Onnen päivä

Vuosi sitten tämä päivämäärä osui lauantaille. Lokakuun ruska oli ollut mielettömän kaunis, ja olin nauttinut raskauden viimeisistä viikoista hirveän paljon: minkäänlaisia vaivoja ei ollut ollut, olin ymmärtänyt jättää kalenteriin sopivasti tyhjää, mutta tarpeeksi myös tekemistä, ettei aika tuntunut liian pitkältä. Vauvan olin tilannut syyslomaviikolle, vaikka laskettu aika oli 1.11., ja alkuviikolla olin vielä tyytyväinen, kuulostelin navan takaista menoa ja olin valmis synnyttämään minä hetkenä hyvänsä. Torstaina olin jo vähän turhautunut. Käytiin Veeran kanssa leffassa, ja vaikka kovaa ääntä ja vauhdikkaita tilanteita riitti, torkahtelin tyytyväisenä pehmeissä penkeissä. Jotenkin oli silti vähän ärsyyntynyt olo, mutta varmaan siksi, ettei minun ja vauvan telepaattinen yhteys toiminutkaan niin hyvin kuin olin toivonut. Perjantaina olin jo tosi turhautunut - syysloma oli jo melkein ohi, eikä vauvaa kuulunut! Ilmakin oli ihan kamalan kaunis, otti hirveästi päähän, että se pisti hymyilyttämään, vaikka oli niin tyhmää eikä mitään tapahdu.

Yöllä huomasin, että supisteli. Kuulostelin vähän aikaa ja huomasin, että kyllä tässä vielä pystyy nukkumaan. Menin silti sohvalle loppuyöksi, kun oli niin levoton olo, saisi mieskin nukuttua paremmin, jos vaikka lähtö tulisi aikaisin aamulla. Heräsin puoli yhdeksältä ja ihmettelin, miksei ketään näkynyt, koska yleensä Veera oli hereillä jo viimeistään puoli kahdeksalta, mutta yön aikana hiipinyt matalapaine kai nukutti sitten kaikkia. Nyt supisteli jo sen verran tahdikkaasti, että kaivoin puhelimesta sen supistusmittarisovelluksen, jonka olin jo viikkoa aikaisemmin ladannut. Näin jälkikäteen ajatellen sovellus oli ihan nerokas, koska se pakotti keskittymään supistuksiin ja muistutti, että nyt ollaan rennosti, hengitellään ja nimenomaan seuraillaan tilannetta. Kymmeneltä menin jo herättelemään miestä, kysyin, että haluaisiko se juoda aamukahvia ennen sairaalaan lähtöä.

Vaikka olin naureskellut moneen kertaan, ettei kannata soitella synnärille, kun sieltä kuitenkin sanotaan vaan, että ole kotona niin kauan kun on sellainen olo, että pystyt olemaan, niin soitin silti, ja totesin, että vielä pystyn olemaan. Sairaalat ei ole mun juttu muutenkaan, mielummin hengailin kotona. Seuraavaksi soitettiin sitten Mummulle, että kohta saisi jo tulla lapsia kaitsemaan. Kerttu syntyi vähän ennen kolmea, syyslomaviikolla, niin kuin oli sovittu.

Tuntuu tyhmältä sanoa näin, mutta tavallaan toinen lapsi on terapialapsi: sen kanssa pääsee viisaampana kokemaan uudestaan ne vaiheet, jotka ensimmäisen kanssa tulivat eteen ihan puskista. Onni on tasaisempaa, jatkuvampaa, ja oma elämä on hallussa. Toisaalta ensimmäinen lapsi on ihmeellinen lapsi: kaikkea, mitä se tekee ja mitä se on, ihmettelee ja ihastelee, ja sekin on ihan ihmeellistä, miten se muuttaa itseä ihmisenä sellaisella tavalla, ettei sitä olisi ikinä etukäteen uskonut. Toinen lapsi on itsestäänselvempi, ei sitä jaksa niin kummastella.

Oli sit hiuka makeet!

Oli lapsi kuinka mones tahansa, niin oikeasti ensimmäinen syntymäpäivä on vanhempien juhla. Väkisinkin tässä paketoi kulunutta vuotta, onnittelee itseään siitä, miten ihana uusi ihminen on saatu aikaan ja kasvamaan, ja varsinkin siitä, että sinänsä suloinen vauvavuosi on ohi. Parin viimeisen viikon aikana ollaan päästy tutustumaan pieneen Kerttu-ihmiseen, joka suhtautuu fyysisiin takaiskuihin hyvin tyynesti, yrittää ja harjoittelee väsymättä uusia taitoja, mutta ottaa henkiset takaiskut vastaan edelleen hyvin kovaäänisesti protestoiden. Ja se on hauska. Ja hellä - oi miten se halailee pehmoisia eläimiä ja vauvanukkeja ja jakelee pusuja sille päälle sattuessaan!

Tänään synttärijuhlissaan se oli tosi reipas, kulki ympäri taloa, ihasteli ilmapalloja ja henkareita ja sääti Julius-serkkunsa kanssa. Kiitos kaikille vieraille, ihanaa kun tulitte! Ajatus siitä, että halusitte osallistua pikkutyttäreni juhlaan, lämmittää oikeasti mieltäni tosi paljon, vaikka juhlakalu itse ei ehkä ihan tilanteen tasalla ollutkaan.

Huomenna iskäkin tulee vihdoin viimein kotiin, ja viiden yön eron jälkeen ollaan taas yhdessä ihastelemassa rakkautemme hedelmää ja voidaan olla ihan ällöttävän imelän onnellisia näistä meidän aikaansaannoksista. Mutta ei siitä sen enempää, se on jo ihan yksityistapahtuma.

Follow my blog with Bloglovin