluu tähän ihmisyyteen. Jossain välissä se ihmisaspekti muuttui raha-aspektiksi, ja politiikka muuttui yhteiskunnallisten asioiden hoitamisesta numeroiden pyörittelyksi.

Ja hei, minä olen saanut palkkani teidän verovaroistanne jo vuodesta 2004. Aika monenlaisia ihmisiä on minullakin työkavereina ja esimiehinä ollut.

Mutta sitten tajusin. Ehkäpä onkin niin, että nyt ollaan siinä pohjamudassa, josta suunta on vain ylöspäin. Se, mitä media pitää näkyvillä, on eri asia kuin se, mitä oikeat ihmiset ajattelevat. Valitettavasti osa valtuutetuista ja edustajista lienee silti myös sitä porukkaa, joka keskittyy toissijaisuuksiin pystymättä laajentamaan näkökantaansa. Vaikka toimittajien on muka pakko kilpailla sosiaalisen median kanssa kiinnostavuudesta eli julkaista omia söpöjä kuvainnollisia kissavideoitaan huolellisesti taustoitetun tiedonvälityksen sijaan, omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä tässä suurin osa meistä kuitenkin on. Minusta on aika ihanaa, että ihmiset ottavat kantaa tasa-arvon puolesta, koskee se sitten avioliiton solmimisoikeutta tai oikeutta kävellä turvallisesti kadulla, ja ymmärtävät ihan maalaisjärjellä, että ennakoiva inhimillinen apu on tehokkaampaa kuin syntymään päässeiden ongelmien byrokraattiset ratkaisemisyritykset, myös taloudellisesti, vaikka sen pitäisikin olla sivuseikka.

Perustuloa mietin. Monen ihmisen hyvinvointia lisäisi se, ettei tarvitsisi tuntea itseään tyhmäksi ja arvottomaksi: ettei sosiaalisia etuuksia tarvitsisi hakea erilaisilla lomakkeilla eri paikoista - minäkään en muuten älykkäänä henkilönä täysin varmasti ymmärrä esimerkiksi Kelan lomakkeita, koska en tunne taustaprosesseja niin hyvin, että osaisin päätellä, mitä tietoa kentissä haetaan - ja ennen kaikkea se, ettei tarvitsisi pelätä, että töiden tekeminen tulisi niin kalliiksi etuuksien poistumisineen, että olisikin vain parempi tyytyä olemaan yrittämättä. Mitään. Ihan oikeasti tämä nykyinen systeemi on järjettömän armoton ja epäreilu liukumäki. Ongelma taitaa olla se, että byrokratian voivat purkaa vain ne ihmiset, jotka itse saavat siitä elantonsa, ja joiden intresseihin ei kyllä sovi ottaa sitä riskiä, että joutuisikin itse siihen liukumäkeen. Mutta ehkä se idealismi siellä virastoissa ja ministeriöissäkin sittenkin vielä nostaa päätään..?

Follow my blog with Bloglovin

torstai 27. marraskuuta 2014

Määrätietoisuus on... jotain.

Sanoin tuossa taannoin, että joskus lapsi vaan vaistoaa sen, että yrität saada sen nukahtamaan mahdollisimman pian syystä tai toisesta, ja silloin se ei ainakaan nukahda. Kuten tänään:

Miina tuli meille suoraan eskarista, tytöt leikkivät yläkerrassa keskenään ihanasti sovussa ja siihen malliin, ettei tarvinut miettiä, pitäisikö käydä vahtimassa touhuja. Kertun kanssa oltiin jääty vähäksi aikaa ulos ottamaan tuntumaa sumuisen kosteaan ja saviseksi muuttuneeseen maahan (ai että se on onnessaan kun se huomaa voivansa ihan itse spurttailla kohti porttia tai mennä tökkimään keinuja!), ajatus oli, että sen jälkeen käytäisiin vielä sisällä pikku välipalalla ja painuttaisiin sitten vaunulenkille. Sen jälkeen tietysti äiti vetäisisi sohvalle makuuasentoon ja torkahtaisi vähän.

Ruokapöydässä meno oli sen sorttista, että tajusin vähän myöhästyneeni optimaalisesta nukutushetkestä: naisenalku pyrki jatkuvasti seisomaan syöttötuolissaan ja pisti jäntevästi vastaan kun yritin pitää huolta turvallisuusaspekteista, koska pelkkä sana ei kuulunut, ja kun pylly pysyi penkissä hetken verran, maitomukista kaadettiin söpöjä pikku viivoja, pilkkuja ja valtameriä pöydälle ja mandariinilohkon puolikkaita syljettiin kokeilumielessä leualle, käteen ja lattialle.

Siirryimme eteiseen pukemaan. Koska Kertun aktiiviulkoilu-ura on vasta aluillaan, vaihtopäällihanskat ovat edelleen varastolaatikossa, ja ne käytössä olevat olivat nyt tosi kuraiset. Ajattelin, että no, kyllä noissa lämpöasteissa pärjätään pelkillä tumpuillakin, että en nyt ala putsailemaan niitä rukkasia tässä välissä kun ihan äkkiä vaan nukutan sen kun se on jo ihan väsyksissä. Tuosta tätä katua alas ja seuraavaa takaisin, 15 minuuttia enintään, luultavasti nukahtaa jo neljän korttelin päästä, ja se onkin hyvä juttu, kun tuntuu vähän huonolta jättää kuusivuotiaat keskenään, vaikka eihän niillä nyt mitään hätää ole.

Olemme taittaneet matkaa portin ulkopuolella noin 10 metriä, kun tumppujen repiminen alkaa. Olin kuluneen kuukauden aikana unohtanut tämän huvin, koska päällihanskat rajoittavat upeasti hienomotorista toimintaa. Pysähdyn, otan vakavan ilmeen taistellakseni lapsen velmuutta vastaan ja sanon tylysti, ettei noin saa tehdä, ja vedän tumpun tiukasti hihan päälle.

Sisätiloissa se kyllä ihan ite laittaa
pipon päähän - ottaa toki poiskin,
mutta laittaa sitten takaisin.
Ja ottaa pois. Ja laittaa takaisin.
Kuten arvaatte, sama toistuu useaan kertaan. Otan kovat keinot käyttöön: jos ei pysy tumput kädessä, vien tutin! Huutohan siitä seuraa, vaikka tutti ei olekaan suussa, vaan paljaissa sormissa. Vien tumputkin! Laitan kaikki taskuun, enkä katso silmiin ollenkaan! Näin tiukka tilanne tämä on, ja minä muuten määrään! Ei yksivuotiaat päätä, otetaanko tumput kädestä vai ei!

Mutta nythän sillä jäätyy sormet. Eikä huutoa kestä kuunnella. Pysähdyn asentamaan tutin ja tumput. Kaikki hyvin toistaiseksi, ollaan kuitenkin jo yli oletetun puolivälin, joten käännyn vasemmalle, pelaan aikaa, ettei ehditä kotiin asti ennen simahdusta. Koira haukkuu tai lintu lentää, tai auto ajaa ohi, ja tyttö piristyy ja alkaa repiä tumppuja. Katso edellistä kappaletta. Äiti tuntee typerää ja voimatonta vihaa jotain kohtaan - ehkä itseään, kun jätti ne hanskat laittamatta, ja kun vielä meinaa hermostua, vaikka hyvin tietää, ettei tässä kohtaa auta kuin elää hetkessä ja tyytyä tilanteeseen. Voisi tietysti käydä kotona hakemassa ne hanskat, mutta siinä piilee tätäkin suuremman turhautumisen riski.

Lapsi havahtuu vielä kerran, teen vielä yhden ylimääräisen koukkauksen, ja juuri, kun ajatukseni alkavat valua itsesäälin suuntaan - "täällä kosteassa ilmassa työntelen näitä vaunuja vaikka olen nuhassa ja tosi väsynyt ja isot tytöt ovat keskenään kotona ja varmaan on kulunut jo hirveän kauan ja koko päivä menee ihan pilalle" - tajuan, että sen silmät ovat painuneet kiinni. Rytyytän isomman sepelin päältä jännityksen vallassa: onko se sittenkin hereillä, vai olisiko lopulta todella nukahtanut?

Ja olihan se! 40 minuuttia oli ehtinyt kulua, mutta kotona kaikki oli kunnossa. Sitä paitsi Kerttu oli nukahtanut varttia yli kaksi, niinkuin aina, olin vaan vissiin lähtenyt vähän hätäillen liikenteeseen.

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Voi räkä

Ensimmäisinä tarhavuosina, kun hoito aukesi klo 7.00 ja juna lähti klo 7.13, sain jättää Veeran hoitotädin syliin ulkovaatteissaan, siis todellakin vaan marssin ovesta sisään, pussasin lapsen, siirsin sen hoitajalle ja toivotin kivaa päivää - onneksi lapsi on reipasta sorttia! Äidin aamut sen sijaan olivat vähän alavireisiä. Nyt en missään nimessä jätä Veeraa aamuisin eskarin portille, kun ei kerran ole kiire mihinkään, vaan seuraan vaunujen kanssa, kun tytär tervehtii henkilökunnan edustajan kädestä pitäen ja menee hakemaan korista heijastinliivin. Autan jopa sen pukemisessa. Sen jälkeen olen antanut Veeran työntää vaunut puiston puoleiselle portille, sitten halataan ja pussataan ja sanotaan moit, ja sitten siirryn aidan toiselle puolelle kallistamaan Kertun nukahtamisasentoon.

Meillähän siis pussaillaan niinkuin ei esi-isät ja -äidit olisi koskaan tuolta etelämpää lähteneet jurottamaan tänne kylmyyteen, joten totta kai Veerakin antaa Kertulle lähtöpusut ja -halaukset sinne vaunuihin haalarien ja pipojen sekaan. Ja totta kai se, että Veera saa työntää vaunuja, kerää helposti viereen kaikki kaverit apumoottoreiksi. Sen sallin ihan hiukan jännittäen, mutta sitten, kun totta kai kaikki ne kuusi päätä alkoivat ängetä pusuttelemaan Kerttua, peli oli vihellettävä poikki. En ollenkaan ole pöpökammoinen, ne kuuluvat elämään, mutta ei niitä nyt varta vasten lähdetä keräilemään!

Ollaan aika perusterveitä, kuivaan ihoon liittyvää ongelmaa löytyy ja sitten nämä normaalit flunssat nyt sairastetaan, niin että kauheasti ei valittamista ole. Siksi tuntuu nyt siltä, että onpas annosteltu isolla kauhalla tätä sorttia, kun ensin oli se rokotuksen jälkeisnuha (joka kyllä meni ohi tosi nopeasti eikä tietenkään levinnyt kehenkään), ja nyt sitten uusi nuha, joka on sotkenut jo kolme yötä - juuri kun ehdin tottua yli kuuden tunnin keskeytymättömään uneen - ja tarttui vielä minuunkin! En muista, milloin olen viimeksi ollut näin tukkoinen. 

Tämäkin joenrantaidylli on
meiltä kivenheiton päässä.
Olin jo keväällä merkinnyt kalenteriin kaupunginosayhdistyksen vuosikokouksen, jotta vihdoin saisin aikaiseksi mennä katsomaan, minkälainen jengi täällä touhuaa. Se oli eilen, mutta en kyllä jaksanut lähteä esittämään täyskuntoista, harmi. Särkylääkettä ja leipää oli kuitenkin haettava, ja vähän noustava sohvalta, joten laitoin kunnolla päälle ja kipaisin apteekin kautta toiseen lähikauppaan, sattumalta siitä kokouspaikkana toimivan koulun ohi. Ja ohhoh. Käppärän koulu on kaupunginosayhdistyksen kauimmaisesta maantieteellisestä rajasta kenties yli kilometrin päässä. Piha oli täynnä autoja. Kai joku sitten tuli suoraan töistä, jostain kauempaa..?

