tiistai 14. lokakuuta 2014

Pieniä kivoja juttuja: logistiikkaa & vierasvaraa

Aamun pienet onnistumisen ja ilon tunteet irtosivat nyt siitä, että Sari tulee yökylään, ja se on kivaa jo sinällään, mutta sen kruunuksi pitää tietysti vähän pohtia ruokalistaa ja muuta ihan erityisen tarkkaan, jotta vieraallakin olisi mahdollisimman kivaa.

Veera huomautti aamupalaa syödessään, että "muistat sit äiti ettet koko ajan puhu Sarin kanssa jotain aikuisten juttuja, ku on se munki kaveri." Taitaa olla enemmänkin. Minun lapsiparoillani ei ole kummeja eikä vastaavia, kun ei kuuluta kirkkoon eikä siis siinä ekoina viikkoina itsestäänselvyytenä kiinnitetty niitä tiettyihin aikuisiin. Jalo ajatus oli, että sitten kun ovat vaikka viisi, saavat itse valita itselleen erityisiä luottoaikuisia, joille voidaan antaa joku kummia vastaava arvonimi. Tätä jubileerausta ei kuitenkaan vieläkään ole suoritettu, mutta mikäli saamme sen aikaiseksi, voin paljastaa, että ainakin yksi tietty ihminen on aika vahvoilla.

Juujuu, mutta siis homma menee näin: kun ihminen saapuu useamman tunnin matkan takaa iltapäivällä, niin pitää tarjota lounasta, eli jotain suolaista, ja sitten kahvia ja sen kanssa jotain makeahkoa. Mies saa töistä palattuaan siitä näppärästi sitten myös mahantäytettä. Illalla syödään Ruoka. Aamupala täytyy miettiä hotelliaamiaisperspektiivistä, ihan ei Haikon kartanon tasoon tähdätä, muttei myöskään mitään perustavaa saa puuttua. Vierasta ei myöskään päästetä lähtemään, ennen kuin se on ruokittu matkaa varten.

Ironista tässä on se, että normipäivänä suunnittelen talouden ruokahuoltoa näin (-) paljon, siis että jos nyt lapset saisi jotain ruokaa ennen iltaa, niin hyvä on, isä hoitaa sitten loput, ja itse pärjää tosi pitkälle voileivillä ja kekseillä... Onneksi on multivitamiinit!
Meil o vaahtera.

Takaisin ladulle: menin siis täydennyskauppareissulle Veeranvientimatkalla, ja koska perhemarket sijaitsee näppärästi tuossa kävelymatkan päässä, sain vieläpä Kertunkin nukutettua samalla. (Tästä saisi somessa pelattavassa kotiäitipelissä sikana synergiapisteitä.) Silloin kun Veera oli vauva, ja olin kotona yksin neljään asti iltapäivällä, hoidin muistaakseni suunnilleen kaikki kauppareissut kävellen, ja silloisissa vaunuissa oli sitä ajatellen sopivan korkea painopiste sekä mahtava alakori, johon mahtui iso kauppakassi.

Nykyään päivät on lyhyemmät eskarin takia, ja käydään useammin kaupassa aikuisten kesken, mummun suosiollisella lapsenvahtiavulla. Nämä nykyiset, Hanna-ystävältä ostetut - kiitän sua mielessäni joka päivä :) -  taas ovat matalammat (siksi kevyemmät työntää), ja nuo kuvan talouspaperirullat on sijoittu aika rimpulaan remmit+taso-viritykseen. Mutta sepä ei haittaakaan, koska nyt mulla on ihan mielettömän hyvä kauppakassi! Se menee pienenpieneen tilaan, mutta pysyy leveällä kantohihnallaan tosi hyvin aisassa kiinni ja siihen mahtuu suunnilleen kaikki Maija Poppasen tavarat. Kuvassa siinä on mm. kaksi litraa maitoa, kymmenen munaa, kaksi leipäpakettia ja nelisen kiloa vihanneksia ja hedelmiä. Hiuka hianoo! Kyllä elämä on upeaa!

Huomasin muuten kassalla lompakkoa kaivaessani, että Veeran sormikkaat olivatkin minun kassissani. Eskarin pihassa huomasin, että sillä oli kädessä kynsikkäät, joissa on huppu neljälle sormelle, ja kyselin taas sillai äitimäiseen sävyyn, että ai laitoit noi hanskat, missäs sormikkaat on (lue: "on se nyt jumalauta kumma kun joka päivä ne on hukassa, eikö niitä voi laittaa siihen laatikkoon mihin ne kuuluu?"), no kuulemma iskä ne oli laittanut johonkin kun tytär oli riisunut ne ottaessaan kypärää pois ("niin just, iskän jäljiltä ne sitten on jossain ylläripaikassa"). Ja sitten muistan, että taisinpa tosiaan itse ne poimia siitä kuistilta kassiin, että saan ne vietyä sisälle ja laitettua laatikkoon... Synti tunnustettu.

Ai niin, oli siellä kassissa vielä valmis vaniljakastikekin (kun sitä ei ehdi nyt tehdä itse, kun on tehtävä kinkkupiirakka ja salaatti tässä päikkärien aikana, ja raportoitava aikeistaan täällä), koska kahvin kanssa syödään tätä omenahyvettä, jonka tein eilen. Mikrossa. On kuulemma äärimmäisen vaarallista, mutta jotain riskejä on otettava.

Ei ole herkku ulkonäöllä pilattu, mutta hyvää on (lapset todistaa). Resepti on jostain puolen miljoonan vuoden takaa, kun olin jollain Marttojen messuständillä maistattamassa helppoa ja nopeaa syksyruokaa. Siinä ei varmaan ole copyrightia, niin laitan tähän, jos sattuu alkuperäinen vaikka hukkumaan:

1l omenalohkoja
1tl kanelia
2dl sokeria
1dl sulatettua voita tai margariinia
5dl kaurahiutaleita

Lado omenalohkot voideltuun uunivuokaan. Mausta kanelilla ja desilitralla sokeria. Sekoita margariini, loppu sokeri ja kaurahiutaleet. Kaada seos vuokaan. Paista 175 asteen lämmössä n. yksi tunti tai mikroaaltouunissa 15-20 min.

2 kommenttia:

  1. Kiva Pamsu, pidän kovasti sun lennokkaasta tavasta kirjoittaa! Ja kuulostaa niin aidolta. Kivaa!

    VastaaPoista
  2. Ihana kuulla! Omassa päässä aaltoilee fiilikset välillä "vitsi kun on kiva kirjottaa ja miksi oi miksi en ole tätä tehnyt jo aiemmin" - "jaksaako kukaan lukea tämmöistä jaarittelua minun pikku elämästäni", joten kaikki kannustus tulee tarpeeseen ja lämmittää mieltä hirmuisesti! Kiitos!

    VastaaPoista