Tietenkin meilläkin on auto: Pori ei kuulu Suomen metropolialueeseen, jossa on mahdollista kulkea joustavasti joukkoliikenteeseen turvautuen omia vaihtoehtojaan rajaamatta. Olen kuitenkin lapsesta asti edustanut sellaista näkökantaa, että vasta, jos kävellen tai pyörällä ei pääse, mietitään muita vaihtoehtoja, ja silloinkin mielellään junaa tai bussia. Yksityisautoilu on kallista, se saastuttaa, se eristää ihmisen ympäristöstään, eikä kaupunkialueella ole edes erityisen kätevää, jos liikennevaloissa istumiseen ja parkkipaikan hakemiseen kuluu aikaa. Minusta yksi parhaita puolia tässä meidän kaupunginosassamme on se, että se on reilun kilometrin päässä tämän pienen kaupungin keskipisteestä, eli kaikki olennainen on kävelymatkan päässä. Myös Käppärän koulu.

En siis vissiin ollut kuitenkaan kauhean sairas, kun jaksoin niin kohkautua.

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 24. marraskuuta 2014

Plussan puolella

Lähtökohdat päivälle eivät olleet parhaat mahdolliset: pienempi lapsi herätti minut räkä poskella, nenän pielissä ja leuassa kahtakymmentä yli viisi eikä nukahtanut enää uudelleen nenänpyyhkimisoperaation piristämänä, ja kun pari tuntia myöhemmin menimme herättelemään isompaa lasta, tämä tervehti äitiään purskahtamalla itkuun, toivoen olevansa edelleen mummulassa yökyläilemässä eikä meidän kanssa kotona lainkaan.

Tästä huolimatta, säätilaa mukaillen, päivä pysyi positiivisella tolalla (ja ei, mitään testejä ei tehty, ehkäisy on hanskassa).

1) Aikaisen herätyksen turvin ehdin ripustamaan pyykit jo aikaisin aamulla, kun Kerttu hengaili isänsä kanssa, mikä oli paljon mukavampaa kuin ripustella niitä lapsen päiväunien eli äidin oman ajan aikana tai muistaa pyykit vasta lapsen herättyä, ottaa se mukaan alakertaan ja syöksyillä pyykkitelineiden ja portaiden väliä päivystysreissun välttämiseksi.

2) Ehdin kauppareissulta kotiin jo ennen puolta kymmentä, ja muistin vihdoinkin ostaa myös hoitoainetta! Olen päättänyt kannattaa suomalaista työtä ja ostan XZ-shampoota ja -hoitoainetta, joilla kuontaloni pysyy oikein hyvässä kunnossa, mutta erityisesti tykkään siitä, että niiden kyljessä vinkataan, miltä ne tuoksuvat. Paitsi minusta suklaa-vanilja ei tuoksu suklaa-vaniljalta. Nyt ostin mustaherukkaa. Natsaa kivasti omenashampoon kanssa.

3) Sain myös tyhjennettyä tiskikoneen heti lehden luettuani. Tämäkin on helpompaa yksin kuin yksivuotiaan auliilla avustuksella. Vaikka zombimieleni kuvitteli tehtävän vievän puoli ikuisuutta, se hoituikin viidessä minuutissa. Tämä mahdollisti sen, että tunsin käsissäni olevan hurjasti ylimääräistä aikaa, jollon vihdoinkin printtasin sen yhden lomakkeen, jota olen ollut lähettämässä jo jonkin aikaa. Voitto!

Perunaa, porkkanaa, palsternakkaa ja punajuurta,
ruusukaalia, sipulia ja kanaa,
öljyä, hunajaa, suolaa ja pippuria.
Uuniin kypsymään, fetajuustoa lisukkeeksi.
Hyvää tuli.
4) Iltapäivällä sain nauttia oikeasti hämmentävän upeista koreografioista, joita kasvupyrähtänyt kuusivuotias taikoi hallitummilla raajoillaan. Vähän ajan päästä siitä tajusin todella, että hyvänen aika, ensi vuonna tähän aikaan se on koululainen! Joku tärähti sisällä: onhan ekaluokkalainen vielä tosi pieni, mutta onpa aika kulunut äkkiä. Menin vielä ihmettelemään sitä ääneen: "Voi että, sähän meet ens vuonna jo kouluun!" "Nii, mitä sitte?"

5) Illemmalla kuorin ja pilkoin juureksia ja hämmennyin, kun huomasin noin toista kertaa syksyn aikana, ettei kukaan käynyt roikkumassa lahkeessa, vaikka seisoskelin keittiössä varmaan parikymmentä minuuttia. Sama on tapahtunut siis jo aiemmin, mutta sen jälkeen taas pitkään aikaan ei. Olisiko tämä maistiaista uudenlaisesta elämästä?

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Rajauksia

Elävä muistikuva 11 vuoden takaa: katselen ikkunasta harmaassa talvisäässä lastenvaunuja työntävää naista ja mietin, ettei ehkä olisi ollenkaan hassumpaa olla äitiyslomalla, koska olisi tosi kiva voida katsoa vaikka leffoja hyvällä omallatunnolla päivät pitkät (kun siinä elämäntilanteessa en voinut, kun piti tehdä gradua).

Sitten minusta tuli vanhempi.

Äidiksi kasvetaan omat rajat löytämällä. Ihan sama minkälaisia kokemuksia ja haasteita tähän elämänvaiheeseen mennessä on kohdannut, ei mikään muu tapahtuma tai niiden sarja kulje niin johdonmukaisesti rakkauden, kivun ja vaikeuden kautta äärimmäisyyteen venyen ja palaudu taas rakkauteen. Raskaus ja synnytys ovat vasta alkua, ja helpommin noviisinkin käsitettävissä, koska ne ovat enemmän fyysisiä, vaikka myös henkisiä kokemuksia.

Ihan pienen vauvan kanssa fyysisyys jatkuu, mutta kiertyy jo enemmän henkiselle puolelle: kuinka väsyneenä pystyt toimimaan, kuinka kauan jaksat kuunnella itkua, kuinka paljon kestät epävarmuutta ja osaatko pyytää apua, kun sinä olet se ihminen, joka on ensimmäistä kertaa eniten vastuussa jostain toisesta ihmisestä ja ihan todella myös sen hengestä?

Kun lapsi lähtee liikkeelle ja alkaa aktiivisesti toteuttaa omia päähänpistojaan, fyysiset rajat näyttäytyvät siinä, miten nopeasti pystyt reagoimaan, juoksemaan, nappaamaan kiinni, mutta hellästi. Henkisellä puolella pitäisi pystyä siirtymään jo älyllisemmälle tasolle: mitkä asiat kielletään - ja mitä vaaditaan! - absoluuttisesti, milloin on kyse mukavuudesta, milloin sopivuudesta? Oikeasti ne päätökset eivät koske lapsen rajoja, vaan omiasi, sitä, miten itse koet maailman ja oman paikkasi siinä. Samalla opetat vahingossa lapsellesi ihmisen arvon, vieläpä järkyttävän pysyvästi. Jos vastuun ymmärtää, se hirvittää, mutta se on onneksi, koska silloin osaat ajatella asiaa ja ehkä pysyä johdonmukaisena. Tätä sanotaan kasvattamiseksi, ja se on vanhemman vastuu.

Sosiaalisen rajanvedon tapahtumapaikka tältä viikolta.
Tässä vaiheessa, jos ja kun taaperon vanhemmuus luonnistuu, sitä jo onnittelee itseään, kun on löytänyt oman tapansa olla vanhempi, ja aikuinen, ja voi nyökytellä tyytyväisenä, että näin tehdään meillä.

Sitten lapsi kasvaa niin isoksi, että sillä on omia, sinusta riippumattomia sosiaalisia suhteita. Vanhemmuus on fyysistä enää vain silloin, kun lapsi tulee hetkeksi kainaloon tai halaa tai antaa pussata ja paijata itseään; henkisellä puolella siirrytäänkin jo sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja filosofisiin rakenteisiin. Nyt vedetään rajoja reviirien suhteen. Onko olemassa ihmisiä, joiden kanssa a priori haluan tai en halua lapseni leikkivän tai seurustelevan? Miksi? Minun kotini on minun kotini, mutta myös lapseni koti, joten missä vaiheessa säännöt vaihtuvat minun säännöistäni lapsen säännöiksi ja toisin päin? Paljonko vastuuta olen valmis myöntämään yksilölle, ja paljonko pidätän esivallalla? Minkälaisen yksilön olen kasvattanut? Tunnenko lapseni? Onko se edes mahdollista? Ymmärränkö erillisyytemme? Kuinka paljon tuskaa joudun vielä tuntemaan tajutessani yhä useammin, etten mitenkään voi valvoa pienen ihmiseni kokemuksia, vaan vain luottaa siihen, että olen tehnyt ja teen parhaani antaakseni hänelle mahdollisimman hyvät eväät ja työkalut matkalleen?

Follow my blog with Bloglovin

perjantai 21. marraskuuta 2014

Kiitos ja arvostus

Kyl määki ole!
Multa kysyttiin siinä taannoisessa työhaastattelussa, että olenko jotenkin katkera. En siinä hetkessä ymmärtänyt kysymystä, muuten kuin ehkä paineensietotestinä, mikä olisikin ollut nerokasta! Yritin siinä muutamassa sekunnissa saada pelattua hiukan ajatusaikaa, ja ihmettelin kysymystä ääneen, kunnes pääsin johonkin lopputulokseen.

Facebookissa on menossa kehu työkaveria -haaste, ja aina jonkun statusta lukiessa tuntuu pieni tölväisy, että miksei mua kehuta... Ai niin, en ole töissä. Lehdessä kerrottiin, että vuoden suuhygienisti oli valittu, ja huomasin arvottavani tuollaisen maininnan aika korkealle: miten hienoa, että omasta porukasta osataan nostaa esiin hyvin työnsä hoitanut ammattilainen! Suomen kieltenopettajien liitto SUKOL ja Otava valitsivat juuri Tuomas Sammelvuon kielitaitomyönteisyyden Vuoden kieliteoksi, ja vaikken tiedä, kuinka hyvin muut kuin kieltenopettajat palkinnon noteeraavat, se on minusta hieno tunnustus. Ja tietenkin mainitsen tässä myös sen, että olen aika ylpeä siitä, että meidän yhdistys sai saman tunnustuksen viime vuonna.

Siihen haastattelun kysymykseen vastasin lopulta niin, että kyllä ehkä siinä mielessä voin sanoa olevani vähän katkera, että ammattikoulussa kieltenopetus ei juurikaan saa arvostusta osakseen, edes hyvin toteutettu sellainen, mutta sekin varmasti johtuu ihan siitä, ettei kielitaitoa ole perinteisesti laskettu ammatillisen opetuksen ydinasiaksi. Voisi olla kiva olla töissä sellaisessa ympäristössä, jossa oma ammattitaito nähtäisiin kokonaisuuden tärkeänä osana.

Nyt kun tässä tätä ajatusta olen pyöritellyt, niin ensin se vähän nolottaa: olenko näin kamalan riippuvainen kehuista? Kehtaanko edes kirjoittaa sitä tähän, jos joku vaikka saa tietää? Että minä tykkäisin, että mulle sanottaisiin, että vitsi miten hienosti hoidit ton jutun?

Mutta sittenhän sen hoksaa. Olisihan sitä aika itseriittoinen ihminen, jos ei koskaan toisten tunnustusta ja nähdyksi tulemista kaipaisi. Noissa kouluympyröissä varsinkin, kun suuren osan päivästä vietät huoneessa sellaisten nuorten ihmisten kanssa, jotka oletusarvoisesti mielummin tekisivät jotain muuta kuin sitä, mitä edustamasi ihmisryhmä yleensä heiltä toivoo, kohtaat vielä useamman ryhmän päivässä ja aloitat jokaisen kohtaamisen pienellä aivopesulla, luomalla uudestaan sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan ehkä vastaanottaa ja tuottaa jotain uutta... Sitä aina joskus miettii, että mikä on saanut aktiivisesti hakeutumaan sellaiseen haasteoravanpyörään! Mutta onneksi oman onnistumisensa sitten kuitenkin huomaa, vaikka teinilaumat harvoin tuovat itse askartelemiaan kiitoskortteja opettajalle, jonka kanssa ovat viettäneet 42-56 lähiopetustuntia hektisen oikean elämänsä keskellä. Joskus olen silti niitäkin saanut, ja kuullut ääneen lausutut kiitokset siitä, että olen onnistunut työssäni. Se lämmittää, se on tosi tärkeää!

On mulla ikävä töihin, on ikävä sitä, että pääsisi toteuttamaan omia ideoita, soveltamaan niitä siihen kehykseen ja kokeilemaan, toimiiko ne. On tarve viedä asioita eteenpäin ja uudistaa ja hioa asioita.

Kääntäen: vaikka tämä omien lasten hoitaminen on arvokasta ja tärkeää ja ihanaa, niin mun kunnianhimoni ei suuntaudu siihen. Niiden kanssa mä elän elämää pinnistelemättä ja pyrkimättä muuhun kuin kaikkien mahdollisimman hyvään ja turvalliseen oloon. Mun lapset ei ole mun projekti. Mun projekteihin mä haluan uppoutua ajatukset sauhuten, kynä luonnoksia piirrellen ja sormet näppiksellä hyppien, aloittaa ja saada aikaiseksi, kokeilla ja arvioida, ja sitten taas jatkaa kehittelyä. Mä haluan viilata ne niin hyviksi kun osaan, jotta ne hyödyttäisivät muitakin kuin minua. Ja silloin onnistumisen paras mittari on se kiitos ja arvostus, jonka saa niiltä ihmisiltä siinä ympärillä.

Follow my blog with Bloglovin

torstai 20. marraskuuta 2014

Kuusivuotiaan itsenäisyysjulistus

Tämä aloitus on taas tarkoitettu luettavaksi pitäen mielessä se, että minä en todellakaan ole sellainen ihminen, joka kertoisi muille, mikä on absoluuttinen totuus mistään asiasta. Ei sovi minun maailmankuvaani sellainen saarnaaminen.

Olen tosi tyytyväinen tähän tyttöjen viiden vuoden ikäeroon. Se ei ollut harkittu veto, mutta tavallaan kuitenkin oli - totta kai olisin halunnut ihanan vauvan jälkeen tosi pian toisen, mutta tuli sitten kaikenlaista, ja sitä paitsi jo ennen Veeran syntymää oli puhuttu, että toiselle annettaisiin mahdollisuus vasta useamman vuoden päästä. Hyviä puolia (huonoja en nyt tähän hätään keksikään, enkä ala väkisin kehittelemään): 1) sain tutustua Veeraan omana itsenään ja seurata sen kasvua hyvin keskittyneesti viisi vuotta, ennen kuin se joutui väistämään pikkusiskoaan, 2) mulla on vain yksi lapsi vaipoissa, syötettävänä, tulkittavana ja puettavana, toisen taidot on jo hallussa, 3) on hirveän kätevää, kun voin lähteä pienempää nukuttamaan ulos ihan itsekseni, ja rauhassa jättää kuusivuotiaan hetkeksi kotiin puuhailemaan omiaan, 4) Veera osaa jo sanoittaa tunteensa, joten mikäli kasvattajan toiminnan laadussa on asiakkaan käsityksen mukaan huomauttamista, asia voidaan käsitellä niin, että molemmat osapuolet tuntevat tulleensa kuulluiksi ja ymmärretyiksi, ja toimintaa voidaan kehittää yhteistyössä.

Siellä se jo kikkailee koulun pihassa...
Kerran kuukausia sitten, kun vanhempi tyttäreni oli tosi pettynyt minuun, se ilmoitti muuttavansa yläkertaan ja veikin kaikki tärkeät tavaransa sinne. Ei aikonut olla mun kanssani tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko. Tiedusteli vielä ohimennen jossain välissä, kun ensin oli selvinnyt, että omassa kodissa asuminen maksaa rahaa, että mitenköhän sitä voisi alkaa tienata omaa rahaa. Selvästi aika ei kuitenkaan vielä ollut kypsä irtautumiselle, koska suuremman draaman laskeuduttua parin päivän jälkeen leikit siirtyivät takaisin alempaan kerrokseen ja aikuisten seurakin kelpasi taas.

En mitenkään pysty nyt osoittamaan sormella sitä, mikä sai itsenäisyyspyrkimyksen nousemaan tapetille tässä kuussa uudestaan, mutta varmaa on, että nyt muutto yläkertaan tapahtui rauhallisemmissa ja sovinnollisemmissa merkeissä. Kun hammasharja ja -tahna, hiusjutut ja korut sekä parhaat lelut oli muutettu yläkertaan, saimme kuulla, että kyläily olisi kiva juttu puolin ja toisin, ja että kyllähän sitä sitten aina ruoka-aikaan nähtäisiin. Kuusivuotias on pähkäillyt, että ylhäällä on melkein kaikki, mitä ihminen kodissaan tarvitsee: sänky, vessa, vaatekaappi, leluja, askarteluvehkeitä ja telkkari. Koska äiti kielsi ruuan viemisen ylös, ruokailu on ainoa yhteisöllisyyttä vaativa tilanne.

Tähän itsenäistymiseen liittyy paljon muitakin pohdintoja, joista me saamme tietysti kuulla vain pilkahduksia. Kuten:

"Äiti mikset sä enää asu siellä missä sä asuit ennen?"
"Ai miten niin... Tarkotaksä et miksen mä enää asu Jokelassa?"
"Nii."
"No se varmaan liittyy siihen, että mä halusin opiskelemaan sellaseen kouluun mitä siellä ei ollu, niin sitten sitä oli helppo lähteä pois joka tapauksessa."
"Jaa. Kyl mäkin varmaan meen sit johonkin yliopistoon opiskelemaan, mut siihen asti mä käyn kyllä koulut Porissa."

Ensi viikonloppuun sovittiin yökyläily mummulaan, koska "mä haluun olla välillä ihan rauhassa".

Vastapainoksi kuitenkin tämä nuori nainen haluaa halailla ja pussailla ja istua sylissä, ehkä jopa enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun se vakavana avaa sydäntään eri asioista, omassa sydämessä läikähtelee hurjasti: samaan aikaan näkee edessään sen pienen kolmevuotiaan satutädin, tuon nykyisen pikkunaisen ja aavistuksen kohta aikuisuuteen kurkottavasta yksilöstä, joka on mulla tässä lainassa ja hoidettavana niin lyhyen ajan.

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Arkistojen kätköistä: Äxtreemädventures Barcelonassa

Eilen reissufiilistellessä tuli tarve lukaista vanha teksti kahden vuoden takaa, syyslomareissuraportti nimittäin. Siirränpä sen fb:stä tähän teidänkin iloksenne.

* * * * *

Äxtreemädventures presänts: Nelivuotiaan kanssa kaksin Barcelonassa
Onko Pohjois-Korea jo NIIN nähty? Tunnetko maailman syvimmät sademetsät kuin omat taskusi? Luuletko kokeneesi äärimmäisistä äärimmäiset matkailuseikkailut? Tässäkö se oli?

Ei hätää. Aina voit kesäloman muuntuneessa tajunnan tilassa varata pikku syyslomareissun eurooppalaiseen kaupunkiin jälkikasvusi kanssa. Alla muutamia vinkkejä.

  1. Univaje tekee kaikesta dramaattisempaa. Jos haluat tuplata kokemusten suuruuden, sinun ei tarvitse lähteä Amerikkaan asti - pidä vain huoli siitä, että sekä sinä että lapsesi olette viettäneet noin kuukauden ilman koko yön kestäviä unia. Tästä seuraa jännitystä generoivaa huolimattomuutta, esimerkiksi ajattelua, jonka mukaan on kätevää laittaa sekä kolikot että tallessa pidettävät bussiliput samaan farkuntaskuun, kun yhdellä olkapäällä keikkuu laukku, samalla kädellä hillitset innostunutta lasta ja toisessa kädessä pidät sateenvarjorattaita, jotka onneksi ymmärsit ottaa mukaan - kun kolikoita kaivaessa bussiliput tipahtavat maailman tuuliin, pystyt työntämään uupunutta nelivuotiasta kärryissä Park Guellilta Ravaliin. Lapsen nukkuessa hervottomana kärryissä voit ihailla satavuotiaita arkkitehtuurin helmiä ja kuntoilla samalla kätevästi koko syksyn edestä.
  2. Lapsen kanssa reissatessa paras ho(s)telli on se, jossa on ilmainen nettiyhteys ja avoin jääkaappi.http://www.chicandbasic.com/esp/hostal_tallers_barcelona/ Pystyttiin juttelemaan ilmaseks iskän kaa, ja aamupalaa ja välipalaa ja iltapalaa sai hakea aulan keittiöstä vapaasti kun nälätti. Henkilökunta on ihanaa ja huoneet hauskoja. Ah.
  3. Lapsen kanssa reissatessa kaikkeen menee tuplaten aikaa. Sitä kuvitteli vauva-ajan jälkeen, että päivässä on enemmänkin aikoja kun ennen päiväunia ja päiväunien jälkeen. Ei pidä paikkaansa. Kaksi paikkaa per päivä. Muu tulee sivussa. Akvaariossa olisi mennyt koko päivä.
  4. Jonotukselta ei voi välttyä. Onneksi oli ne sateenvarjorattaat... Sääli ettei äiti mahtunut viereen. Ja koska lapsi kävi ylikierroksilla, improvisoidut biisit ja höpsöt jutut viihdyttivät. Yleensä jonottaa silti kannatti, köysirata esimerkiksi oli aika upea.
  5. Iberia ei ole Skandinavia. Muista käteinen, kortti ei toimi aina. Kun tokana päivänä ajattelet, että pitää hakea käteistä lompakkoon talteen ainakin sen verran, että päästään bussilla lentokentälle, tee se. Muuten voi käydä vaikka niin, että vikana iltana tajuat, että käteisvarat on vähissä (4,81€) kun kaiken maailman kassoilla on todettu, ettei kortti toimi, ei tiedä miksi, ja kun lähdet hakemaan rahaa, automaatti imee korttisi eikä luovuta sitä takaisin. Itse et osaa espanjaa tarpeeksi selvittääksesi tilanteen palvelunumeroon, eikä täti toisessa päässä puhu englantia. Saat apua mukavalta paikalliselta, hotelli antaa rahaa, koska olet jo maksanut huoneen luottokortilla ja tiedot on, eli voit hengähtää. Paitsi että kuoletettuasi kortin tulet ajatelleeksi, että olisihan sitä rahaa voinut ottaa saman tien vaikka satasen eikä vaan kahtakymppiä. No. Ei se mitään. Mastercardin ihmiset vahvistivat puhelimessa, että Suomessa voi sitten nostaa rahaa lentokentällä pankin tiskiltä.
  6. Suomi ei todellakaan enää ole Suomi. Varasit täysihintaisen Finnairin lennon, koska lapsen kanssa on kivempi, ettei lento lähde tai saavu keskellä yötä ja että koneessa saa ruokaa ja muutenkin on tuttu meininki. Paluulento hoidetaankin yhteistyössä Iberian kanssa, ja kone ja henkilökunta on SmartLynxin. Ainoa ruoka on sämpylä, jonka välissä on paistettua munakoisoa ja paprikaa ja pastramia, minä tykkään, lapsi ja moni muu aikuinen ei. Rahat riittävät Fazerin siniseen. Lapsi ei kuole nälkään, mutta joutuu sokerihumalaan. Hyvä äiti. Kone laskeutuu aikataulun mukaan, saavumme terminaali ykköseen, väsyneen kuuloinen nainen kuuluttaa matkatavaroiden menneen terminaali kakkoseen. Ei pahoitteluja. Bussi Poriin lähtee 50 minuutin kuluttua. Vessaan. Toiseen terminaaliin. Lapsella ei ole kiire. Äidillä on. Matkatavarat tulevat hihnalle heti kun pääsemme paikalle. Infoon. Missä on pankin tiski? Ei täällä enää ole minkään pankin tiskejä, lähin on Jumbossa. Mitä. Barcelonassa selitin lapselle, että maassa käsi ojossa istuvat ihmiset kerjäävät, koska niillä ei ole rahaa, meillä on, mutta ihan jokaiselle me ei voida rahaa antaa, koska sitten meillä ei ole. NO NYT MEILLÄ EI OLE. Bussipysäkille. "Kiltti kuljettaja, pankkiautomaatti vei Espanjassa mun kortin, saadaanko me tulla silti kyytiin, niin sitten perillä mies maksaa meidät..." Kiitokset Satakunnan Liikenteelle! Olemme kotona taas.

Mut hei oli tosi hieno reissu, Veera on superreissunainen ja reipas ja fiksu, ja Barcelona on niin kaunis ja mukava kaupunki, että vaikka kaikki kolme päivää olisi istuttu puiston penkillä, loma olisi ollut onnistunut. Mut ens kerralla otetaan iskä mukaan.

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 18. marraskuuta 2014

Ihana miäs

Näin yöllä unta, että meillä oli kavereita kylässä, muiden mukana luonnollisesti McKaganin Duff. Oli tosi kiva nähdä pitkästä aikaa, ja ihastelin siinä mielessäni, että on mulla ollut hieno miesmaku jo pienenä tyttönä, kun vieläkin sama tyyppi viehättää. Onneksi reilussa parissakymmenessä vuodessa kuitenkin jotain kehitystä on tapahtunut! Ja tietysti olemme sittemmin tahoillamme pariutuneet näemmä lopullisesti, mutta ei se vähentänyt sitä iloa, mikä selvästä sielujen sympatiasta ja kutkuttavan älykkäistä keskusteluista syntyi. Hyvät oli bileet.

Todemman elämän puolella juhlistimme tänään tuon sisäistä basistiaan silloin tällöin tervehtivän, myöskin sympaattisen ja kutkuttavan aviomieheni kanssa jonkinlaista vuosipäivää kahvikupillisella ja saksalaisen kaupan joulukonvehdeilla, joista osa oli hyvin hyviä ja osa vähemmän. Pseudorunollisesti haluan kertoa, että meidän elämämme todellakin on ollut kuin konvehtirasia, josta on tässä vuosien mittaan maisteltu kaikenlaisia suklaita, mutta onneksi nyt jo tiedetään, mikä mikäkin on ja mistä tykätään ja minkä syömisestä seuraa vaan huonoja juttuja. Kannatan vahvasti yrittämistä vaikeinakin aikoina, varsinkin, jos syvällä sisimmässään tietää, että tässä jutussa on jotain tähtiin kirjoitettua ja molemminpuolisesti täydentävää hienoutta. Ah ja voi, miten imelää, mutta näin minä tunnen.

Ja sitten se yllättää! Lyhyt taustakertomus: ammoisina aikoina maailmaa kiertäessäni tutustuin englantilaisessa hotellissa töissä ollessani moneen hyvään tyyppiin, joista Vibeken kanssa biletettiin ja ystävystyttiin niin, että jopa aikana, jolloin ykkösappsit sosiaalisessa mediassa olivat nimeltään puhelin ja kirjeet, onnistuimme jatkamaan yhteydenpitoa. Viimeisestä livetapaamisesta on kuitenkin jo kulunut kai 14 vuotta, koska elämä. Meille syntyi tyttäret samana vuonna, ja vähän läppämielessä niistä on tehty kirje- (no, synttäri- ja joulukortti-) kavereita, että ovat sitten kevyesti sidotut toisiinsa. Ovat kyselleet leikkitreffejä, ja vastaus on ollut ympäripyöreä. Nyt Veera sitten pari viikkoa sitten ilmoitti, että haluaa alkaa opettelemaan sitä ruotsia, että voi leikkiä Alman kanssa, ja äiti tarttui ajatukseen: nyt on hyvä hetki alkaa toteuttamaan kauan puheissa ollutta reissua. Heinäkuu sovittiin alustavasti.

En uskaltanut edes toivoa tätä, mutta miehen reaktio tähän oli ilmoitus, että lähdetään reissuun nelistään! Voi riemua! On kai se nyt ihan eri juttu lähteä yhdessä autoilemaan eteläiseen Norjaan kuin lennellä kaksistaan tyttären kanssa ja olla yksin konkreettisessa vetovastuussa matkatavaroista ja yleisesti kaikesta. Eikä tarvitse ikävöidä. Aww.

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 17. marraskuuta 2014

Taaperolounas: kinkkua & kuskusia

En pysty taivuttelemaan itseäni valmistamaan ruokaa kattilat ja pannut kolisten vain itseäni ja yksivuotiasta varten. Se ei ole ekologista eikä mielekästä. Sen sijaan jo muinaisesta vuodesta 2009 olen kehitellyt yksinkertaisuudessaan nerokkaita taapero- ja lastenlounaita, joita voi valmistaa annoksittain hyvin pienellä vaivalla. Tässä esimerkki tältä päivältä.

Kinkkua & kuskusia

0,5dl kuskussuurimoita
0,5dl kiehuvaa vettä
1rkl kinkkusilppua
1rkl tomaattisilppua
1tl rukolaa eli sinappikaalia
0,5tl pestoa

1) Paina vedenkeitin päälle. 2) Kaada suurimot lautaselle ja peitä ne samalla määrällä kiehuvaa vettä. Peitä lautanen melko tiiviillä kannella. 3) Silppua kinkku ja tomaatti ja heitä ne kannen alle lämpiämään. 4) Poista kansi noin parin minuutin kuluttua, kun suurimot ovat pehmenneet. 5) Sekoita vielä joukkoon rukola ja pesto, tai mitä ikinä nyt kaapista sattuu kätevästi mukaan sopimaan. 6) Anna jäähtyä hetki.

Jaan kanssanne huomioni, että rukolan suomenkielinen nimi ei ole tuulesta temmattu. Lapsi onnistui tekemään sinappikaalin ja muiden ainesten suhteen sen saman kielierottelutempun, jota koirat harrastavat erotellessaan maksamakkaran ja siihen piilotetun lääkkeen.

Tiskiä kertyi lautasen ja lusikan verran. Lisäksi kuskus on sen verran tahmaista, että lusikointiharjoituksetkin onnistuvat sen kanssa jotenkin. Toisaalta ruokailun jälkeen, kun malttaa antaa ympäristön hiukan kuivahtaa, suurimot saa ravisteltua irti vaatteista ja syöttötuolista muutamalla kevyellä kädenliikkeellä, minkä jälkeen pikku imurointisessio hävittää kaikki todisteet lounasruokailusta.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Julki-imettäjän vaatekaappi

Hei sinä, joka loppuraskaudessasi pähkäilet lukemattomia asioita, mukaan lukien sitä, mitä ihmettä voit pukea päällesi, kun pitäisi samaan aikaan näyttää säädylliseltä, joskus jopa tyylikkäältä, ja kuitenkin päästä paljastelemaan maitorauhasia helposti ja nopeasti aina, kun henkilökohtainen nahkatakiaisesi sitä vaatii. Tää on sulle.

Julkinen imettäminen ei ole niinkään hippeyskysymys, vaan mielenterveys- ja vaatetuskysymys. Hippeyskysymys se on sikäli, että imettäminen on ihmiseläimelle luontainen tapa ruokkia jälkikasvunsa, ja siksi normaali osa elämää. Mielenterveyskysymys se on sikäli, että jos ihmisellä on sisäinen tarve osallistua erilaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja yhteiskunnalliseen elämään kotinsa ulkopuolella, hänen pitäisi sitä voida toteuttaa pienen lapsen ruokintamenetelmään katsomatta. Tämän vuoksi kannattaa ottaa haltuun useampia imetysasentoja: mukava makuuasento jää ottamatta esimerkiksi kahvilassa. Jos ujous estää imettämisen yleisillä paikoilla, on onneksi olemassa vaihtoehtoja, kuten pulloruokinta tai yleisen vessan pöntönkannellä kykkiminen vauva sylissä. Jos olet laiska etkä erityisemmin pidä yleisistä vessoista, julkinen imettäminen on vain ja ainoastaan vaatetuskysymys.

Esittelen tässä omalla kohdallani toimiviksi havaitsemiani ratkaisuja. Ne eivät ehkä sovi kenellekään muulle, mutta toimivat kenties joka tapauksessa inspiraation lähteenä.

Paidat

Selvisin vuoden verran käytännössä viidellä yläosalla. En uskaltanut lähteä hulluttelemaan ja ostamaan isoa kasaa vaatteita imetystä silmällä pitäen, koska en ollut varma, onnistuisiko koko homma edes.

Ensimmäinen toppi oli ohutta ja joustavaa trikooneulosta ja niin pitkä, että se meni täydestä jo raskausaikana, siinä oli paksut siniset ja valkoiset raidat ja klipsut ohuissa valkoisissa olkaimissa. Rintojen alle jäi ikään kuin kankainen hylly, joka samalla vuorasi kriittiset paikat niin, ettei esimerkiksi maitotahrat tai väärän väriset rintsikat heti hypänneet silmille.

Toinen hihaton toppi oli paksumpaa trikoota, ja sen ohuet punaiset, keltaiset, ruskeat ja valkoiset raidat saivat sen sopimaan yllättävän monen muun vaatteen kanssa. Olennaista oli edessä olevat napit, jotka suljettuina nostivat kaula-aukon säädylliselle tasolle.

Käytössä oli myös ohut, musta, pitkähihainen ja nappilistallinen paita, jonka napit olivat sen verran ärsyttävät, että pidin sen alla aina tiettyjä neutraalin näköisiä imetysliivejä.

Toinen pitkähihainen paita, sekin musta, oli näppärästi leikattu niin, että kuvassa näkyvä kolmio toimi näkyvyyden rajoittajana, mutta kovin runsaan poven kanssa rajoitetta olisi kyllä ollut liikaa toimivuuden kannalta.

Näppäristä leikkauksista paras oli kuitenkin tässä hihattomassa paidassa, joka näyttää olevan edestä vain tosi laskostettu. Tosiasiassa laskosten keskellä on aukko, jonka takana on ylhäältä ja alhaalta kiinnitetty kangaspaneeli, ja jonka sivuitse vauva pääsee hörpylle. Löysät laskokset toimivat myös tosi hyvin näkösuojana!

Näiden luottopaitojen lisäksi myös ihan tavallinen valkoinen paitapusero, hihat rullalla ja napit melko alas avoimina, toimi hätävarana, mutta joustavat materiaalit ovat kyllä ihan ykkösiä tässäkin elämäntilanteessa.

Yöpaitana kävisi varmaan mikä vaan maitotahroja kestävä vanha teepaita, mutta kun muutenkin varsinkin ekoina kuukausina oli aika homssuinen olo, niin oli mieltä ylentävää, että käytössä oli jotain kivempaa. Nappilistat, "hyllyt" ja joustavat ja avarat kaula-aukot ovat taas kova juttu. Panostin kuitenkin vielä tähän yhteen kaunokaiseen, joka oli niin laadukas, että se päällä kehtasi haahuilla kotona ja avata ovenkin jos joku sattui tupsahtamaan kahville. Tässä yöpaidassa on sekä hylly että klipsut, ja sen verran leveät olkaimet, että ne pysyvät nukkuessa hyvin paikallaan. Tästä seuraavasta mainonnasta en saa kuin itselleni hyvän mielen, mutta kehotan vakavasti tutustumaan saman valmistajan tuotteisiin! Valikoimaa löytyy joka makuun.

Päällimmäiset kerrokset

Kun Suomessa ollaan, kahdella pitkähihaisella ei pitkälle pötkitä. Jakauma on kuitenkin tarkoituksellinen, koska imetysaika on neuletakkien ja huivien kulta-aikaa! Mikä parasta, niitä varmasti löytyy kaapista jo ennestään, eikä ole pakko lähteä törsäilemään - ellei halua... Ja ainahan olisi ihana saada lahjaksi joku superihana isohko huivi, joka olisi paitsi käytännöllinen näkösuojana, myös aikanaan muisto vauva-ajasta.

Grunge- ja paulihanhiniemimieliset kerrostavat tietenkin flanellipaidoilla, countryhenkiset farkkupaidoilla, ja jos huivi unohtui, sen voi toki korvata harsoliinalla, jonka olet muistanut pakata hoitolaukkuun.

Alemmat kerrokset

Pesukone pyörii tämän vuoden aikana joka tapauksessa tiuhaan tahtiin, joten alusvaatteetkin kiertävät nopeasti. Ilman imetysliivejä pärjää, mutta minusta ne ovat niin näppärät, että kierrätin kaksia mustia ja kaksia vaaleita läpi koko vuoden. Kaaritukia ei suositella raskausaikanakaan, etteivät ne paina maitorauhasia, mutta fyysisen mukavuuden lisäksi on tietysti kiva, että rintsikat voi pestä koneessa tarvitsematta jännätä, repiikö linkous kaarituet irti.

Asusteet

1) Litran vesipullo. Imetys janottaa. Hyvän pullon korkin saa auki yhdellä kädellä.
2) Hoitolaukku. Ekalla kerralla protestoin, enkä hankkinut. Nyt tiesin paremmin. Ihana laukku toimii moraalinnostattajana ja sitä kehtaa pitää mukana missä vaan. Koska et kuitenkaan muista mitään, on paljon kätevämpää pitää laukussa koko ajan kaikki tarvittava kuin yrittää aina ulos lähtiessä miettiä, mitä ehkä tulee tarvitsemaan. Ja mitä tarvitaan? Muutama vaippa, harso, varavaatetta, varatutti, puhdistuspyyhkeitä, nenäliinoja, huulirasva, vesipullo, lompakko, avaimet. Aikanaan myös ruokapurkki, ruokalappu ja lusikka.

Follow my blog with Bloglovin

lauantai 15. marraskuuta 2014

Väsähdys

Rintaruokailun vähentämisvaatimukset ajoivat
Kertun paperinenäliinadieetille.
Olen hoitovapaalla, en siis etsi nyt lähteitä julkaisemilleni tiedoille vaan vedän mututuntumalla: eikös se ollut niin, että yksi valvottu yö vastaa promillen humalaa? Ja että keskimäärin pikkulasten vanhempien univelka vastaa jotain käsittämättömiä viikkomääriä. Ajatelkaapa tätä, kun ajatte aamuisin autoillanne päiväkotien liepeillä!

Voin siis hyvällä syyllä olla onnellinen siitä, että tänään on paitsi lauantai eli toisenkin aikuisen vapaapäivä, myös edelleen hoitovapaa- eikä työelämäjakso. Edellisiltana käsittelin tuskaani huonosta äitiydestäni, joka tällä kertaa kiteytyi siihen, että olen turhaan itkettänyt lastani yöaikaan jo yhteensä varmasti kolmeen eri otteeseen, kuvitellen kullakin kerralla kyseessä olevan SE hetki, jonka jälkeen kieltäydyn rinnantarjoamisesta absoluuttisesti, vain sortuakseni ihmissordiinoksi joko kymmenien minuuttien, tuntien tai muutamien päivien jälkeen. Kuvainnollisen tuhkan laskeuduttua henkäisin syvään ja päätin, että nyt en pehmene.

Toissayönä menin nukkumaan yhdentoista maissa, nukahdin aika nopeasti, mutta valvoin sitten puoli yhdestä kolmeen lasta tyynnytellen ja kevyen unen syvenemistä odotellen, sitten kävin laittamassa tutin sen suuhun varttia vaille viisi ja ehdin nukahtaa ennen kuin se puoli tuntia myöhemmin huomasi tulleensa petetyksi ja aloitti rääkymisensä. Siis se ei todellakaan ole mitään vienoa nyyhkimistä, jonka voisi jättää leikisti kuulematta kun väsyttää niin, ei näistä meidän tytöistä. Synnärillä yökkö varmisti, että asuttehan te omakotitalossa, että jos ette, niin hänhän voisi vaikka kirjoittaa jonkun todistuksen siitä, että vauva huutaa tuolla tavalla, vaikkei sitä uhatakaan kirveellä tai ole heitetty seinään.

Kun siis eilen aamulla seitsemältä heräsin, unta oli ehtinyt kertyä yhteensä hitusen alle kuusi tuntia. Vahvasti uskon ymmärtäneeni, että prolaktiinilla on vaikutusta paitsi maidontuotantoon, myös siihen, että imettävä äiti pysyy paremmin tolkuissaan vähemmälläkin unella, mutta näköjään tässä vaiheessa vaikutus ei enää kanna kovin pitkälle. Viime yön unisaldo, jonka pienuudesta osin syytän Suomen jalkapallomaajoukkueen herättämiä ja illalla tyhjiksi todettuja toiveita, oli muutaman hereillä vietetyn tovin jälkeen suunnilleen viisi tuntia, ja aamun tunnelmat olivat aika matalat.

Kamelin selän katkeaminen oli lähellä siinä pisteessä, kun olin ensin hengaillut yksivuotiaan kanssa kaksistaan seitsemästä puoli yhdeksään, sitten laittanut aamupalaa sille ja seuraavalle siskolleen, jatkanut yksivuotiaan lukutuolina ja moiskautusten kohteena olemista zombimielentilassa ja haaveillut omasta kahvihetkestä, joka toteutui puoli kymmeneltä, mutta kuusivuotiaan seurassa päivän askarteluvinkkejä kuunnellen... kun Kerttu oli nukkunut aamupäiväuniaan jo pari tuntia, ja isä vasta teki kahden isomman tyttärensä kanssa lähtöä kaupungille, tiesin, etten enää pystyisi ottamaan torkkuja itse, koska olisin yksin kotona ja että Kerttu heräisi nyt minä hetkenä tahansa, ja pahimmassa tapauksessa saisin viettää koko päiväunien välisen ajan taas kahdestaan sen kanssa ilman aikuisvertaistukea, ja siinä vaiheessa mies heittää jonkun vitsin, jota en horroksissani tajua ja saan siitä osakseni ihme vinoilua.

Onneksi sain kasattua itseni ja käännettyä ajatukset myönteisemmälle vaihteelle. Selailin sohvalla maaten naistenlehtiä, ja kävin kurkkimassa ikkunasta vartin välein, en useammin. Kyllä siinä akut sen verran latautuivat, että huumorintajukin palasi. Jollekin tasolle. Mut on tää hei pehmeet touhuu.

Follow my blog with Bloglovin

torstai 13. marraskuuta 2014

--- Levottomuudet palasivat Kuukkariin ---

Reilu pari viikkoa sitten porilaisessa täysihoitolassa loppunut yöelämä on jälleen päässyt vauhtiin. Rauhallisista öistä saatiin nauttia vajaan viikon verran, mutta sen jälkeen levottomuudet palasivat.

Mitä oikein tapahtui, täysihoitolan johtajatar, rouva P.?

No, edellislauantaina asukas alkoi käyttäytyi vaativasti, oli vähän lyhytpinnainen ja yllättävän väsyneen oloinen. Yöllä hän heräsi liikuttuneessa tilassa ja jokseenkin nuhaisena, eikä rauhoittunut nukkumaan, ennen kuin olin järjestänyt hänelle lääkettä ja juotavaa, minkä jälkeen jouduin paijailemaan hänet uneen. Seuraavina päivinä analysoin tilannetta sen verran, että selvästi pientä flunssanoiretta oli olemassa, vähän lämpöäkin, mutta koska touhut jatkuivat päivällä ihan normaalisti, ei ollut syytä huoleen. Seuraavatkin yöt olivat kuitenkin vaikeita, eräänäkin aamuna jouduin aloittamaan työpäiväni jo kello neljältä, koska asukkaan viereltä ei kerta kaikkiaan päässyt enää yöherätyksen jälkeen poistumaan.

Olen kuitenkin asemani vuoksi vastuussa myös asukkaiden terveydellisestä turvasta, minkä vuoksi katsoin tarpeelliseksi siirtyä hoitamaan myös yövuoroa. Valitettavasti tämä tarkoitti maitotarjoilun palauttamista, sillä se näytti rauhoittavan asukkaan nopeimmin, jolloin me muutkin saimme levättyä paremmin.
Johtajattaren työvuoro jatkuu pian.

Entä tämän viikkoiset tunnelmat?

Asukkaan ohimoilta viikonloppun jälkeen niskan kautta selkään levinnyt haalea punapilkkuinen ihottuma sai minut varmistamaan terveydenhoitajalta, että itse asiassa sekä se että yllä kuvaamani flunssaisuus ja ärtyisyys liittyivätkin asukkaan pari viikkoa sitten saamaan MPR-rokotukseen, jonka saajista 5-15%:lla esiintyy tällaisia lieviä tuhkarokon oireita. On siis rauhoittavaa tietää, mistä levottomuudet johtuivat, ja periaatteessa asukas on nyt terve. Harmillista on, että tämän sattumuksen myötä hän palasi takaisin vanhaan tapaansa, ja vaikka vielä viime viikolla yöherätyksiä tuli vain yksi, niin esimerkiksi viime yönä jouduin rauhoittelemaan asukasta puolilta öin, puoli kolmelta ja vielä neljältä, kunnes kuudelta esitin aamun alkaneen, vaikka asukas selvästi vielä oli väsynyt. Näin takasin itselleni vapaan hetken heti aamuyhdeksältä. 

Voidaanko vastuu sälyttää nyt jonkun tietyn henkilön harteille?

Kyllähän tässä on itse vastuu kannettava: minä mokasin, lähinnä yötarjoilun osalta. Tosin en ruoski itseäni kovin pahasti, koska asukkaan hätä ensimmäisinä sairastusöinä oli käsin kosketeltava, ja tietenkin halusin tehdä kaikkeni hänen olonsa parantamiseksi. Kuitenkin maitotarjoilu olisi pitänyt lopettaa heti, kun tukkoisuus oli ohi, sillä nyt on jo selvää, että asukas unesta havahtuessaan ei enää osaa rauhoittaa itseään, vaan turvautuu jälleen lämpöiseen syliin ja maitoon.

Miten tästä eteenpäin?

Nyt käymme neuvotteluja herra johtajan sekä muiden asukkaiden kanssa siitä, voinko taas lopettaa tarjoilut. Seurauksena on varmasti taas huudontäyteinen yö tai pari. Itse olisin valmis kärsimään mielummin sen kuin jatkuvan henkilökohtaisen horrostilan, mutta valvomaan tottumattomammille tämän ajatuksen myyminen on haasteellisempaa. Katsotaan nyt.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Totuus lumesta

Viime perjantainahan siis satoi lunta, ja ai että olikin kaunista, kunnes se sitten suli pois.


Eilis- tai edellisaamuna - en mitenkään voi muistaa - työntelin vaunuja eskarista kotiin päin Kalevanpuiston kautta. Vastaan tulevat nuoret neidit R., jotka ovat nyt ekaluokkalaisia, mutta vielä viime vuonna Veeran tarhakavereita. Moikataan, ja kysäisen, tietävätkö neidit, mihin se lumi meni. Kenties jompi kumpi söi sen? Tytöt vakuuttavat yhdestä suusta, että kyllä, me syötiin kaikki lumi, ja yksi jättiläinen vielä auttoi. Vähän hihiteltiin päälle ja heipattiin.

Tänä aamuna tulin taas samaa reittiä, Kertun silmät lupsuivat jo vähän ja meinasin, että nyt ei jäädä juttelemaan. Toinen neiti R. kuitenkin lähestyi minua silmät vakavina. "Ei me kyl oikeesti syöty sitä lunta pois."

Nuoriso. Niihin voi luottaa.

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 11. marraskuuta 2014

Imetyskertomukseni, lapsi kaksi

Ensimmäisen imetyshistorian jälkeen mulla oli tunne, että koko homma oli jotenkin epäonnistunut. Ei imetys ollut sujunut helposti, vaan työstin sitä silloin päässäni jatkuvasti. Mikä tuntui tyhmältä, koska lapsi oli todistettavasti täydellinen tuollaisenaan, ja episodi oli ollut ja mennyt. Olin äiti joka tapauksessa, lapsi oli leimaantunut minuun, mutta myös turvallisesti kiintynyt muihin läheisiin aikuisiinsa. Silti. Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa. Uuden raskauden aikana päätin, että tällä kertaa en hapuilisi tietämättömänä ja syyllistäisi itseäni ja muita epämääräisistä ja ristiriitaisista tiedoista, vaan muodostaisin oman näkemykseni ajoissa, ja toteuttaisin sitä mahdollisuuksien rajoissa. Kysymys oli sentään minun tisseistäni, ja minun suhteestani lapseen. Niin.

Synnytyssalissa Kerttu nostettiin mun vatsalle ja kätilö kyseli jotain pissistä, toistuvasti, mutta jätin puheet omaan arvoonsa. Nyt oli meidän hetki, kolme nenää tuhisi siinä toistensa lähellä, ja se yksi oli ihan uusi mutta selvästi meille tuttu. Siinä se pitää silmiään auki, mustia pisaroita, luomien väli on vielä niin pieni ettei silmänvalkuaista näy. Neljä kiloa rääpälemäisiä raajoja ja tiukkaa tahtoa, ja siinä se tapittaa. Tämä on täydellinen. Ai se puhuu tissistä siellä taustalla. Ei, ei se mihinkään möngi, tuossa vaan meitä arvioi. (Tämä on täydellinen, ei ole mitään vikaa, ja minä aion sitä imettää.) Ai että pitäisi katsoa imeekö. No ei. Ai että on liian matalat rinnanpäät. Jaa rintakumi. No jos nyt ammattilaisena niin sanot, vaikka toivoin kyllä ettei siihen nyt tarvitsisi lähteä, aina se on hukassa ja likainen ja tekee yhden väliportaan koko touhuun.


Toinen kätilö tulee saattamaan huoneeseen, selitän imetystoivettani ja aikaisempaa epävarmuutta, että nyt saisi sitten kärsivällisesti auttaa mua, ja toivoisin muuten, ettei tarvitsisi kauhean kauan rintakumia käyttää. Kätilö sanoo, että unohda kumi: synnytyksen jälkeen on kudokset niin pehmeät, että vauva nappaa kiinni varmasti kun on nälkäinen, kokeile vaikka. No niinpä teki! Ja imuote on erinomainen. Siinä se nyt on, imee. Joku kysyy, että saakohan se sieltä mitään. Minä vastaan: ei paljon, mutta tarpeeksi. Mitä enemmän se imee, sitä nopeammin hämäläisperäinenkin kroppa ymmärtää alkaa tuottaa kunnon maitoa, mutta eihän se nyt vielä nouse. Kolmisen päivää saattaa mennä. Annan sen harjoitella ihan niin paljon kun se haluaa, ensimmäisen yönkin melkein läpeensä, mutta oman unen vähyys ei haittaa, koska synnytys oli nopea ja helppo ja olen voimissani ja saan lisää energiaa, kun katselen ihanaa vauvaani. 


Kotiinlähtötarkastus on toisena synnytyksen jälkeisenä päivänä, siis maanantaina, kun lapsi syntyi lauantaina. En vieläkään tykkää sairaalasta, vaikka nyt pystynkin olemaan sielläkin rennommin, mutta haluan jo kotiin. Jalat toimii, pakarassa ei hermo kiristä, lonkka tuntuu omalta ja voimaa ja intoa on, mitä sitä täällä kykkimään? Lääkäri toteaa painon pudonneen kriittisille rajoille, mutta antaa kotiinlähtöluvan, kunhan varaan heti neuvolasta ajan punnitukseen. Palaan takaisin huoneeseen, ja uusi hoitaja tulee ja avaa keskustelun: "Katsotaas tuleeko siitä kotiinlähdöstä mitään." Tarkoitus on ottaa syöttöpunnitus. Saan sanottua, että lääkäri juuri antoi luvan lähteä, että otetaan vaan, mutta että tarkoitukseni on ruokkia ja pitää lapsi hengissä joka tapauksessa myös kotona, tissimaidolla tai korvikkeella. Olin aika ylpeä itsestäni, mutta tietenkin itketti vielä. Tiesin, että lapsesta kasvaa ihminen joka tapauksessa, mutta silti pelkäsin, etten sittenkään osaisi imettää ja epäonnistuisin taas. Omissa silmissäni.


Päästiin kotiin, maito nousi. Jouduin ottamaan rintakumin käyttöön, koska täydestä rantapallosta ei muuten saanut otetta. Imetin, paino ei noussut. En uskaltanut jättää kumia pois, jos vauva ei vaikka enää saisi syötyä. Samalla mietin, estääkö kumi sitä saamasta kunnon otetta tissistä. Saatiin vaaka kotiin, että saisin mielenrauhan ja otettua syöttöpunnituksia, mutta siinähän se mielenrauha sitten menikin. Neuvolan ihana täti huolehti, että muistanko syödä ja juoda ja levätä, ja osasin olla kiitollinen huolenpidosta ja totesin, että yritän, mutta eihän sitä aina malta. Imetin, mutta paino ei noussut. Lähti laskemaan. Annettiin lisämaitoa. Itketti. Nytkö en pystykään pitämään lasta hengissä?


Neuvolakäynnillä kymmenen päivän ikäisen Kertun sormessa huomattiin kynsivallin tulehdus, ja reissu venyi saman tien päivystyksen kautta kolmeksi yöksi sairaalaan lastenosastolle. Varmuuden vuoksi vauva sai kanyylin päähän ja antibioottia suoneen, ja seuraavana päivänä tajusin, ettei se enää syönyt ollenkaan, ei tissi- eikä pullomaitoa. Nyt oli hätä, oikeasti. Taas jokainen henkilökunnan edustaja antoi asiantuntijana eri neuvot imetyksen ja lisämaidon suhteen. Taas itkin. Halusin imettää, mutta nyt pelkäsin, että lapsi tottuu pulloon niin, ettei tissi enää kelpaa, ja että oma pelkoni saa maitohanat kääntymään kiinni. Pelkäsin, että oma uskoni loppuu, enkä jaksa yrittää imettämistä, kun ei se näytä onnistuvan. Kiukuttelin miehelle, onneksi se jaksoi kuunnella ja ymmärtää, ainakin jollain tasolla. Oli tosi tärkeää, että tiesin jonkun tietävän, mikä mulle oli tärkeää. Se kannusti, vaikka pumpatessa pullon pohjalle ei kauheasti eliksiiriä valunutkaan, ja vaikka imettäessä ei todellakaan nähnyt, kuinka paljon se vauva todellisuudessa saikaan maitoa mahaansa eikä usko meinannut riittää.



Kotiin päästyä luin kaiken imetyskirjallisuuden, mitä nurkista löytyi, ja imetystukilista pelasti mut: en ollut tiennyt, tai tajunnut, että maitotilauksen voi uusia vielä kauan synnytyksen jälkeenkin - vaikka ensipäivät ovat kriittisiä, ihokontakti ja tissin tarjoaminen ja äidin kärsivällisyys voivat saada maidon tuotannon hyvään vauhtiin vielä myöhemminkin. Voimaannuin niin, että uskalsin jättää rintakumitaikakalunkin pois, ja huomasin, että ruokailu onnistui niinkin.

Lisämaitoa (eli korviketta, mun hanat on niin tiukalla että varastoon pumppaamisen mielekkyys katosi niinä hetkinä, kun vauva muutaman hetken oli pois sylistä) tarjosin joka syötön jälkeen ehkä vajaan kolmen kuukauden ajan, sitten huomasin, ettei jälkkäriä enää kaivattu joka kerta. Neljän kuukauden ikäisenä Kerttu joi enää tissimaitoa, mutta alkoi kuitenkin saada jo kiinteitä maistiaisia. Siinä kohtaa taas mietin, että oliko taistelussa oman imetyksen puolesta ollut mitään järkeä - kohtahan se kuitenkin jo söisi kaikkea muuta ruokaa eikä maito olisi niin tärkeää.


Vauvan imuote on edelleen erinomainen, se on selvästi kasvanut ja kaikin puolin terve. Minä kestäisin kyllä, jos se nyt päättäisi lopettaa maitobaareilun kuin seinään, koska saavutin oman tavoitteeni ja olen nyt rauhassa itseni kanssa. Kerttu on ollut tiukasti kiinni äidin tississä öin ja päivin, mutta näin vanhemmiten siitä on tullut kovasti utelias ja sosiaalinen. Tämä minun päätökseni minun tisseistäni ja minun suhteestani lapseen oli ihan just hyvä.



Follow my blog with Bloglovin

Imetyskertomukseni, lapsi yksi

Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. En ollut sitä koskaan ajatelut sen enempää, niin vain olisi. Minuakin on imetetty, erityisesti 1980-luvun alun mittapuun mukaan hyvinkin pitkään. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa.

Veera oli nostettu mun vatsan päälle synnytyssalissa, ja siinä se alle tunnin navan tällä puolella ollut pieni oma ihmisensä haistoi maidon minun tississäni, ja päättäväisesti hinasi itsensä apajille ja maiskutteli niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään (no, oikeastaan, eipä ollutkaan...). Uskomatonta! Miten se voi olla mahdollista? Ihanaa! Oi onnea! Me tässä lukemattomien sukupolvien ketjun jatkeena! Minä ja tytär!

Päästään osastolle, oksitosiinitasot alkavat laskea sen verran, että pystyn jo itse kuljettelemaan ajatuksiani. Haluan hoitaa homman hyvin. Oikein. Luulen, että vauva imee kuten pitää. Tulee hoitaja ja sanoo, että hyvin menee. Tulee toinen ja sanoo, että ote on huono. Tulee seuraava ja opiskelija ja joku muu, eikä kukaan sano samaa asiaa kahteen kertaan. Joku kysyy, että tuleeko maitoa. Minä luulin, ettei vielä pitänytkään, eikös se nouse vasta myöhemmin? Joku tarkastaa nänninpäät, on matalat, ota rintakumi. Voi voi, ei sitä maitoa taida tulla. Mitä se vauva itkee? Onko sillä nälkä? Joku tuo lisämaitopullon. Olen vähän hädissäni kun en ymmärrä eikä asiat olekaan luonnollisen helppoja. Itkettää. Joku tarjoutuu viemään vauvan hetkeksi pois että saan levätä. Suostun. Kadun. On ikävä vauvaa, kuulen kun se itkee. Itkettää. Pakarassa on hermo jumissa, sattuu. Ei löydy hyvää asentoa seisten, istuen eikä maaten. Kun vauva tuodaan takaisin, vedän henkeä ja haluan, että se imee. Menee säätämiseksi, en osaa. Pyydän apua. En silti oikein osaa. Kai se syö.

Kotiinlähtötarkastuksessa todetaan, että vauvan paino on laskenut melkein kriittiselle rajalle, mutta pääsen pois kamalasta sairaalaympäristöstä, jossa mulla on paniikki päällä koko ajan, kun lupaan varata heti neuvolaan punnitusajan. Mies on ostanut kotiin korviketta, eikö sekään uskonut, että osaisin imettää? Tiesikö se, että en pysty pitämään vauvasta huolta? Miksei se anna mulle mahdollisuutta yrittää? Itkettää. Luulin, ettei vauvan maha vielä tämän ikäisenä edes vedä paljon mitään. Maito nousee, itken ilosta ja itken epävarmuudesta ja lopulta itken ja nauran samaan aikaan, kun näytän niin hassulta. Pakara on jumissa, sattuu. Onneksi ollaan edes kotona. En silti uskalla edes kantaa vauvaa, kun pelkään, että jalka pettää alta kun hermo juilii niin. Itkettää. Olen huono äiti. En saa vaihdettua vaippaa, en pärjää yksin, tuleekohan sitä maitoakaan tarpeeksi ja miksi se huutaa.

Vauva imee silti, ja paino nousee. Saa se välillä korvikettakin, mutta enimmäkseen tissimaitoa. Se huutaa, kun sillä on joku vinossa, mutta selkeästi ei kuitenkaan ainakaan aina nälkäänsä. Kuukautta ennen töiden alkua aletaan siirtää ruokintavastuuta iskälle antamalla vauvalle useammin pullomaitoa. Vauva on 5kk kun menen töihin, nukkuu aamulla kun minä herään, pääsee tissille kun tulen kotiin, ehkä toisenkin kerran, ja sitten vielä illalla. Ennen kuin puoli vuotta tulee täyteen, se on jo menettänyt kiinnostuksensa koko juttuun. Yhtenä iltana istun vauva sylissä nojatuolissa pinnasängyn vieressä ja yritän tarjota sille tissiä, se katsoo mua vähän ihmetellen, meinaa lipaista, muttei sittenkään. Itkettää. Tässä se taisi sitten olla. Nyt minun vauvani ei enää ole minun, se on itse. Se pärjää tästä lähtien kenen hoivissa tahansa.

Ja siitä kasvaa hieno ja terve tyttö, vaikkei sitä täysimetetty, eikä imetetty edes täyttä puolta vuotta.

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 10. marraskuuta 2014

Prokrastinaatio

Tiedättekö sen ilmiön, kun takaraivossa naputtaa tekemättömien töiden lista, joka tuntuu niin murskaavan painostavalta, että itsesuojeluvaiston nimissä sitä vain haluaa luikahtaa kulman taakse piiloon ja hengittää syvään, ennen kuin olkansa yli vilkuillen jatkaa pakomatkaansa? Sillä on nimi. Se on prokrastinaatio.

Ja se on suomenkielinen sana! Tosin sivistyssellainen. Sanakirja antaa määritelmäksi viivyttely, aikaansaamattomuus, asioiden tekemättä jättäminen tai lykkääminen.

Prokrastinaatiosta kärsivät henkilöt tietävät, että se on nimensä veroinen kaameudessaan, niin paha, ettei sitä ollenkaan haluaisi kohdata. Kierointa siinä on kuitenkin, että kun sitten katsot sitä silmästä silmään, huomaat kerta toisensa jälkeen, että mitään pelättävää ei ollutkaan.

Luulet, että tekemättömiä töitä on kymmeniä. Ne kiertävät kehää korviesi ympärillä, kuiskaillen vaatimuksiaan, suurentelevat tarpeitaan niin, että alat epäillä kykenevyyttäsi enää mihinkään. Ne vaativat huomiotasi varsinkin nukkumaan mennessä tai silloin, kun pitäisi tarttua hetkeen ja keskittyä toiseen ihmiseen. Jos ne loikkaavat eteesi, kun olisi sopiva hetki ottaa ne vakavasti, alat olla jo niin hermorauniona, että nappaat äkkiä käteesi puhelimen tai tietokoneen tai lehden tai pölyrätin - mitä tahansa, että voit työntää ne pois mielestäsi.

Viime viikon ohjelmassa oli se työhaastattelu, ja sen jälkeen tärkeintä oli tuloksen selvittyä soittaa haastattelijalle ja kysyä palautetta seuraavaa kertaa varten. Tämä oli niin olennainen asia, etten kerta kaikkiaan voinut tehdä mitään muuta listalla odottavaa - ja koska sain haastattelijan kiinni vasta keskiviikkona, ei loppuviikolla enää kannattanut aloittaa sitä valtavaa tehtävävuorta, joka niskaani oli kasautunut.

Uusi viikko, uudet energiat. Tänään hoidin kahta lukuunottamatta kaikki ne lukuisat asiat, jotka olivat häirinneet mielenrauhaani jo useita päiviä. Nämä olivat
  1. päivähoitohakemuksen peruminen (soitin päiväkodin johtajalle, kerroin tilanteen ja kysyin, voinko jättää hakemuksen auki, ihana Kirsti Lehti sanoi, että juu, tottakai, tämä on tällä selvä - aikaa kului 1,5 minuuttia)
  2. rakennuspiirustusten tilanteen tarkastaminen (soitin suunnittelijalle ja kysyin, missä mennään, ja kuulemma viimeistään joulukuun ekalle viikolle sovitaan tapaaminen - aikaa kului 2 minuuttia)
  3. ilmoitusasian sähköpostittaminen sihteeröimäni yhdistyksen puheenjohtajalle - aikaa kului 1 minuutti)
Jäljellä on vielä yhden PRH:n ilmoitusluontoisen lomakkeen täyttö ja lähetys sekä Veeran lapsivakuutuksen irtisanominen. Niiden kimppuun lupaan käydä huomenna, jahka olen ensin varmistanut sopivan aikaikkunan löytymisen. Voihan olla, että niissä menee vaikka koko päivä.

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Isänpäivää ja muita juhlapyhiä

Onneksi isänpäivä ja isän syntymäpäivä ovat puolen vuoden päässä toisistaan, ei pääse rasva- ja suolamäärät vesittämään hyvää hemmottelutarkoitusta:


Kaurakekseistä osa oli kyllä tarkoitettu jaettavaksi, mutta ei tuo ihan koko englantilaismallinen aamiaislautanenkaan uponnut. Papuja ei löytynyt kaapista, vaikka kuvittelin niitä siellä olevan, mutta se ei siis haitannut. Ja tällä kertaa paistoin enkkuaamiaisen pannulla, vaikka jossain välissä olin antanut sivistää itseäni tiedolla, että uunivuoassakin sen voi valmistaa - mikä onkin näppärää, jos haluaa kasata annoksen jo etukäteen, eikä ehdi seistä hellan vieressä kärtsäilemässä aineksia.

Sarin ihanista tuliaiskaurakekseistä inspiroituneena lupasin leipoa niitä itsekin jonain päivänä, ja tänään olikin tosi hyvä joku päivä! En muistanutkaan, miten nopeasti tulee valmista: keksipelti oli pöydällä parikymmentä minuuttia siitä, kun taikinaa alettiin tehdä. Ja taas sain aihetta kehua kuusivuotiasta hienoista taikinanokareista pellillä. Tosin nämä kymmenen keksiä eivät riittäneet mihinkään; täytynee tehdä huomenna lisää.

Kuusivuotiasta tulee kehuttua melkein päivittäin myös sen loistavien ideoiden ja niiden toteutuksen vuoksi, luovuutta riittää nuorella naisella. Kun perjantaina oli aamulla lunta maassa, niin käskin ottaa ilon irti, koska sääennusteessa oli luvattu lämpenevää ja lumi sulaisi vielä viikonlopun aikana. No siinä sitten lumilapio viuhui jo ennen eskariin lähtöä, ja melkein koko iltapäivän ja illan eskarin jälkeen, hyvin määrätietoisesti, koska lumilinna ja liukumäki oli jo suunniteltu. Tosin matkan varrella ne muuttuivat ylös ja alas vieviksi rappusiksi ja ihan tavalliseksi kodiksi eri huoneineen, ja aika matalilla seinillä, koskapä lunta ei satanut enempää. Eilen aamulla, kun lumi edelleen oli maassa, sain osakseni syytöksen: "Äiti, sä valehtelit! Ei se vielä ole sulanu!" Toppuuttelin, että vielä on viikonloppua jäljellä. Surutyö oli kuitenkin ilmeisesti jo etukäteen tehty, koska aamupäivän jälkeen lumihommat eivät enää houkuttaneet.

Tänään se piirsi Pappalle hienon jääkiekkoilijan kuvan, ja iskälle Kertun nimissä Liverbirdin ("koska Kerttu tykkää siitä") ja pieni muistikirja täyttyy muiden muassa oheisenlaisista taideteoksista. Ihan parhaat sisäiset naurut sain silti, kun kaivoin joululehtiä pöydälle ja kerroin, että näissä on reseptejä ja koristeluideoita, että voidaan joku päivä vähän katsoa, mitä tehtäisiin. "Onko tässä lehdessä niitä sisustusjuttuja?" sanoi se, ja kun sanoin että juu, se nappasi lehden ja alkoi selata. Ei sillä tavalla söpösti, niin kuin pikkuihmiset tekevät, vaan ihan rennon tosissaan, sillä tavalla kuin joulua suunnittelemaan alkavat ihmiset nyt tekevät. Hassua, en tajunnut, että tyttäreni on jouluihminen... Mutta tietenkin se on! Ja sillä on varmaan jo valmis visio.

Löysin muutama vuosi sitten netistä amerikkalaiskotiäitien joulunsuunnittelusivustoja, nopeimmin löytyy kun naputat hakusanoiksi organised Christmas. Ensin lähinnä huvitti, mutta sitten myös kiinnosti, ja onhan siinä kaiken sälän alla ihan fiksu ajatus siitä, että kun ihan oikeasti suunnittelet joulun ostokset, siivoukset, koristelut, tarjoilut ja muistamiset etukäteen ja hoidat hommat jo marraskuun aikana, ehdit fiilistellä joulunalusajan ihan rauhassa. Ihan vähän tässä kutkuttaisi ottaa projektia... Ja kun isänpäiväkin on jo ohi, niin eikös se tarkoita sitä, että joulu on ihan kohta?

Follow my blog with Bloglovin

perjantai 7. marraskuuta 2014

Keittiöhommia: makaronilaatikkotyyppinen juttu

Nyt kun kotiäitiys ei olekaan lopuillaan, vaan eletäänkin uuden aikakauden, taaperon kotihoitoajan alkua, ryhdistäydyin kokkauspuolella. Lähestyvä isänpäivä kenties potki myös liikkeelle. Sekä se, että tänään ei ollut mitään kodin ulkopuolista ohjelmaa.

Olen - en aina parhaimmillani, mutta - innostuneimmillani keittiössä, kun ensin alkaa kokkaushermo vipattamaan, sitten kaivetaan kaapista jotenkin yhteen sopivia aineksia, tai mieluiten ne, mitä sinne on jäänyt ennen seuraavan päivän kauppareissua, ja sitten etsitään resepti joko omasta päästä, netistä tai seiskaluokan köksänkirjasta (se on edelleen keittiön hyllyssä, ja sen sivujen väliin on talletettu erinäisiä paperilappusia logiikalla, joka ei ole selvä minullekaan, mutta jos sitä muuttaa, en enää löydä etsimääni). Reseptiä ei tietenkään voi seurata orjallisesti, sehän olisi tylsää, ja raaka-ainerajoituksien kautta usein myös mahdotonta.

Yhtä lempiruokatyyppiäni myyn perheelle makaronilaatikkona, ja mumisen perään, että laitan siihen kanaa tai tonnikalaa tai mitä nyt sitten käsillä on. Tänään ajattelin ilahduttaa töistä nälkäisenä palaavaa miestäni seuraavalla jämäyhdistelmällä:

noin 3dl tummaa makaronia
3 kanan rintafilettä
1 keskikokoinen porkkana
1/2 pieni sipuli
pari siivua pekonia
2rkl pestoa
2 munaa
2dl kermajäljitelmää
1 mozzarellapallo
2cm x 2cm x 3cm kökkö jotain toista juustoa

1. Keitin pastan. 2. Siivutin kanat pienemmiksi (salmonellakammo pistää pesemään laudan, veitsen ja atraimen heti perään), paistoin ne kypsiksi ja nostin lautaselle. 3. Silppusin sipulin, pilkoin porkkanan ja pätkin pekonin, laitoin pannulle ja annoin olla, kunnes kasvikset pehmenivät. 4. Kauhoin uunivuoan pohjalle yhden makaronin vahvuisen kerroksen pastaa, sen päälle kanat, niiden päälle porkkana-sipuli-pekoni -paistoksen, sen päälle peston pikku nokareina ja sitten loput pastat. 5. Rikoin munien rakenteen ja yhdistin ne kermaan, ja yritin kaataa mömmön tasaisesti muiden ainesten päälle. 6. Leikkasin juustot viipaleiksi ja asettelin ne kaiken kruunuksi. 7. Paistoin uunissa 225°C:ssa puolisen tuntia.

Tuli hyvää! Huomautuksena vielä, että ruokaan ei lisätty suolaa, joten vuoasta uskalsi poimia annoksen myös yksivuotiaalle. Määrästä tuli sen verran syötävää, että kaksi aikuista, yksi kuusivuotias ja sen yhden närpinnät veivät yhdellä istumalla astian sisällöstä noin puolet.
Nämä eivät kyllä ole ruoista kauneimpia.
Follow my blog with Bloglovin

torstai 6. marraskuuta 2014

Brasilialainen aamukahvi

Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, eikä kulttuurielämysten perässä ulkomaille: Kuukkarista löytyy kaikki. Ihan loistavaa kahvitteluseuraa varsinkin!

Korttelimme brasilialaisvahvistus kutsui minut agendalliselle aamukahville: koska ammattini puolesta osaan selvittää suomalaista superhienoa, lapsikeskeistä ja humanistista koulujärjestelmää myös englanniksi, saisin vastailla erään toisen ulkomailta tulleen äidin kysymyksiin koulunkäyntiä koskien. Pääsin kuulkaa oikein piirtämään kaaviota ja kertomaan historiaa sekä pohdiskelemaan peruskoulun filosofista pohjaa - täydellistä! Ja vastaukset kysymyksiinkin löytyivät, mikä tietysti on aina hyvä lisäbonus.

Keskustelua käytiin myös buddhismista. Tuli ihan hykerryttävän hyvä olo siitä, että vähän joka puolella on ihmisiä, jotka haluavat omalta osaltaan tehdä maailmasta paremman paikan muistuttamalla itseään elämän arvokkuudesta. Itse suhtaudun kaikenlaisiin opinkappaleisiin vähän sivusta seuraten, koska ihmisillä on paha tapa ymmärtää valmiit kirjoitukset siten, kuin heille itselleen sopii. Silloin alkuperäinen ajatus usein ennen pitkää hukkuu erilaisiin rituaaleihin ja tunnustuksiin, joiden harjoittamiselta ei enää ymmärretä sitä ydintä, joka olisi tärkein. Oli uskomisen tapa ja kehyskertomus mikä tahansa, kahden asian sisäistäminen voi tehdä ihmisestä järkyttävän onnellisen:
  1. jokainen meistä on ihme ja kallisarvoinen
  2. jokainen on itse vastuussa omasta asenteestaan ja valinnoistaan
Näitä ajatuksia laajentamalla voikin sitten kirjoittaa bestsellerin jos toisenkin, tai jos on kovin huomiokipeä, perustaa vaikka kultin. Tai sitten voi aktiivisesti pohtia näitä juttuja, soveltaa niitä omaan elämään ja huomata, ettei maailma lopulta ole ihan mahdoton paikka.

Seuraavaksi siirryttiin siis tähän maailmankuuluun suomalaiseen peruskoulujärjestelmään, ja kuten tapanani on, aloitin aivan aikajanan alusta. Siis siitä kansalais-/oppikoulujaosta, joka sotien jälkeen koettiin niin epätasa-arvoiseksi, että katsottiin tarpeelliseksi perustaa kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva koulu, jossa vanhempien asema ja varallisuus ei määräisi lasten kohtaloa. Vau! Ja muutkin jälleenrakennus-Suomen hienoudet, kansaneläkejärjestelmät, lastenneuvolat, sosiaalipalvelut... Miten valaistunutta ja valistunutta porukkaa on istunut silloin päättämässä asioista! On uskallettu vaatia hyvää huono-osaisille, ja varat on löydetty, vaikka maa on ollut paljon köyhempi kuin nyt. 

Taisi vaan käydä niin, että alkuperäinen ajatus on hukkunut asetuksiin ja lakiteksteihin, joiden soveltamiselta ei enää ymmärretä sitä ydintä, joka olisi tärkein.

Jossain välissä vielä juteltiin kaupungin uudesta kauppakeskuksesta, joka Dubaissa shoppailemaan tottuneen rouvan mukaan oli oikein hieno, ja muutkin olivat tykänneet. Täytynee jalkautua paikalle tässä jonain päivänä.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Keskiviikon vinkit

1. Kaipaatko uutta tuoksua kotiisi? Kaada epähuomiossa kodinhoitohuoneen lattialle ja itsesi päälle noin puolitoista desiä huuhteluainetta. Tuoksu seuraa mukanasi kotisi joka sopukkaan!

2. Onko kuntosalikorttisi jäänyt salikassin taskuun ja sitä kautta komeron nurkkaan? Ei hätää. Päästä taapero irti, odota kaksi minuuttia ja lähde perään: askelkyykky- ja venytysharjoitus voi alkaa! PS. Aerobista liikuntaa saat sisätiloissa lisäämällä noin metrin korkeudelle esimerkiksi helposti särkyviä esineitä, tai siirtymällä ulkotiloihin.

3. Tarvitsetko lisämotivaatiota lattianpesuun? Tarjoile edellämainitulle taaperolle juomaa nokkamukista tai lusikoitavaa ruokaa kiposta ja käännä selkäsi sekunniksi. Lattia on hetkessä päällystetty erilaisilla mömmöillä, jotka on pestävä oitis, ellet halua koko kotisi saavan uuden, tahmean ulkoasun.

Follow my blog with Bloglovin

Jysäys työrintamalta

Nyt seuraa kertomus siitä, miten ennakointi ei aina ole hyväksi - tai ehkä sittenkin on. Kuten tyyliini kuuluu, aloitan aivan aikajanan alusta.

Kun ensimmäisen kerran palasin työpaikalle äitiyslomalta, Veera oli viisi kuukautta vanha. Tämä oli sovittu juttu. Itse ajattelin olevani sen verran työorientoitunut ihminen ja tasa-arvon kannalla, että kun koti-isyyskeskustelua myönteisessä hengessä kotona käytiin, oli ihan itsestään selvää, että seuraan aiempien suomalaissukupolvien ja eurooppalaisnaisten jalanjälkiä, ja menen töihin, vaikka vauva on vielä, no, vauva. Minustakin oli ihan hyvä ihminen kasvanut, vaikka olinkin päivähoidossa jo muutaman kuukauden ikäisestä.

Jälkikäteen voin sanoa, että paremmankin ratkaisun olisin voinut tehdä. Itse pidän työnteosta, ja haluan antaa palkalleni vastinetta. Pian vakituisen työn saatuani äitiyslomalle jääneenä nuorena naisena tunsin jopa pientä syyllisyyttä siitä, että olin käyttänyt tilannetta hyväkseni ja mennyt lisääntymään työnantajan kustannuksella, ja siksi halusin palata takaisin mahdollisimman pian ja pysyä yhtä tehokkaana kuin ennenkin.

Olin sopinut lyhyemmästä työviikosta ensimmäisen neljän kuukauden ajan, mutta kesäloman jälkeen työmäärä kasvoi yli aikaisempien mittojen. Mikä hurjinta, mies sai töihin palattuaan potkut. Ilmeisesti työnantaja oli pettynyt, kun raavas äijä olikin tuottanut lisäkuluja jäämällä kotiin hoitamaan tulevaa veronmaksajaa. Minusta olikin yhtäkkiä tullut perheen ainoa elättäjä! Kritisoin ylityötilannetta esimiehelle, mutta tarpeeksi väsyneenä sitä uskoi paksumman palkkapussin korvaavan hyvinvointia edes jollain tasolla, eikä jaksanut korjata tilannetta oikeasti.

Tätä kokemusta rikkaampana päätin siis nyt olla pitämättä kiirettä. Kerttu syntyi lokakuun lopussa, äitiysloma päättyi elokuussa, ja opehommien kannalta se olisikin ollut luonteva aika palata töihin. Minusta se vaan tuntui kovin aikaiselta! Lapsi oli niin kamalan pieni vielä, ja kun mahdollisuus kerran oli, niin hain vielä hoitovapaata marraskuun loppuun.

Omalle työpaikalleni on matkaa 40km, ja yhden tarhapysähdyksen taktiikalla aikaa kuluu julkisella kulkuneuvolla ovelta ovelle 80 minuuttia. Omalla autolla säästäisin kesäkeleissä ehkä vajaan puoli tuntia, mutta talvella joutuisin viettämään aikaa ikkunoita skrapaten ja lasta sisältä autoon metsästäen sen verran, ettei kannata. Bussissa voi kuitenkin ottaa vielä torkut. Säästyy rahaa ja ympäristö.

Jos palaisin töihin tämän lukuvuoden aikana, kun Veera on vielä eskarissa, tarhapysähdyksiä olisi kaksi. Aamut olisivat vielä aikaisempia, ja vaikka olisin töissä kuinka tehokas, lasten hoitopäivät kestäisivät silti yhdeksän tuntia. Äiti vilkuilisi kelloa ja hätäilisi, ja lapset kiukuttelisivat. Bussimatkat kuluisivat harmitukseen ja mietintöihin siitä, eikö lähempää nyt kuitenkin voisi löytyä työtä.

Sitten puskaradio ilmoitti ihanan uutisen: olisi aukeamassa määräaikainen työ paljon lähempää juuri samaan aikaan, kun olin ajatellut palata töihin! Mahdollisuuteni saada homma olisivat niin hyvät, että pohdinnan jälkeen päätin uskaltaa ilmoittaa lakisääteisellä kahden kuukauden ennakkovaroituksella esimiehelle, että pysyisin sittenkin poissa vielä koko lukuvuoden. Hoitopaikatkin oli haettava ajoissa, varmuuden vuoksi, ettei sitten tarvitsisi viedä pikkuista ihmistä siihen paikkaan, mikä sitten kiireessä sattuisi olemaan vapaana. Remonttiprojektin budjettiakaan ei tarvitsisi hirveästi vahtia, kun palkkatöitä olisi tiedossa. Hurraa, varauksella!

Pääsin kuin pääsinkin haastatteluun, joka oli yksi parhaista, missä olen koskaan ollut. Hyvin aikataulutettu ja jäsennelty, mukana tarpeeksi jäseniä arvioimaan eri ominaisuuksiani. Minä kiinnitän näihin huomiota, koska en jännitä haastattelutilanteessa, vaan keskityn olemaan oma itseni. Jäi hyvä mieli, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Antiikin kreikkalaiset eivät kehittäneet todennäköisyyslaskentaa, muistan jonkun kertoneen, koska todennäköisyyksillä ei ole merkitystä. Asiat joko tapahtuvat tai eivät. Nyt eivät tapahtuneet: en saanut työtä. Olinko hölmö, kun järjestin asiat ja pääni kaiken varalta niin, että olisin voinut aloittaa työt neljän viikon päästä? Olisinko voinut sanoa haastattelussa jotain, mikä olisi ratkaissut asian toisin? Olenko vääränlainen ihminen, kun paperilla kelpasin, mutta elävänä en?

No jaa. Ainakaan nyt ei tarvitse valmistautua sysipimeisiin aamuöihin kahden tarhapysähdyksen taktiikalla. On enemmän aikaa keskittyä työpuvuston täydentämiseen. Ja vaunulenkit jatkuu!


Follow my blog with Bloglovin